Häpeä ihan oikeasti vie minut kuolemaan! En jaksa enää tätä sisäistä häpeää!!!

Psykedeelit ois aika täsmähoitoa, mutta tuota ei ole vielä saatavilla täällä suomessa.

Toki voit mennä ulkomaille ..

Kyllä se vo8 ajan kanssa helpottaa mutta kannattaa sitä myös työstää. Kehu itseäsi ihan pienistäkin jutuista ja vaikka se tuntuisi tosi epäluontevalta (ei tarvitse ääneen). Nostaa se häpeä vielä keski-ikäiselläkin päätään mutta paljon harvemmin. En usko että välttämättä ilman positiivisuuden ja itsensä hyväksyminen harjoittelua helpottaa ainakaan niin paljoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Häpeästä ei kai koskaan täysin pääse eroon, mutta sen sitovuudetta pystyy löysentämään. 

Häpeä on tunne. Mistään tunteista ei pääse eroon vaan ne tulevat ja menevät. Jos niitä paapoo, ne viihtyvät yli käyntinsä. Pitäisi osata olla paapomatta, normaali vieraanvaraisuus riittää. Jos pyydät sitä poistumaan, se istuu kotonasi kuin tatti.

Se on vain tunne kun puhutaan normaaleista ihmisistä. Tässä yhteydessä kun mitä täällä puhutaan häpeästä, tarkoitetaan minäkuvaa. Häpeän tunne on osa minäkuvaa, joka on vääristynyt lapsuudessa. 

Vääristyneitä minäkuvia tulee ja menee. Ei ole epänormaalia omistaa vääristyneitä minäkuvia.

Ei niitä tule ja mene. Tutustu kehityspsykologiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketut parantuu ajan myötä, mun karvanen prse. Olen 60-vuotias ja edelleen sama häpeäkierros pyörii.

Nyt olen alkanut tehdä sitä, että katkaisen heti ajatuskulun, kun tajuan, että nyt lähtee taas. Se toimii paremmin.

Aiemmin ajattelin, että mun täytyy vain 'kuluttaa', 'väsyttää' häpeä ja että se ajan myötä laantuu, mutta näin ei ole käynyt. Terapeutin käytännön ohje: katkaise ikävä ajatus ja ajattele jotain muuta, on toiminut tosiaan paremmin, en ole niin masentunut kuin yleensä.

 

Tätäkin harjoittelen joka päivä. Etenkin töiden jälkeen yritän etten jää kelaamaan ja häpeämään jos unohdin jotain tai muuten tein jotain mikä ei ollut omasta mielestäni tarpeeksi fiksua tai muuten riittävää. Harjoittelen vain ja yritän jotenkin hengittää. Mutta kyllähän se jonkin verran auttaa kun vaan yrittää pysäyttää sen tulvan heti. Ap&

Laita kumilenksu ranteeseen ja räpäytä heti, kun huomaat jotain itseäsi mollaavia ajatuksia, vie ajatukset toisaalle.

>Ei niitä tule ja mene. Tutustu kehityspsykologiaan. 

Voihan sitä ajatella jatkumonakin joo. Mutta se venyy ja paukkuu ja katkeilee jos alkaa tarkkaan katsomaan. Idealla siitä voi olla pysyvä luonne mikä ei ole oikeaa pysyvyyttä vaan piirre mutta se taas koostuu osasista jotka eivät ole pysyviä. Enempää hiuksia halkomatta pitäydyn kannassani, se pohjimmiltaan tulee ja menee, olkoonkin että minäkuva psykologian käsitteenä on työkaluna osuva ja paikkansa pitävä omassa kontekstissaan. Mutta harva on kehityspsykologi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä häpeä sinulla kumpuaa?

 

En tiedä. Se vain on minussa todella tiukassa. Kuin eläisin sen kautta. Syyllistyn myös helposti ja koen jatkuvasti riittämättömyyttä. Ihan kuin olisin jotenkin pilalla ja ulkopuolinen. Aika usein koen että olen vähän vahingossa syntynyt tänne, että en oikein osaa olla ja elää täällä vaikka haluaisin. Ulos voin näyttää normaalilta mutta minulla on sisällä aika huono ja outo olo, sellainen ulkopuolinen. Olen tavallaan oppinut elämään sen tunteen kanssa mutta häpeän tunteet kun tulevat niin aina yhtä epämiellyttävää. Ne tulevat lähes aina kun olen ihmisten kanssa tekemisissä. Ap

Löytyisikö jotain ryhmää jossa voisit kokea hyväksyntää?  

 

 

Supervinkki: luonto. Linnut ja oravat ja kärpäset ja puut ja kukat eivät tuomitse vaan hyväksyvät heti. 

Itse olen päässyt häpeän tunteesta 90% eroon, vaikka olin ihan megaluokan häpeäjä. Tässä yksi tehokkaimmista keinoista, joita käytin:

On hyvä tietää, että tunne on fysiologinen tapahtuma kehossa ja kestää n. 90 sekuntia. Kehossa on ns. häpeäkemikaaleja vain puolitoista minuuttia. Se, mikä saa häpeän tunteen jatkumaan tuota pidempään, on ajatukset, jotka jäävät rullaamaan. Häpeän tunne aktivoi lähes välittömästi lisää ajatuksia, esim. että olen nolo ja tyhmä. Kun ihminen ajattelee "minä olen", hän ikään kuin ottaa sen ajatuksen vastaan eli "minä olen nolo ja sekös minua hävettää", vaikka kemikaalit haihtuivat jo. Jos pystyy heti häpeä tunteen noustessa hetken verran (90 sekuntia) keskittymään johonkin muuhun kuin ajatuksiinsa, on pahin jo takana. Tehokkainta on miettiä häpeää omien ajatuksiensa ulkopuolelta. Voi esimerkiksi todeta, että kehossani tuntuu nyt häpeää ja pohtia miltä se häpeä tuntuu fyysisesti, esim. hartiat kiristyvät, vatsanpohjassa nipistelee, korvia punottaa. Keskittyminen on tällöin kehossa, ei ajatuksissa, jotka keksivät omia tarinoitaan havaintonsa tueksi. Häpeää ei myöskään tällöin kiellä (kieltäminen pahentaa), vaan sallii itselleen sen tunteen. Kun häpeän tunne alkaa laantua, voi ajatuksia kokeilla suunnata toisaalle, esim. musiikkiin, käsitöihin, televisioon tai kokkaukseen.

Pikkuhiljaa suuntaamalla huomiota enemmän häpeään kehon tuntemuksena kuin ajatuksena, alkoi häpeä laantumaan. Nykyäänkin tulee häpeän tunteita, mutta ne ikään kuin sulavat jo itsessään, kun en yhdistä niitä siihen em. "minä olen" ajatteluun. Eli ajatukset ovat se ongelma, ei se häpeän tunne itsessään. Pitäisikin oppia erottamaan ajatus ja tunne eli fysiologinen reaktio kehossa.

Vierailija kirjoitti:

Onpas tullut kommentteja. Moni pystyy samaistumaan ja kaipa se sieltä lapsuudesta tulee. Tai siis tuleekin. 

Olen syntynyt 90-luvulla. Toisella vanhemmalla oli firma joka meni konkurssiin, valtavat velat, alkoholismi ja toisen vanhemman vakavat mielenterveysongelmat johtivat lopulta avioeroon. Se oli heille molemmille eli vanhemmilleni kova paikka ymmärrettävästi. 

Olen kokenut, että minua on rakastettu lapsena paljon. He olivat niin onnellisia meistä mutta valitettavasti eivät osanneet oikein omien säröjensä vuoksi luoda turvallista ympäristöä meille vaan alkoholisoituivat molemmat jo ennen syntymääni, joka jatkui/jatkuu sitten hautaan asti. Toinen jo menehtyi alkoholin aiheuttamaan sairauteen, uskon ettei toinenkaan ole pitkäikäinen mutta sitä en halua liikaa ajatella. Rakastan ja olen rakastanut todella paljon heitä mutta olen ollut myös surullinen, vihainen ja kapinoiva. Olen ollut uhriajattelija mutta en enää koska ymmärrän

Hei!

Mulla on ihan sama tilanne mikä sulla ja kuvasit todella hyvin tuota lähtökohtaa, mikä aiheuttaa tämän elämän mittaisen häpeäskeidan.

Samaistuin täysin. Toivottavasti pääset terapiaan, uskon että hyödyt siitä, koska olet selvästikin analyyttinen ihminen ja tarpeeksi älykäs käsittelemään asioita ja varmasti

olet myös sellainen, joka on motivoitunut siihen terapiatyöskentelyyn. Raskastahan se on, mutta niin tarpeen.

>Eli ajatukset ovat se ongelma, ei se häpeän tunne itsessään. Pitäisikin oppia erottamaan ajatus ja tunne eli fysiologinen reaktio kehossa.

Ansiokas teksti! Poimittuun tekstiin haluan tarttua ja esittää ajatuksen: entä jos ajatukset eivät ole ongelma vaan ne ajatukset vain ovat, ellei asiaintolasta itsestään tee ongelmaa itselleen - häpeää että häpeää: ongelma onkin nyt kaksinkertainen ja ulospääsy helvetistä on piilotettu

Ja: ajatusta ja fyysistä tunnetta ei voi oppia erottamaan toisistaan koska kun reaktio loppuu, ajatuksetkin loppuvat. Toisaalta ajatus voi synnyttää fyysisiä tuntemuksia ja taas mennään. Kolikon puoliskoja ei voi erottaa rikkomatta kolikkoa. Keho ja mieli ovat samaa.

Ideaalitilanne mielestäni: antaisi mielen ajatella menemään ja antaa ajatusten elää rauhassa jolloin ne tulevat ja menevät. Jos jokin mielleyhtymä tai tähtien asento saa aikaan epämiellyttävän olon, on valppaana eikä hätiköi ja vaivu ahdistukseen. Tämä on vaikeaa jos tämä on ollut tapana vuosia. Tosi usein epämiellyttävän olon lähde löytyykin ympäristöstä tai kehosta. Liian kuuma, kylmä, sukka hiertää, liian väsynyt, liian nälkä, liian jano. Myöhästynyt bussi voi heittää mielen lakoon ja taas sitä piiskaa itseään kunnes muistaa että hei, miksi minä piiskaan itseäni? No empä ota tästä stressiä ihminen on ihminen sattuuhan näitä. Itsemyötätunto, olemme todellakin vain ihmisiä.

Tämä ajatus varmaan tyrmätään ja nauretaan, haukutaan, alapeukutetaan ja poistetaan, mutta oletko harkinnut reikihoitoa? Siitä voi olla apua myös häpeään, koska siinä hoidetaan kokonaisvaltaisesti ihmisen kaikki puolet, keho, mieli ja energiataso.

Vierailija kirjoitti:

Kuule, ole ylpeästi mikä olet puutteinesi ja vikoinesi.

Pyhimykset on aika ikävystyttäviä. Ja moni pohjimmiltaan epätosi.

Joo! Pyhimyksiä kun ei ole olemassakaan, vaan on eri ihmisten väkisin ylläpitämiä ahtaita rooliahmoja, joita joku rikkinäinen ja vajaa yksilö näyttelee hampaat irvessä suorittaen.

On ihan turha hävetä itseään ja kokea alemmuutta, arvottomuutta ja itseihnoa. Se on muutenkin vain illuusio, että muut on muka parempia, arvokkaampia, hienompia ja ylempiä ihmisiä.

Eivät ole!

Haluan sanoa kaikille itsensä häpeilijöille, että älkää olko niin omanapaisia. Kun lakkaat miettimästä mitä muut sinusta ajattelee, niin se helpottaa aika lailla. Ei ne muut oikeasti ajattele sinun töppäilyjäsi tai epätöppäilyjäsi yhtään. Muilla on se heidän oma napansa jota he funtsivat 99% ajasta. Miksi he sinua miettisivät? Mikä luulet olevasi?

Joskus kannattaa vaihtaa myös perspektiiviä. Lopettaa se omien puutteiden ja heikkouksien vatvominen, ja kokeillakin miettiä mitä heikkouksia niissä muissa ihmisissä on.

Kun mietit ihan ketä tahansa tuntemaasi ihmistä tarkemmin ja tarkemmin, huomaat että aikamoinen pölvästi, narsisti, huijari, moukka, reppana, itsepetoksellinen tai hassun näköinen epelihän se sekin tyyppi on. Ei mikään ylimys jonka edessä sinun kuuluu hävetä. Ei mikään niin tärkeä ja erityinen, että sinun pitäisi koko ikäsi kärsiä hirveästä arvottomuudesta, vain siksi, että hänellä on joku sinun omassa päässäsi keksimä kuvitteellinen ruma mielipide sinun ihan jonniin joutavasta muklauksestasi.

Tämä life hack voi tuntua erikoiselta, mutta se toimii. Aina kun huomaat olevasi itseäsi soimaamassa ja ajattelemassa itsestäsi armottoman tuomitsevasti, laitatkin itsesi sivuun, ja alat miettiä muita ihmisiä yhtä armottomasti ja tuomitsevasti. Se helpottaa oikeasti. Olen tätä kokeillut. Ei tässä tarvitse pelätä mitään. Muille on helpompi antaa anteeksi heidän virheet ja viat, ja ei se muista ihmisistä negatiivisesti ajattelu "jää päälle", vaan se antaa sinulle perspektiiviä.

Vierailija kirjoitti:

Onpas tullut kommentteja. Moni pystyy samaistumaan ja kaipa se sieltä lapsuudesta tulee. Tai siis tuleekin. 

Olen syntynyt 90-luvulla. Toisella vanhemmalla oli firma joka meni konkurssiin, valtavat velat, alkoholismi ja toisen vanhemman vakavat mielenterveysongelmat johtivat lopulta avioeroon. Se oli heille molemmille eli vanhemmilleni kova paikka ymmärrettävästi. 

Olen kokenut, että minua on rakastettu lapsena paljon. He olivat niin onnellisia meistä mutta valitettavasti eivät osanneet oikein omien säröjensä vuoksi luoda turvallista ympäristöä meille vaan alkoholisoituivat molemmat jo ennen syntymääni, joka jatkui/jatkuu sitten hautaan asti. Toinen jo menehtyi alkoholin aiheuttamaan sairauteen, uskon ettei toinenkaan ole pitkäikäinen mutta sitä en halua liikaa ajatella. Rakastan ja olen rakastanut todella paljon heitä mutta olen ollut myös surullinen, vihainen ja kapinoiva. Olen ollut uhriajattelija mutta en enää koska ymmärrän

Kiitos kun kerroit,tämä olisi melkein voinut tulla myös omasta suustani,niin paljon yhtymäkohtia ja samaistumispintaa löytyi. Surullisinta on,että kun etsin moniin kuvaa miksi ongelmiin apua psykiatrisessa puolelta, minusta tehtiin syyllinen myös siellä ja noiden vääristeltyjen p,valheellisen ja epäammattimaisten potilasasiakirjojen ja selkeiden hoitovirheiden nojalla koko elämäni on saatiin tuhottua vuosikymmeniksi eteenpäin,myös lasteni elämä. Kunpa joku olisi minulle aikanaan kertonut,että en ole yksin,että on muitakin,jotka kärsivät samoista asioista. Koko tähänastinen elämä,lapsia lukuunottamatta,hukkaan heitettyä ja turhaa kärsimystä,häpeää ja alemmuudentunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Carl Jungin sanoin: what you resist, it persists. Eli ensimmäiseksi on aika hyväksyä se, että olet sellainen kuin olet. 

 

Eli ajattele, että olet häpeään sidottu, ja näin se on ok. Näin vain on. 

Toisille toimii paremmin anteeksianto. Annan itselleni anteeksi, että olen häpeään sidottu. 

kumpi tahansa, mutta miljoona kertaa päivässä pitää toistella itselle. 

 

Höpö höpö mitään miljoonaa toistelua.

Kannattaisi ennemmin ajatella, että "olen häpeään kykeneväinen, toisin kuin jotkut".

 

No Shame: Better drunk than part of the machine 

Terapia ja elämänkokemus ovat kohdallani auttaneet jonkin verran. Silti (muun muassa tuo) asia on vaikeuttanut elämää jatkuvasti. Helpotusta viimein toi se, että ymmärsin tuon syyllisyysvatvomisen liittyvän pakko-oireiseen häiriöni, joka oireilee monin tavoin ja sekoittuu helposti muihin mt-ongelmiin, kuten ahdistushäiriöön.

Työstän asiaa edelleen myös muin keinoin, mutta pakko todeta se, että kun sain pakko-oireisiin paremmin tehoavan masennuslääkkeen, se on auttanut mielettömästi. (pakko)Ajatukset ja toiminnot ovat rauhoittuneet merkittävästi. Kai se on pakko myöntää, että aivokemioissani on jotakin vain niin sekaisin, että minun on vaikea selvitä pidemmän päälle ilman lääkkeitä.

Olen ollut pakko-oireinen niin kauan kuin muistan, lapsesta saakka. Kertaakaan ei ole vielä tuntunut siltä, että ajatukset olisivat yhtä hyvin hallinnassa kuin nyt. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen päässyt häpeän tunteesta 90% eroon, vaikka olin ihan megaluokan häpeäjä. Tässä yksi tehokkaimmista keinoista, joita käytin:

On hyvä tietää, että tunne on fysiologinen tapahtuma kehossa ja kestää n. 90 sekuntia. Kehossa on ns. häpeäkemikaaleja vain puolitoista minuuttia. Se, mikä saa häpeän tunteen jatkumaan tuota pidempään, on ajatukset, jotka jäävät rullaamaan. Häpeän tunne aktivoi lähes välittömästi lisää ajatuksia, esim. että olen nolo ja tyhmä. Kun ihminen ajattelee "minä olen", hän ikään kuin ottaa sen ajatuksen vastaan eli "minä olen nolo ja sekös minua hävettää", vaikka kemikaalit haihtuivat jo. Jos pystyy heti häpeä tunteen noustessa hetken verran (90 sekuntia) keskittymään johonkin muuhun kuin ajatuksiinsa, on pahin jo takana. Tehokkainta on miettiä häpeää omien ajatuksiensa ulkopuolelta. Voi esimerkiksi todeta, että kehossani tuntuu nyt häpeää ja pohtia miltä se häpeä tuntuu fyysisesti, esim. h

Häpeä EI ole ainoastaan ajatuksemme tuottama ilmiö tai kemiallinen reaktio. Häpeä identiteetti on jotain niin syvällä meissä olevaa,jotain jo varhaislapsuudessa omaksuttua ympäristöstä tullutta ja persoonaaamme sitoutunutta,että sitä ei yksinkertaisesti voi vain joka tilanteessa 'ajatella pois'. Jos häpeä olisi esimerkiksi raaja,voisin leikata sen irti itsestäni,vaikka jäisinkin sen jälkeen vammautuneeksi. Mutta syvälle persoonaan juurtunut häpeän tunne on parannettavissa monilla vain täydellisen anteeksi saamisen ja armon kokemuksen kautta. Eli täysin ehdottoman rakkauden. Ikävä kyllä, me ihmiset emme,edes itseämme kohtaan,kykene siihen milloinkaan sata prosenttisesti. Monet ovat löytäneet avun hengellisyydestä,mietiskelystä mutta valitettavan monet eivät kykene kohtaamaan demoneitaan,vaan jatkavat häpäisyn kierrettä narsismin ja tunnekylmyyden muodossa. Jokaisen on löydettävä omat keinonsa selviytyä, toisille se on helpompaa kuin toisille.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ajatus varmaan tyrmätään ja nauretaan, haukutaan, alapeukutetaan ja poistetaan, mutta oletko harkinnut reikihoitoa? Siitä voi olla apua myös häpeään, koska siinä hoidetaan kokonaisvaltaisesti ihmisen kaikki puolet, keho, mieli ja energiataso.

Miksi ensimmäinen olettamasi on ehdotuksesi lyttääminen ja miksi sillä olisi sinulle merkitystä tällaisella alustalla? Älä pyytele olemassaoloasi tai itseäsi auttaneita keinoja anteeksi koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ajatus varmaan tyrmätään ja nauretaan, haukutaan, alapeukutetaan ja poistetaan, mutta oletko harkinnut reikihoitoa? Siitä voi olla apua myös häpeään, koska siinä hoidetaan kokonaisvaltaisesti ihmisen kaikki puolet, keho, mieli ja energiataso.

Mitä siinä käytännössä tehdään? Minä olen joskus kokeillut akupunktiota. Sitä voisi kokeilla uudestaankin jos olisi varaa. Muutkaan vaihtoehtohoidot eivät ole poissuljettuja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuule, ole ylpeästi mikä olet puutteinesi ja vikoinesi.

Pyhimykset on aika ikävystyttäviä. Ja moni pohjimmiltaan epätosi.

Joo! Pyhimyksiä kun ei ole olemassakaan, vaan on eri ihmisten väkisin ylläpitämiä ahtaita rooliahmoja, joita joku rikkinäinen ja vajaa yksilö näyttelee hampaat irvessä suorittaen.

On ihan turha hävetä itseään ja kokea alemmuutta, arvottomuutta ja itseihnoa. Se on muutenkin vain illuusio, että muut on muka parempia, arvokkaampia, hienompia ja ylempiä ihmisiä.

Eivät ole!

Haluan sanoa kaikille itsensä häpeilijöille, että älkää olko niin omanapaisia. Kun lakkaat miettimästä mitä muut sinusta ajattelee, niin se helpottaa aika lailla. Ei ne muut oikeasti ajattele sinun töppäilyjäsi tai epätöppäilyjäsi yhtään. Muilla on se heidän oma napansa jota he funtsivat 99% ajasta. Miksi he sinua miettisiv

Minä en mieti niinkään sitä mitä muut minusta ajattelevat, ihan vain jonkun maineen tai vastaavan vuoksi. Mietin niitä muilta tulevia tuomitsevia ja ikäviä reaktioita ja kommentteja, jotka lyttäävät huonoa itsetuntoani entisestään. Pyrin olemaan perfektionisti tai vaihtoehtoisesti välttämään kaikkia, jotta en joudu taas vaan niihin tilanteisiin, jotka ajavat minut masennuksen spiraaliin. Kyse on tavallaan välttelevästä käytöksestä. Itsesuojelumekanismista. Joillain muilla voi olla toisin. 

Synnintunto.