Mä olen varmaan tosi outo kun en halua koskaan nähdä ketään.

Huojentavaa kuulla, että tämä on aika yleistä. Yhdessä toisessa ketjussa oli keskustelua siitä kun ystävät tai tutut eivät koskaan pidä yhteyttä. Olen varmaan itse juuri sellainen, mutta toisaalta tuntuisi uuvuttavalta pitää lähipiirissä kavereita jotka kaipaavat jatkuvasti yhdessä oloa. Onneksi minulla on jo vakiintunut ystäväpiiri joka ymmärtää oikkuni.

Ahdistaa jos esimerkiksi monelle viikonlopulle eteenpäin on kaikenlaista sovittuna. Tykkään pitää vaihtoehdot avoinna ja tehdä asioita spontaanisti - yleensä nämä spontaanit asiat ovat luonnossa liikkumista, oman tai mieheni perheeni luona kyläilyä tai joissain tapahtumissa käymistä mieheni kanssa).

Pidän puhelinta usein äänettömällä ja jo pelkkä pitkä viestittelyketju alkaa väsyttämään, yllätys yllätys en koskaan soittele kenellekään kuulumisia (pois lukien omat vanhempani tai sisarukset).

Niin kuin monessa tapauksessa, minuakaan ei oman mieheni seura koskaan kyllästytä eikä hänen seurassaan tule sitä tiettyä ahdistavaa oloa mikä yleensä sosiaalisissa tilanteissa iskee.

Minäkään en vaan enää jksa tavata so called friends. Kun jk pyytää jonnekin, ahdistaa. Olen väsynyt olemaan kuunteluja, neuvoja ja heidän egonsa pönkittäjä. Näen kaiken ihmisistä läpi ja he vain väsyttävät. Go away, fkin abusers! Ystävyys on nuoruuden juttu.

Joo ei jaksa. Ns ystikset onkin usein energia vamppiksia..

Kerran kk jaksan nähdä ehkä 1 ystävää, se on ihan riittävästi. Mies on eri maata, tosi sosiaalinen. Niin näyttää olevan toi lapsikin. Itse jo lapsena sanoin äidille et jos joku kaveri soitti SANO etten oo kotona/kipeenä! 

Täällä yksi erakko lisää. En pidä yhteyttä kehenkään ja nautin suunnattomasti yksinolosta, koska silloin saan olla oma itseni. Olen tietoisesti valinnut lapsettomuuden ja miesystävääni näe aina silloin tällöin. Hän kylläkin on yltiösosiaalinen itseeni verrattuna. Ärsyttää ihmiset, joiden mielestä ihmisessä jotain vikaa, jos haluaa olla erakko. Kiva tietää, että kaltaisiani on muitakin.

Tämä ketju on introverttien paratiisi. Kaikki introvertit ovat kerääntyneet tänne :)

Pakko nostella tätä vanhaa ketjua. Itsekin viihdyn oikein hyvin itsekseni, mikä tuntuu olevan monille vaikeaa ymmärtää. Olin jo lapsena tällainen.

Nyt on perhe ja lapset ja ruuhkavuodet pahimmillaan. Töitä, lasten harrastuksia ja jossain välissä sitä omaakin harrastusta. Miehen kanssa yleensä läpsystä vaihto, kun toinen tulee ja toinen menee.

Ja sitten kaverit kimputtavat että koska nähdään... Nyt on oikeestaan enää yksi kaveri, jonka kanssa lähinnä viestitellään, mikä on mulle fine. Mutta nyt tämäkin on alkanut painostamaan näkemisen suhteen. Haluaisi että tulen viettämään iltaa hänen kanssaan ja jäämään yöksi. Kesällä kävin kahvilla ja syyllisti minua siitä, että tuolla hänellä on nuo pullot hyllyssä (jotain tuliaisviinoja), kun et sä ole tullut hänen kanssaan juomaan niitä.

Ihmettelen tätä suuresti, koska juuri hänen kanssaan ollaan puhuttu siitä, että molemmat tykätään olla yksin ja miten ahdistavaa se tapaamisten vaatiminen on.

Olen arjesta aivan loppu ja sen kerran kun olisi vapaa viikonloppu, haluaisin olla kotona. Mutta jos erehdyn mainitsemaan, että nyt ei oo mitään lasten pelejä tai muuta viikonloppuna, niin heti tulee vaatimus: tule tänne! Uuvuttavaa keksiä aina tekosyitä ja selityksiä, että ei tarvitsisi mennä...

Antakaa suosituksia kirjoista, joissa pääosassa on yksin viihtyvä ihminen!

Tämä oli helpottavaa lukea. Olin jo huolissani, että onko joku alkava muistisairaus vai mikä kun en välitä nähdä ketään.

Olen 39v, vaativa työ, 3 lasta ja miehellä vielä vaativampi työ. Lisäksi teen MBA:ta ohessa.

Korona kun pätkähti päälle, niin olin kuin taivaassa kun ei tarvitse nähdä ketään.

Olin aiemmin kolmessa eri luottamustoimessa, vedin vapaaehtoisena lasten harrastusta ja koko ajan oli koulussa/päikyssä jotain puuhapäivää.

Rakastan Koronan tuomaa rauhaa. Enkä aio palata siihen hullunmyllyyn enää ikinä.

En ole kohta vuoteen tavannut yhtäkään ystävää eikä meillä ole vieraat rampanneet kestittävänä. Minua on aina pidetty äärimmäisen sosiaalisena, nyt huomaan että olen äärimmäisen introvertti. Haaveilen, että saisin lottovoiton ja saisin olla aivan yksin loppuelämäni jossain luonnon keskellä.

Nosto, minäkään en kaipaa ketään. Edellisen kerran tapasin kaveria puoli vuotta sitten ja kun kieltäydyin tuossa pari kuukautta sitten, tuli syyllistämistä. En tarvitse sellaista. Tuo henkilö onneksi suuttui lopullisesti.

Haluan vain olla kotona ja tehdä omia juttuja.

Erakko ilmoittautuu, sillä erotuksella, että haluan kyllä tavata kavereitani silloin tällöin, mutta hyvin tarkkaan määritetyissä tilanteissa.

Olen aikuisena tajunnut, että minulle luontaisin sosialisoinnin tapa on tavata kaveria/kavereita suunnilleen kerran kuukaudessa ja mielellään jossain special occasionissa, kuten juhlissa, tapahtumissa, mökillä tms.

Sen takia korona on vaikuttanut negatiivisesti ihmissuhteisiini. Nyt olisi parasta jutella puhelimessa ja Skypessä tai käydä lenkkeilemässä, mutta en halua tehdä sitä. Mutta kun yksityistilaisuuksia ei saisi oikein järjestää eikä reissuja tehdä, jää kaverit näkemättä kokonaan. 

Vierailija kirjoitti:

tuollaisen ihmisen läheinen, varsinkin lapsi!

Toivottavasti osaatte olla ripustautumatta lapsiinne jos ja kun puolisonne jossain vaiheessa rinnaltanne poistuu, eikä ensimmäistäkään tolkullista ihmiskontaktia ole enää jäljellä.

Minä osaan olla ilman lapsiani. He soittavat aina minulle.. Minä harvoin heille. Heillä on oma elämä. Ja minulla oma. Viihdyn vapaa ajalla enimmäkseen yksin..Minulla on muutama ystävä ja läheinen sukulainen.

Olin kirjoittanut ketjuun v.2011 eikä mieleni ole kymmenessä vuodessa muuttunut.

Mua kiinnostaisi se, että miten olette alunperin saaneet ystäviä, jos ette halua viettää aikaa heidän kanssaan? Onko tilanne jotenkin muuttunut, nimittäin monista kommenteista käy ilmi, että niin sanottu erokko asuu avoliitossa, eli loppujen lopuksi hänellä siis on sitä seuraa kyllä. Oletteko hylänneet ystävänne vasta parisuhteen myötä?

Itse olen yksinasuva introvertti, ja kaipaan kyllä yhteyksiä kavereihin ja ystäviin silloin tällöin, varsinkin nyt korona-aikana, kun yksinolo on entisestään lisääntynyt. Voisin kuvitella, että jos asuisin jonkun kanssa yhdessä, tarve muille läsnäoleville ihmissuhteille ei olisi yhtä suuri.

Ystävyyssuhteissa on ollut "alkuhuuma" jolloin nähtiin usein ja sitten se hiipui ja tuntui pakkopullalta.

Mulla on sama, mutta omalla kohdallani siihen on kyllä vaikuttanut se, että olin jo lapsena liian outo. Olisin halunnut kavereita, mutta vain pari hyvää kaveria, ei mitään akkalaumaa. En jotenkin pärjää isoissa porukoissa.  Ja kyllä minua jossain vaiheessa masensi todella ankarasti tämä tilanteeni, mutta sitten kolmekymppisenä tajusin etten voi muuttaa itseäni, enkä jaksa teeskennellä muuta kuin oikeasti olen. Ja jos se ei ihmisille kelpaa, oon sitten yksin vaan. Olen oppinut nauttimaan yksinolostani enkä enää niin paljon murehdi sitä miksen koskaan kelpaa kenellekään. En varmaan enää edes osaisi olla seurallinen. Omat läheiset riittää minulle koska heidän kanssaan saan olla oma outo itseni ja he rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen. Ja lemmikit on minun parhaita kavereitani täällä kotona. Ihmisillä on paljon opittavaa eläimiltä. 

Sama täällä. Mulle riittää perhe, 5 lasta, joista osa jo aikuisia ja mies.  En jaksa käydä missään juhlissa, esim. työpaikan pikkujoulut ja työkaverin kotona järjestettävät vappujuhlat ovat pahinta, mitä tiedän. En käsitä, mitä muut näkevät niissä. Seisoskelua lasi kädessä, napostelua ryhmässä ja väkinäinen juttelu. Mitä ihmeen kivaa siinä on? Mieluummin olen kotona, katson sarjaa netistä, luen, käyn ulkona koiran kanssa, juttelen lasten kanssa. 

Ai niin, jatkoa edelliseen, ja kokoontumiset naisporukalla ne vasta painajaismaisia ovatkin. Mulla ei ole mitään sanottava muodista tai meikkaamisesta tai kodinlaitosta. Mua kinostavat kaikki tekniset härpäkkeet ja kalastaminen, autot on myös kivoja. En siis tule mitenkään toimeen naisporukassa, vaan tunnen itseni totaalisesti ulkopuoliseksi.

Nainen? Onko tuollaisia nuorehkoja naisia muka olemassa? Jotain taruolentoja. Kaikki nuoret naiset ovat supersosiaalisia joilla on facebookis 2000 kavera ja 100 lukematonta viestiä jatkuvasti. 

Minä vietän vuodesta toiseen suurimman osan ajastani yksikseni, omissa oloissani. En tiedä miten puhua muille enkä osaa ottaa itse kontaktia. Olen akateeminen mies, opinnot suoritin pääosin yksikseni omissa oloissani, en käynyt missään kiltatoiminnassa tai vastaavissa. Nyt työelämäss etätyöaikana teen töitä kellon ympäri, kun saa tehdä milloin lystää. Ei minua kukaan tietenkään haluaisikaan hirveämmin nähdä, tai ainakaan sellainen, joka olisi samalla tavalla älyllisesti lahjakas. 

M35

Vierailija kirjoitti:

Mulla töissä jopa 200500 kontaktia viikossa- asiakaspalvelua ja esiintyvä työ- en jaksa viikonlopulla kyläillä eenkä keskitä kuin omaa perhettä

Sama! Ja lapsiakin on sen verran että joka päivä jokaisella joku meno. Koin tässä just vastikään uskomattoman tilanteen kun yksi kaveri ei millään meinaa ymmärtää etten kerkeä (halua) nähdä. Maanantai? Ei käy. Lapsen meno. Tiistai? Ei käy. Oma meno. Keskiviikko? Ei käy. Miehen meno. Torstai? Ei käy. Lapsen meno. Perjantai? EI KÄY. La-su? EI KÄY, PERHEEN MENOJA. Koska sitten? No eikö tosta nyt saa jo osviittaa koska mulle käy…