Lapset parikymppisenä vai nelikymppisenä. Onko vanhemmuudessa ja kasvatustavoissa eroa?

Vierailija kirjoitti:

Itsellä parikymppisenä tekemällä tehdyt lapset, nyt 11 ja 13. Meillä on lasten kaveriporukoiden tiukimmat ruutuajat, monilla omien vanhempien ikäisten vanhempien lapsilla ei ole ollenkaan rajoituksia ja tuijottavat lyhytvideoita tuntitolkulla päivässä. Meillä puhelimissa lapsilla 1h, lisäksi saa katsoa elokuvia koneelta jos haluaa, ei televisiota. Kuuntelevat paljon kirjastosta lainaamiaan äänikirjoja puuhaillessaan, vanhalla kirpparimankalla. Siinä mielestäni suurin ero. Tutkimuskirjallisuus kertoo niin selkeästi ruutuajan ja somen ja lyhytvideoiden haitallisuudesta vähän kaikkeen, siksi näin jyrkkä linja. Ehtivät aikuisina käyttää ihan riittävästi aikaa netin nollasisällöissä.

Me myös keskustelemme todella paljon kaikista asioista lasten kanssa, nelikymppisinä lapset saaneet ovat enemmän koulukuntaa "kyllä koulussa ne sitten kerrotaan". Mutta tämä enemmän minusta persoonakysymys.

Tästä viimeisimmästä voisin itse sanoa samalla tavalla, mutta juuri toisin päin! :D T. Nelikymppinen

Vierailija kirjoitti:

Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että myöhään lapsen saaneilla ei ole niin kiire päästä eroon lapsista. Tajutaan helpommin, että tämä on ohimenevää aikaa ja kannattaa olla nyt läsnä lapsille. Ja on saanut mennä ja matkustaa ja opiskella ja tehdä erilaisia töitä, ei ole sellaista hätää, että "oma elämä" jäisi väliin. 

Mulla taas on olo, että juuri ne vanhemmalla iällä lapsen saaneet ovat tottuneet siihen, että on omaa aikaa ja omia harrastuksia, ja lapsi tuntuu enemmän niitä haittaavalta kuin nuoremmilla, joilla ei ole kokemusta siitä, mitä kaikkea saisivat ilman lasta.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että myöhään lapsen saaneilla ei ole niin kiire päästä eroon lapsista. Tajutaan helpommin, että tämä on ohimenevää aikaa ja kannattaa olla nyt läsnä lapsille. Ja on saanut mennä ja matkustaa ja opiskella ja tehdä erilaisia töitä, ei ole sellaista hätää, että "oma elämä" jäisi väliin. 

Olin 26-vuotias, kun esikoisemme syntyi. Olin kotona niin pitkään kuin pystyi, eli siihen saakka kun toinen lapsi täytti 3v. ja sai olla hoitovapaalla. Syynä tähän oli se, että lapset ovat vain kerran pieniä eikä sitä aikaa takaisin saa, eikä mikään raha voi korvata. Jälleen olin osittaisella hoitovapaalla, kun lapset olivat pikkukoululaisia. Teini-ikään ehdittyään pystyin jäämään osa-aikatöihin, sillä perheemme taloudellinen tilanne salli sen. Nautin joka hetkestä, enkä todellakaan odottanut että pääsisin heistä eroon! Ei ole jäänyt mikään "oma elämä" väliin vaan se oli parasta mitä voin kuvitella, aika jonka sain viettää rakkaiden lasteni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että myöhään lapsen saaneilla ei ole niin kiire päästä eroon lapsista. Tajutaan helpommin, että tämä on ohimenevää aikaa ja kannattaa olla nyt läsnä lapsille. Ja on saanut mennä ja matkustaa ja opiskella ja tehdä erilaisia töitä, ei ole sellaista hätää, että "oma elämä" jäisi väliin. 

Mulla taas on olo, että juuri ne vanhemmalla iällä lapsen saaneet ovat tottuneet siihen, että on omaa aikaa ja omia harrastuksia, ja lapsi tuntuu enemmän niitä haittaavalta kuin nuoremmilla, joilla ei ole kokemusta siitä, mitä kaikkea saisivat ilman lasta.

Montako tällaista tunnet vai onko vain oma ennakkoluulo? Olen itse nelikymppinen vanhempi enkä ole tällaiseen törmännyt. Kaikkeen on ollut aikaa, harrastuksia on ollut niin paljon, että ei haitta olla vaikka vuosia ilman. 

Vierailija kirjoitti:

Itsellä parikymppisenä tekemällä tehdyt lapset, nyt 11 ja 13. Meillä on lasten kaveriporukoiden tiukimmat ruutuajat, monilla omien vanhempien ikäisten vanhempien lapsilla ei ole ollenkaan rajoituksia ja tuijottavat lyhytvideoita tuntitolkulla päivässä. Meillä puhelimissa lapsilla 1h, lisäksi saa katsoa elokuvia koneelta jos haluaa, ei televisiota. Kuuntelevat paljon kirjastosta lainaamiaan äänikirjoja puuhaillessaan, vanhalla kirpparimankalla. Siinä mielestäni suurin ero. Tutkimuskirjallisuus kertoo niin selkeästi ruutuajan ja somen ja lyhytvideoiden haitallisuudesta vähän kaikkeen, siksi näin jyrkkä linja. Ehtivät aikuisina käyttää ihan riittävästi aikaa netin nollasisällöissä.

Me myös keskustelemme todella paljon kaikista asioista lasten kanssa, nelikymppisinä lapset saaneet ovat enemmän koulukuntaa "kyllä koulussa ne sitten kerrotaan". Mutta tämä enemmän minusta persoonakysymys.

Minulla taas kokemus, että juuri nuoret vanhemmat tunkevat lapsille ruudun käteen ja eivät keskustele ja 30-40v juurikin keskustelevat ja eivät näytä ruutua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

40-vuotiaana tulee myös omat vanhemmat hoidettavaksi.

Sotesta leikataan 500 miljoonaa ja eläkeläisten hoitokoteja lopetetaan.

Harvemmin kai vielä 40-vuotiaiden vanhemmat vaativat hoitoa. Ennemminkin tuo vaihe tulee yleensä 50-60-vuotiaana.

 

 

 

Mun toinen vanhempi on jo kuollut ja olen vähän yli 40.

 

 

 

Tuntuu kummalliselta, että jollakin on 60-vuotiaana vielä omat vanhemmat elossa. 

Elossa ja itsenäisesti omakotitalossa, vähän ulkopuolista apua palkattu. 89- ja 86-vuotiaita.

Ei tuo nyt niin kovin epätavallista ole.

Olen 48v ja lapseni  on 20+. 

Silloin ei ollut vielä nettiä ja kännykät oli kyllä mutta niillä kirjoitettiin vain viestejä. Eli lapsuus ilman älypuhelimia.

Lapset  leikki alle kouluikäisinä paljon ulkona kavereiden kanssa, mutta jo ala-asteella monille kavereille tuli harrastuskierre. Sitten kavereilla ei ollutkaan aikaa tavata. Ja lukio iässä  älypuhelimet olikin  jo saapuneet ja koukuttaneet sekä Lapset että vanhemmat.

Ehkä tärkeämpää kuin älypuhelimien olemassaolo olisi kiinnittää huomiota empaattisiuteen ja itsekeskeisyyden vähentämiseen.

Kolmekymppisenä ;) Eka silloin ja vika lähempänä 40v, meillä meni näin eikä valittamista.

Onhan niitä eroja jonkin verran, mutta riippuu tietysti tapauksistakin. Ruutuaikojen ja sovellusten kanssa (TikTok kielletty) meillä tiukinta, mutta sitten siinä on kyllä selvä ero, että meillä lapsen käveleminen 1-2km matkoja on ollut ihan normijuttu, kun taas vanhempana lapsensa saaneet kuskaa kaikkialle ja pienetkin matkat. 

Keskustelua on ollut käsittääkseni kaikissa perheissä kuten meilläkin, mutta sekä keskusteluiden tasossa, että kotiintuloajoissa on ollut eroja alakouluikäisenä vs. teinien kanssa. Minä olen teinien kotiintuloajoissa tiukempi kuin muut. Ylipäätään olen tarkempi siitä, mitä teini tekee ja kenen kanssa. Jos joku asia kielletään tai tulee vaikka kotiarestia, niin siinä pysytään eikä kumota kieltoa kahden tunnin päästä. Tuota on paljon joissain muissa perheissä, että vanhemmat on "huutaneet" jostain asiasta ja laittaneet esim. tiukemmat ruutuajat tai arestia, mutta kahden tunnin päästä asiaa ei enää muisteta ja lapsi tekee taas mitä tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Onhan niitä eroja jonkin verran, mutta riippuu tietysti tapauksistakin. Ruutuaikojen ja sovellusten kanssa (TikTok kielletty) meillä tiukinta, mutta sitten siinä on kyllä selvä ero, että meillä lapsen käveleminen 1-2km matkoja on ollut ihan normijuttu, kun taas vanhempana lapsensa saaneet kuskaa kaikkialle ja pienetkin matkat. 

Keskustelua on ollut käsittääkseni kaikissa perheissä kuten meilläkin, mutta sekä keskusteluiden tasossa, että kotiintuloajoissa on ollut eroja alakouluikäisenä vs. teinien kanssa. Minä olen teinien kotiintuloajoissa tiukempi kuin muut. Ylipäätään olen tarkempi siitä, mitä teini tekee ja kenen kanssa. Jos joku asia kielletään tai tulee vaikka kotiarestia, niin siinä pysytään eikä kumota kieltoa kahden tunnin päästä. Tuota on paljon joissain muissa perheissä, että vanhemmat on "huutaneet" jostain asiasta ja laittaneet esim. tiukemmat ruutuajat tai arestia, mutta kahden tunnin päästä asiaa ei enää muisteta

Jaa, me ollaan saatu lapset vanhoina, mutta meidän lapset on ehkä reippaimpia kävelijöitä ikinä. Nimenomaan _ei_ viedä lyhyitä matkoja autolla, vaan kävellään tai myös pyöräillään. Ihan pienestä asti, rattaatkin jäi jo parivuotiaana pois käytöstä...

Itse sain lapset heti kakskymppisenä ja sitten vielä 3vee ja kaikille lapsille itse antanut paaljon rakkautta ja aikaa, sitä ei voi korvata mikään. En oo ollut kauhean tiukkis todellakaan, mutta lapset oli aina ihan reippaita ja ok käytöksisiä. Hirveästi rahaa ei oo ollut, mutta hemmoteltu lapsia kyllä on. Sekin on hemmottelua, että saa syödä ja kattoa ohjelmia samalla, olla vapaasti, syödä sohvalla ym ym. MInun mielestä.

Oon ollut kyllä aina kova siivoomaan ja jos nyt sais takas pienet lapset niin antaisin niiden sotkea enemmän :)

Olen mies, mulla on viisi lasta kahden eri naisen kanssa, lapset saatu 23-44-vuotiaana. Ei ole eroja, ihan samoilla periaatteilla kasvatetaan kuopusta nyt kuin esikoista aikanaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että myöhään lapsen saaneilla ei ole niin kiire päästä eroon lapsista. Tajutaan helpommin, että tämä on ohimenevää aikaa ja kannattaa olla nyt läsnä lapsille. Ja on saanut mennä ja matkustaa ja opiskella ja tehdä erilaisia töitä, ei ole sellaista hätää, että "oma elämä" jäisi väliin. 

Mulla taas on olo, että juuri ne vanhemmalla iällä lapsen saaneet ovat tottuneet siihen, että on omaa aikaa ja omia harrastuksia, ja lapsi tuntuu enemmän niitä haittaavalta kuin nuoremmilla, joilla ei ole kokemusta siitä, mitä kaikkea saisivat ilman lasta.

Montako tällaista tunnet vai onko vain oma ennakkoluulo? Olen itse nelikymppinen vanhempi enkä ole tällaiseen törmännyt. Kaikkeen on ollut aikaa, harrastuksia on ollut niin paljon, että ei haitta olla vaikka vuosia ilman.

Musta taas tuntuu, että kaikki äidit valittaa lapsistaan ja oman ajan puutteesta ikään katsomatta. Oma kokemus tämä.  Itse taas en ole valittanut koska en halua keskittää huomiotani negatiiviseen. Lapset on parasta mitä on ollut ja on. Kun saat vauvan on sulla tekemistä kun hoidat pientä palleroa, kun lapsi kasvaa ja on taepr, on ulkoilut ym.rutiinit ja voit olla kotona, koska duunia kyllä ehtii tehdä. Kun lapset alkaa olla koululaisia, on heistä jo seuraa itsellekin ja nyt kun lapset aikuisia, on he mun parhaat ystävät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä parikymppisenä tekemällä tehdyt lapset, nyt 11 ja 13. Meillä on lasten kaveriporukoiden tiukimmat ruutuajat, monilla omien vanhempien ikäisten vanhempien lapsilla ei ole ollenkaan rajoituksia ja tuijottavat lyhytvideoita tuntitolkulla päivässä. Meillä puhelimissa lapsilla 1h, lisäksi saa katsoa elokuvia koneelta jos haluaa, ei televisiota. Kuuntelevat paljon kirjastosta lainaamiaan äänikirjoja puuhaillessaan, vanhalla kirpparimankalla. Siinä mielestäni suurin ero. Tutkimuskirjallisuus kertoo niin selkeästi ruutuajan ja somen ja lyhytvideoiden haitallisuudesta vähän kaikkeen, siksi näin jyrkkä linja. Ehtivät aikuisina käyttää ihan riittävästi aikaa netin nollasisällöissä.

Me myös keskustelemme todella paljon kaikista asioista lasten kanssa, nelikymppisinä lapset saaneet ovat enemmän koulukuntaa "kyllä koulussa ne sitten kerrotaan". Mutta tämä enemmän minusta persoonakysymys.

Minulla taas kokemus, että juuri nuoret vanhemmat tunkevat lapsille ruudun käteen ja eivät keskustele ja 30-40v juurikin keskustelevat ja eivät näytä ruutua.

 

Luultavasti enemmän arvokysymys kuin ikäkysymys.

Meillä ruudut ei ole ollut mikään iso paha peikko, mutta ollaan kyllä myös keskustelu asioista ihan pienestä saakka. Niitä ruutuja voi käyttää myös fiksusti ja kuluttaa sivistävää sisältöä. Ja raja fiksun rajoittamisen ja liian kontrollin välillä on aika ohut ja lapsen persoonakin vaikuttaa. Tiedän lapsen, joka on ihan obsessoitunut ruutuihin ja vanhemmat ovat olleet pienestä saakka todella tarkkoja sen suhteen. 

Onko täällä joku nelikymppinen vanhempi joka ottaa nuo kaksikymppisten "paremmuudet" henkilökohtaisesti? Tällä sivulla kolme kommenttia tollaista "eikä, kyllä nelikymppiset tekee paremmin".

Kaikilla ihmisillä on eri kaveriporukat, joten tietenkin kokemukset eroista vaihtelee! Itsellä oli parikymppisenä pikkulasten äitinä paljon korkeakoulutettuja, valistuneita ja lapsiinsa lapsilähtöisesti panostavia vanhempia, ei kännissä vahingossa tehtyjä. Se muuttaa omia kokemuksia.

Nyt lasten piirit tulee koulun kautta ja siellä näkyy nelikymppisinä lasten tehneiden vanhempien väsymys kasvatuksessa. Ehkä se on sitä "iän tuomaa rentoutta" rumasti sanottuna. En kyllä itsekään jaksaisi nyt samalla tavalla panostaa ekoihin vuosiin kuin parikymppisenä, kun oli kaikki energia ja voima ja jaksaminen.

Omat vanhemmat oli parikymppisiä kun saivat meidät sisarukset. Olivat epäkypsiä, lapsellisia ja alkoholi oli tärkeämpää kuin me lapset. Muistan että aina oli valitusta rahasta. Jos esim käytiin syömässä jossain niin jälkikäteen sitä harmiteltiin kotona miten paljon se maksoi ja se söi ilon siitä kaikesta. Itse saimme lapset lähemmäs 40 vuotiaana, tosin koska oli lapsettomuutta monta vuotta ennen sitä mutta nyt on hyvä taloustilanne, tuntee itsensä kypsäksi ja nuoruusikä on eletty eikä sitä haikaile niin saa tarjottua lapsille vakaan ja henkisesti terveen kodin.

"Luultavasti enemmän arvokysymys kuin ikäkysymys.



Meillä ruudut ei ole ollut mikään iso paha peikko, mutta ollaan kyllä myös keskustelu asioista ihan pienestä saakka. Niitä ruutuja voi käyttää myös fiksusti ja kuluttaa sivistävää sisältöä. Ja raja fiksun rajoittamisen ja liian kontrollin välillä on aika ohut ja lapsen persoonakin vaikuttaa. Tiedän lapsen, joka on ihan obsessoitunut ruutuihin ja vanhemmat ovat olleet pienestä saakka todella tarkkoja sen suhteen. "

Mä olin juuri tuo, joka kirjoitti ruuduista pahana peikkona. Ehdottomasti vaikuttaa lasten persoona, omille tarjottu parempaa sisältöä, mutta shortit ja ankeat ilmaispelit vetää liian kovaa. Sivistävä sisältö meni vielä nuorempana, nyttemmin isommilla ei enää niinkään. Paitsi juuri äänikirjoina ja itse tai vanhemman lukemina. Meille parempi näin. Ollaan juurikin tuollainen lopussa kuvaamasi perhe.

Vierailija kirjoitti:

"Luultavasti enemmän arvokysymys kuin ikäkysymys.



Meillä ruudut ei ole ollut mikään iso paha peikko, mutta ollaan kyllä myös keskustelu asioista ihan pienestä saakka. Niitä ruutuja voi käyttää myös fiksusti ja kuluttaa sivistävää sisältöä. Ja raja fiksun rajoittamisen ja liian kontrollin välillä on aika ohut ja lapsen persoonakin vaikuttaa. Tiedän lapsen, joka on ihan obsessoitunut ruutuihin ja vanhemmat ovat olleet pienestä saakka todella tarkkoja sen suhteen. "

Mä olin juuri tuo, joka kirjoitti ruuduista pahana peikkona. Ehdottomasti vaikuttaa lasten persoona, omille tarjottu parempaa sisältöä, mutta shortit ja ankeat ilmaispelit vetää liian kovaa. Sivistävä sisältö meni vielä nuorempana, nyttemmin isommilla ei enää niinkään. Paitsi juuri äänikirjoina ja itse tai vanhemman lukemina. Meille parempi näin. Ollaan juurikin tuollainen lopussa kuvaamasi perhe.

Kukin tyylillään. Meillä ne shortit ja ankeat ilmaispelit ei houkuta, kun niihin ei ole mitään kieltoja. Lapsi lukee itse mielummin kuin kuuntelee kirjoja. Omassa huoneessa on telkkari, mutta sitä katselee ehkä viikonloppuisin jos muistaa tai ehtii. Lapsi on 12-vuotias. Tekee mielummin itse videoita kuin katsoo niitä. Eniten käytetty sovellus hänellä on Spotify, kun kuuntelee musiikkia.

Me olemme saaneet lapsen parikymppisenä. Ruutuja on saanut käyttää, mutta lisäksi ollaan tarjottu paljon muuta tekemistä ja yhteisiä keskusteluja. Lapsi on sellainen kympin oppilas ja hyvä urheilussa. Ainoa tiukka ruutusääntö meillä on, että ruokapöydässä ei käytetä ruutuja. 

Lapsen kavereista kyllä näkee kenellä on kotona tiukat ruutuaikarajoitukset. Nämä lapset eivät suinkaan ole ensimmäisenä ehdottamassa kaikkea muuta tekemistä, vaan nimenomaan haluavat katsoa YouTubea lapsen telkkarista tai pelata Nintendoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Luultavasti enemmän arvokysymys kuin ikäkysymys.



Meillä ruudut ei ole ollut mikään iso paha peikko, mutta ollaan kyllä myös keskustelu asioista ihan pienestä saakka. Niitä ruutuja voi käyttää myös fiksusti ja kuluttaa sivistävää sisältöä. Ja raja fiksun rajoittamisen ja liian kontrollin välillä on aika ohut ja lapsen persoonakin vaikuttaa. Tiedän lapsen, joka on ihan obsessoitunut ruutuihin ja vanhemmat ovat olleet pienestä saakka todella tarkkoja sen suhteen. "

Mä olin juuri tuo, joka kirjoitti ruuduista pahana peikkona. Ehdottomasti vaikuttaa lasten persoona, omille tarjottu parempaa sisältöä, mutta shortit ja ankeat ilmaispelit vetää liian kovaa. Sivistävä sisältö meni vielä nuorempana, nyttemmin isommilla ei enää niinkään. Paitsi juuri äänikirjoina ja itse tai vanhemman lukemina. Meille parempi näin. Ollaan juurikin tuollainen lopussa kuvaamasi perhe.

Kukin tyylillään. Meillä ne shortit ja ankeat ilmaispelit ei houkuta, kun niihin ei ole mitään kieltoja. Lapsi lukee itse mielummin kuin kuuntelee kirjoja. Omassa huoneessa on telkkari, mutta sitä katselee ehkä viikonloppuisin jos muistaa tai ehtii. Lapsi on 12-vuotias. Tekee mielummin itse videoita kuin katsoo niitä. Eniten käytetty sovellus hänellä on Spotify, kun kuuntelee musiikkia.

Me olemme saaneet lapsen parikymppisenä. Ruutuja on saanut käyttää, mutta lisäksi ollaan tarjottu paljon muuta tekemistä ja yhteisiä keskusteluja. Lapsi on sellainen kympin oppilas ja hyvä urheilussa. Ainoa tiukka ruutusääntö meillä on, että ruokapöydässä ei käytetä ruutuja. 

Lapsen kavereista kyllä näkee kenellä on kotona tiukat ruutuaikarajoitukset. Nämä lapset eivät suinkaan ole ensimmäisenä ehdottamassa kaikkea muuta tekemistä, vaan nimenomaan haluavat katsoa YouTubea lapsen telkkarista tai pelata Nintendoa. 

No ei se mene kyllä ihan noin, että pelkästään ruuturajoitusten volyymilla tai rajattomuudella saisi säädeltyä oman lapsen addiktiotaipumusta... Sanoisin, ettei tuo ole juurikaan vanhempien ansiota, kuinka helposti lapsi koukuttuu tai ei koukutu ruutuihin. 

T: toinen nuori äiti, jonka lapsi ei ole ruuduille koukuttuvaa sorttia, joten rajoja ei tarvinnut lapsuudessa laittaa, kunnes sitten murrosiässä tilanne muuttui... veljelläni on ollut lapsesta saakka voimakas addiktiotaipumus videopeleihin, toisella veljelläni taas ei.. 

On siinä eroja. Oon ite saanut ekat lapset alle 30v ja viimeisen alle 40v. Nuorempana jaksoin viihdyttää ja olla luovempi, heittäytyä ja eläytyä leikkeihin, työstressi ei painanut vielä juurikaan. Vanhemmiten työssä on tullut enemmän vastuuta ja työt väsyttää enemmän. Ei jaksa enää samalla tavalla olla iltaisin läsnä, mikä harmittaa. Tuntuu, että työkiireen ja paineen vuoksi luovuuskin kadoksissa tai ainakin murto-osissa siitä, mitä nuorempana. Tietty ollaan turvalliset ja varakkaammat vanhemmat, mutta ei kyllä samalla tavalla leikkisät enää, mitä nuorempana. Se on sääli ja harmi itselle, mutta en tiedä miten muutosta saisi aikaan ilman, että se olisi pois työelämästä? Suosittelen kaikkia yrittää lasten hankkimista ennemmin aikaisemmin kuin myöhemmin, musta ideaali olisi saada esikoinen noin 25 v.