Lapset parikymppisenä vai nelikymppisenä. Onko vanhemmuudessa ja kasvatustavoissa eroa?

En ole enää parikymppinen vaan 30, mutta leikki-ikäisen ja vauvan äiti. Lasten kavereissa ja suvussani on pari 40v lapsensa saaneita. Kasvatustyylissä minusta nämä vanhemmat äidit ovat mielestäni lepsumpia ja kaverillisempia mitä itse olen. He neuvottelevat lapsen kanssa paljon ja kysyvät mielipidettä, kun me käskemme (näin kärjistäen). Heillä on enemmän vaurautta, joka näkyy lasten vaatteista, harrastuksista, lomamatkoista. Me taas hommaamme kaikki kirppikseltä ja matkaamme kotikonnuilla. Minusta meidän perhe on konservatiivisempi kuin heidän.

Mielenkiintoinen kysymys. Iän sinänsä ei pitäisi vaikuttaa, mutta se millaisen kasvatuksen itse sai pitäisi vaikuttaa. Ja 80-luvulla nyt vain oli vallalla erilainen kasvatustyyli kuin 20 vuotta myöhemmin. Ja kyllä tämän pitäisi jotenkin keskimäärin näkyä siinä miten nyt 40 vs. nyt 20 -vuotias kasvattaa omiaan. Poikkeuksia toki on, mutta siis keskimäärin pitäisi näkyä.

Tutkimusten mukaan vanhemmalla iällä osaa kasvattaa paremmin. Kyllä itsekin tulin äidiksi vähän vanhempana ja olen miettinyt tarkkaan miten toimin lasten kanssa. 20-vuotiaat ovat aika lapsia itsekin vielä. Fyysisesti parempi, mitä nuorempi, mutta henkinen puoli on paljon keveämpi.

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan vanhemmalla iällä osaa kasvattaa paremmin. Kyllä itsekin tulin äidiksi vähän vanhempana ja olen miettinyt tarkkaan miten toimin lasten kanssa. 20-vuotiaat ovat aika lapsia itsekin vielä. Fyysisesti parempi, mitä nuorempi, mutta henkinen puoli on paljon keveämpi.

Samaa mieltä. Olen näin nelikymppisenä paljon viisaampi ja vakaampi kasvattamisessa kuin olisin ollut parikymppisenä. Mutta oma keho ei tässä iässä meinaa enää kestää jatkuvia yöheräämisiä ja niistä johtuva väsymys on iso ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikalailla samanlailla kasvatin lapset. Osan sain parikymppisenä, osan nelikymppisenä. On luettu paljon ja tutkittu luontoa kaikkien kanssa. Jaksaminen myös samaa tasoa.

Tässä aloituksessa haettiin kuitenkin sitä, että miten nyt vuonna 2024 kasvattaa ne, jotka on nyt 40 ja ne jotka on nyt 20. Että onko näiden kahden ikäryhmän välillä eroa kuluvana vuonna. Ei sitä että muuttaako oman iän karttuminen omaa kasvatustyyliä.

Ap

En nyt suoraan sanoen ymmärrä aloituksen pointtia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikalailla samanlailla kasvatin lapset. Osan sain parikymppisenä, osan nelikymppisenä. On luettu paljon ja tutkittu luontoa kaikkien kanssa. Jaksaminen myös samaa tasoa.

Tässä aloituksessa haettiin kuitenkin sitä, että miten nyt vuonna 2024 kasvattaa ne, jotka on nyt 40 ja ne jotka on nyt 20. Että onko näiden kahden ikäryhmän välillä eroa kuluvana vuonna. Ei sitä että muuttaako oman iän karttuminen omaa kasvatustyyliä.

Ap

En nyt suoraan sanoen ymmärrä aloituksen pointtia. 

Sinun ymmärryskyvyssä on kyllä sitten vikaa. Itse ymmärsin aloituksen pointin oikein hyvin. 

Aivan varmasti on! 20v voi olla vielä todella lapsellinen ja kun ei elämänkokemusta niin vaikuttaahan se. Ehkä suurin ero on se varallisuuus. Nuoret vanhemmat usein opiskelee ja vähävaraisia jolloin koko perheellä tiukkaa. 

Itse sain lapseni 32 ja 35vuotiaana. Kuulun muutamaan äitiryhmään ja olen huomannut, että ainakin niissä 20+ äidit laittavat lapsensa usein ja jo pienenä vauvana yökylään mummulaan ja oma aika on tosi tärkeää. Nämä vanhemmat äidit taas vasta yli 2vuotiaana ehkä laittavat lapsen yökyläilemään ekaa kertaa. Nuoremmat myös laittavat paljon aiemmin päiväkotiin, koska ei ole varallisuutta kerättynä jäädä pidemmäksi aikaa kotiin. Vanhemmat äidit ovat myös tosi tarkkoja tunnekasvatuksesta yms., koska juuri meidän sukupolvellamme on traumat siitä, kun meille se on ollut olematonta (olen syntynyt -85) ja halu olla todella läsnä sille omalle lapselle.

Nämä toki vain yleistyksiä. Yksittäiset ihmiset toimivat aina haluamallaan tavalla.

Nuorena elin nuoruutta ja ei todellakaan ollut lapset mielessä. Biologinen klo tikitti n 36 v ja ei ollut just silloin miestä. N pari vuotta ja aika pian tuli että tämän kanssa haluan lapsen. Meni muutama vuosi ja vauva tuli. Otin vanhemmuuden tosissani.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain lapseni 32 ja 35vuotiaana. Kuulun muutamaan äitiryhmään ja olen huomannut, että ainakin niissä 20+ äidit laittavat lapsensa usein ja jo pienenä vauvana yökylään mummulaan ja oma aika on tosi tärkeää. Nämä vanhemmat äidit taas vasta yli 2vuotiaana ehkä laittavat lapsen yökyläilemään ekaa kertaa. Nuoremmat myös laittavat paljon aiemmin päiväkotiin, koska ei ole varallisuutta kerättynä jäädä pidemmäksi aikaa kotiin. Vanhemmat äidit ovat myös tosi tarkkoja tunnekasvatuksesta yms., koska juuri meidän sukupolvellamme on traumat siitä, kun meille se on ollut olematonta (olen syntynyt -85) ja halu olla todella läsnä sille omalle lapselle.

Nämä toki vain yleistyksiä. Yksittäiset ihmiset toimivat aina haluamallaan tavalla.

Lisään vielä, että itse "hankin" tietoisesti vasta ns.vanhemmalla iällä lapseni. Nuorempana en edes halunnut lapsia ja en olisi ollut niin hyvä äiti, mitä olen nyt. Siitä olen varma.

Me saatiin lapsi parikymppisenä opiskeluiden keskelle. Oli vähän vahinko, mutta hyvin selvittiin. Ollaan molemmat sellaisista perheistä, että vanhemmat auttoivat taloudellisesti, kunnes päästiin kiinni työelämään. Ei siis olla mikään tavallinen esimerkki parikymppisistä vanhemmista. Mutta sen voin sanoa, että silloin jaksoin valvoa yöhulinat, nyt olisi vaikeampaa. Silloin olin myös paljon rennompi kasvattaja. Nyt huomaan olevani varovaisempi ja esim. siskon neljävuotiaan kanssa pelkään, että jotain sattuu. Silloin nuorempana oman kanssa ei tajunnut edes varoa mentiin ja kokeiltiin vaan.

Meidän vanhempien ansiosta meillä ei ole koskaan ollut taloudellista puutetta ja nyt ollaan molemmat hyväpalkkaisissa hommissa, on omistusasunto ja matkustellaan jne. On varaa ostaa nyt jo teinille pelit ja vehkeet. Monella muulla tietämälläni nuorena lapsensa tehneellä ei ole näin. Ilman tukiverkkoja mekään tuskin oltaisiin tässä tilanteessa nyt.

Vierailija kirjoitti:

Nelikymppinen äiti osaa ottaa rennommin, kun ei koe ulkoapäin tulevia paineita (esim neuvolan saarnat) niin kovina vaan on uskaltaa helpommin sanoa ei niille. Parikymppinen ei välttämättä uskalla vielä.

Tämä on luultavasti myös luonnekysymys. Itse sain lapsen parikymppisenä. Luotin enemmän siihen mikä itsestä tuntui parhaalta ja kysyin mielummin neuvoa äidiltäni kuin neuvolasta. Siskoni taas on nelikymppinen pienen lapsen äiti ja seuraa kaikkia neuvolan ohjeita ja myös kasvatustrendejä neuroottisen tarkasti. Jos äitini yrittää joskus jotain sanoa, niin ei kuulemma ymmärrä mitään. Siis äiti joka on kuitenkin kasvattanut meidät kaikki viisi täysipäisiksi aikuisiksi ja tehnyt työuransa päiväkodissa. 

Kun on tottunut vain saamaan, ei ole oppinut antamaan.

Lapsipuoli astui elämäänkun olin 23v ja omat lapset sain 25v ja 26v. Iltatähti syntyi kun olin 39v. Ainakin voin itsestäni todeta, että vanhempana on enemmän tietynlaista kypsyyttä ja kokemusta eri asioista, että nuorimman kanssa on ollut kaikista helpointa.  Ainoa mikä on ollut erilaista, on tänä päivänä työn ja kodin yhteensovittaminen. Työ tuntuu tulevan mukaan kotiin ja palautuminen ei ole niin itsestäänselvyys kuin nuorempana, toki työnkuvakin on vaativampi. 

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusten mukaan vanhemmalla iällä osaa kasvattaa paremmin. Kyllä itsekin tulin äidiksi vähän vanhempana ja olen miettinyt tarkkaan miten toimin lasten kanssa. 20-vuotiaat ovat aika lapsia itsekin vielä. Fyysisesti parempi, mitä nuorempi, mutta henkinen puoli on paljon keveämpi.

Kyllä mun poika oli paljon fiksumpi jo 18 v mitä minä siinä iässä.

Sain lapsen vuonna 2017 ollessani itse parikymppinen. Vauva- ja taaperoajan opiskelin korkeakoulussa ja koin, että aika oli molemmin puolin ihanaa. Rahaa ei ollut paljoa käytettävissä, mutta aikaa oli ja se käytettiin yhdessä touhuten. Lapsi muistelee usein tekemiämme retkiä, askarteluja ja leikkejä - kuten minäkin. Sitä aikaa ei saa takaisin, mutta onneksi se aika tuli vietettyä lapsen kanssa tiiviisti yhdessä. Ruutuaikaa ei ollut alle 3v juuri ollenkaan, mitä nyt joskus katsottiin yhdessä lasten areenasta ryhmä hauta. 4v sai oman tabletin ja sinne pikku kakkosen pelejä, ekapeli alun jne.

Kasvatuksessa mentiin pitkälti lapsen tahtiin ja keskityttiin niihin asioihin, jotka lasta kiinnostivat. Tunnetaitoja alettiin harjoittelemaan heti vauvaiässä ja niistä on ollut myöhemmin todella suuri apu. Jo parivuotiaana tyttö osasi hienosti kertoa perhepäivähoitajalle jos harmitti ja uhmaikä oli yllättävän helppoa aikaa. Leikittiin paljon yhdessä sekä villejä että rauhallisia leikkejä. Leikin lomassa oli helppo opettaa asioita. Tyttö on alusta alkaen ollut todella helppo lapsi. Olemme kasvaneet tiiviiksi kaksikoksi ja molemminpuolinen kunnioitus on edelleen kohdillaan. Lapsi osaa myös kunnioittaa muita lapsia ja aikuisia todella hienosti, mutta osaa pitää myös omat puolensa.

Väitän, että tässä asiassa vanhemman iällä ei ole juurikaan merkitystä, lähinnä yksilöllisiä eroja vanhempien välillä. Olen tavannut paljon eri ikäisiä vanhempia ja paljon eri tyylejä toimia vanhempana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40-vuotiaana tulee myös omat vanhemmat hoidettavaksi.

Sotesta leikataan 500 miljoonaa ja eläkeläisten hoitokoteja lopetetaan.

Miten tämä vaikuttaa siihen millä tyylillä kasvattaa lapsiaan?

Ap

 

 

No, vaikuttaa se varmaan, kun lapset on sun mukana, kun hoidat eläkkeellä olevia vanhempiasi tai muuten ne jää hoitamatta.

Minä olen nyt 43 ja mulla kaksi pientä lasta. Äitini hoidin yli 10 vuotta sitten ja isä on vielä ihan kunnossa. Useimmat meistä saa yhden tai kaksi lasta, joten ne pikkulapsivuodet ei jatku loputtomiin. Eikä se vanhempien hoitaminen vielä välttämättä juuri tähän kohtaan osu. Minun kohdallani se osui tosiaan sinne kolmenkympin kohdalle...

Eka lapsi syntyi, kun olin vähän päälle parikymppinen. Nyt olen raskaana ja lähemmäs 40.

Kasvatustavassa näiden välillä tuskin tulee olemaan paljon eroa, ajattelutavassani ei ole tapahtunut merkittäviä muutoksia. Itsevarmempi varmasti olen kasvattajana, ja moni sellainen asia, jota nuorempana mietin pitkään, sujuu rutiinilla.

Muita isoja eroja kyllä on, esim. nuorimman syntyessä suurperheeseen ja se, että toisella vanhemmistani on alkava muistisairaus. Eli elän sitten samanaikaisesti pikkulapsiaikaa ja pitää katsoa myös oman vanhemman perään.

Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että myöhään lapsen saaneilla ei ole niin kiire päästä eroon lapsista. Tajutaan helpommin, että tämä on ohimenevää aikaa ja kannattaa olla nyt läsnä lapsille. Ja on saanut mennä ja matkustaa ja opiskella ja tehdä erilaisia töitä, ei ole sellaista hätää, että "oma elämä" jäisi väliin. 

Itsellä parikymppisenä tekemällä tehdyt lapset, nyt 11 ja 13. Meillä on lasten kaveriporukoiden tiukimmat ruutuajat, monilla omien vanhempien ikäisten vanhempien lapsilla ei ole ollenkaan rajoituksia ja tuijottavat lyhytvideoita tuntitolkulla päivässä. Meillä puhelimissa lapsilla 1h, lisäksi saa katsoa elokuvia koneelta jos haluaa, ei televisiota. Kuuntelevat paljon kirjastosta lainaamiaan äänikirjoja puuhaillessaan, vanhalla kirpparimankalla. Siinä mielestäni suurin ero. Tutkimuskirjallisuus kertoo niin selkeästi ruutuajan ja somen ja lyhytvideoiden haitallisuudesta vähän kaikkeen, siksi näin jyrkkä linja. Ehtivät aikuisina käyttää ihan riittävästi aikaa netin nollasisällöissä.

Me myös keskustelemme todella paljon kaikista asioista lasten kanssa, nelikymppisinä lapset saaneet ovat enemmän koulukuntaa "kyllä koulussa ne sitten kerrotaan". Mutta tämä enemmän minusta persoonakysymys.