Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko kauheampaa ikää lapsella kuin 2-4v?
Kysyn tätä yhden jo täysikäsen lapsen kokemuksella, jolla oli ihan järkyttävä murrosikä. Mutta murkun kanssa pystyi hyvänä hetkenä neuvottelemaan ja sopimaan pelisäännöistä. Elämä oli silti hyvää.
Esikoisen taaperoaika oli helppoa, nyt ei ole.
Olen ihan loppu, ja jos joudun hoitamaan kuopustani yksin kolmekin päivää, loputonta kieltämistä, uhmaamista, huutamista, rikkomista.
Pelkään että muutun lähes väkivaltaiseksi, sillä tukiverkkoja meillä ei ole.
3pvää viikossa lapsi on päiväkodissa osa-aikatyöni takia, ja odotan vaan että koska voin viedä lapsen sinne. Haluaisin pitää lasta siellä enemmän, mutten ole varma pahentasko se lapsen käytöstä
Mies osallistuu tosi paljon ja aina töiden jälkeen ottaa kopin lapsesta, mutta mua ahdistaa ajatuskin että joudun kohta kohtaamaan iltariehumisen, hoitamaan aamupuuhat ja pukemistaistelut.
Lapsi läpsii, kynsii, puree. Tekisi mieli välillä oikeasti tukistaa kunnolla lasta, ja itkettää kun edes ajattelen niin. On hällä hyviäkin hetkiä paljon, mutta usein olen niin rikki niistä huonoista, etten osaa nauttia.
Meillä saa näyttää tunteita ja kannustankin siihen, mutta lapsella ei ole mitään kontrollia. Saattaa lyödä ilosta?!
Puistoon ei voida mennä koska lapsi karkailee päättömästi, ja vaunuissa huutaa että kävelemään pitää päästä. Uimahallissa karkailee, kaatuilee ja jos ollaan varttikin liian pitkään, kirkuu väsymystä pukkarissa. Saunassa kiipeilee. Kun kieltää niin läpsii.
Mä puen itseni pukkarissa hiki päässä ja jalallq koitan blokata lasta karkaamasta, silti karkaa. Esikoisen kanssa käytiin joka viikko uimassa ja hän tyytyväisenä söi smoothieta kun puin.
Ostosreissut menee ihan perseelleen, koska uhma. Huutaa kärryissä ja autokärryistä koittaa kiivetä pois.
Kylvyssä viihtyy mutta hirveä huuto kun pois. Joka päivä on taistelu, jossa en halua olla mutta pakko.
Mies hoitaa 90% iltanukutuksista, aina kun ei ole iltatöissä, sillä mä en kestä niitä taisteluita enää päivän päälle.
Onko tämä muilla tällaista?
Meillä on säännöllinen rytmi, ruoka-ajat eikä syödä sokeria yms. Mietin mitähän tää olis jos vielä ei olis tämä rytmi!
Olen miettinyt eroa ihan senkin takia, että saisin viikon lomaa lapsesta.
Ja mikä hirveintä ja itsekkäintä, lapsi on todella toivottu ja ivf:llä tehty!
Mulla on ihan kamala olo, että ajattelen näin.
Mutta en ikinä ois uskonut, millaista helvettiä voi taaperoaika ollapahinta on että tutut joilla isoja lapsia, sanoo vaan et joo se on ihan kauheeta aikaa! Kiitti joo, huomaan kyllä..en tiedä selviänkö sinne asti järjissäni kun lapsi kasvaa. Haluaisin vaan jättää kodin ja lapsen miehelle ja häipyä siiheksi johonkin omaan rauhaan kunnes lapsi on kasvanut.
No nii kivittäkää! Haukkukaa. Mut yksikin vertaistukiviesti ehkä ois paikallaan!
Kommentit (658)
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin aika samanlaista 2,5-vuotiaan kanssa ja olen poikki. Ja ikävänä puolena vielä se että mies ei osallistu juuri lainkaan. Laittaa aina työt edelle yrittäjänä ja ihmettelee mitä valitan, mitä vaikeaa yhden lapsen hoitamisessa nyt voi olla. Kaikkein pahinta minusta on etten saa hetken rauhaa! Lapsi kulkee perässä kuin olisi minussa kuminauhalla kiinni, suuttuu itkee ja huutaa välittömästi jos vaikka olen erehtynyt laittamaan vessan oven kiinni sinne mennessäni. Siitä seuraa jopa puolen tunnin raivokohtaus. Päiväunia nukkuu noin 20 minuuttia ja sen jälkeen täytyy melkein tunti "lepytellä" kun on aivan hysteerisen loukkaantunut kun olin jättänyt hänet omaan sänkyynsä yksin nukkumaan. Yritin pitkään että tekisimme vapaapäivinä kaikenlaista hauskaa ulkoilua ja muuta että lapsi väsyisi ja olisi sisällä rauhallisempi. Mutta välillä totean, että on helpompi pysyä kotona. Lapsi saa aina raivokohtauksen kun pitää jostain lähteä pois, vaikka kuinka yritän häntä etukäteen siihen valmistella. Huoh.
Se vessan ovi laitetaan kiinni. Lapsi tarvitsee rajoja, ei tuollainen ole tervettä, että lapsen annetaan pyörittää koko huushollia. Stressaavaa lapsellekin kun vanhempi on avuton. Lepyttelyä päiväunille laittamisesta? Miksi ihmeessä? Onko päiväunille laittaminen muka väärin tehty?
Jämäkkyyttä nyt vanhemmille, tuo ei ole hyvään suuntaan menossa. Se on ihan normaalia, että lapsi ilmaisee tahtoaan ja pettymystään, mutta ei silti ruveta lapsen oikkujen mukaan hyppimään. Lapsen kuuluukin oppia sietämään pettymyksiä ja kunnioittamaan muita ihmisiä ja heidän rajojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta. Mä en ole ihan varma, olenko tehnyt tämän aloituksen pari vuotta sitten, olen lähes varma että olen, mutta mulla ei ole muistikuvia juurikaan kahden vuoden takaa. Aivan uskomattoman uuvuttavaa aikaa on ollut.
Lähdin etsimään vertaistukea verkosta nyt kun poika on hieman päälle 4v.
Jos olen tämä aloittaja, niin tilannepäivitys:Olemme käyneet vuosi sitten neurologilla ja psykologilla vajaa vuosi sitten (vakuutuksen kautta yksityiselle) .
Neurologi totesi, että huomattavan ylivilkas lapsi.
Poika pistelikin parastaan vastaanotolla, karkaili ja yritti siis räpeltää kaikkea mitä edestään bongasi.Psykologi arvioi, että vaikka tämän ikäistä ei diagnosoida, on viitteitä että ainakin adhd-tutkimukset saattavat olla lähivuosina edessä. Pojalla on sensoriherkkyyttä tiettyihin materiaaleihin ja ruokiin.
Toistaiseksi nk. hoitona on kasvattaa lasta kuin hänellä olisi adhd tai autismin kirjoa.
Ruutuaika edelleen minimi, ruokavaliosta on pois kaikki lisäaineet ja ylimääräiset sokerit. Päivärytmi pysyy samana, nukkuma-ajat myös. Päiväunia tarvitsee edelleen, jos ei niitä nuku, ilta menee aivan vihkoon.
Poika on kehittänyt uskomattoman pakkomielteen imureihin ja kaikkiin missä on moottori. Hän kykenee tuntikausia leikkimään imurilla.
Päiväkoti on vaihtunut ja siellä menee hyvin. Väkivaltaisuutta on enää harvoin ja sekin vaan kotona. Raivarit ovat ennakoitavissa useimmiten, joten kierre saadaan katkaistua.Mutta jo nyt miehemme kanssa olemme huomanneet, että poika ei ole ihan kuten muut, ja sen huomaa muista vanhemmista. Tuntuu että iso osa ei edes tajua miten rajoitettua elämä voi olla, jos lapsella on mitään kirjoa. Mutta tämä on meidän elämää.
Ei me nyt vaan olla perhe, joka grillailee pihalla kesällä vielä seiskalta, poika tarvitsee vähintään kymmenen tunnin unet ja psykologin mukaan tämä on neurokirjon lapsille tyypillistä.
Lapsemme on kehittynyt normaalisti ja hän on suurimman osan ajasta valloittava, hauska, empaattinen ja omatoiminen.
Koska on jääräjulle, halusi opetella itse pyyhkimään pepun ja pottavaihe ohitettiin, hän halusi suoraan pöntölle.
Kaiken poika on oppinut ikään kuin yhdessä yössä, pyöräilystä lähtien. Ja vaipoista kun päästiin eroon niin sekin tapahtui niin, että yövaippa oli vaan kuiva joka aamu.
Ei yhtään vahinkolirahdusta.
Poika saa päiväkodissa ja jumppaharrastuksesta kiitosta kovasti, kuulemma auttaa muita ja on aina ilopilleri.
Valtaosa elämästämme on siis hyvää, mutta kyllä nämä neljä vuotta ovat vieneet kaikki mehut.
Eron partaalla on oltu monesti. Mutta tajuttiin jossain vaiheessa että olemme vaan väsyneitä, niitä tukiverkkoja ei vaan ole.
Itse olen käynyt terapiassa ja vanhentunut kymmenen vuotta neljässä.
En voi sanoa, ettenkö vaihtaisi päivääkään, edelleen kun poika saa raivarit ja tulee päiviä kun aivan kaikki kaatuu, mietin että olisinko tehnyt lapsen jos olisin tiennyt mitä tulossa?
No, vastaan tohon parin vuoden päästä.
Otsikon kanssa edelleen olen samaa mieltä, mutta lisäyksellä: ..on, jos lapsesi on kirjolla.
T. Ap. EHKÄ.
Lisään vielä, että lapsi saattaa ottaa ritolat edelleen, eli karkailua ilmenee vieläkin. Ne tulevat sitten ihan puskista, eli juuri kun ajattelee, että no nyt voidaan mennä johonkin, hän kuormittuu jostain yhtäkkiä ja karkaa. Ei tulis mieleenkään lähteä vaikkapa risteilylle vielä ja kannelle kävelemään, tai lentokoneeseen. Ei voi yhtään tietää, millainen kohtaus tulee ja kun se tulee, miten saisi rauhoittumaan. Pari julkista vesikauhukohtausta on saanut meidät pelaamaan varman päälle, ei käydä hypermarketeissa eikä uimahallissa.Psykologin mukaan uimahallissa on sensoriherkälle lapselle liikaa tuntoaistimuksia kerralla: vesi, kirkkaat valot, kaikuva korkea tila, melua ja kehonlämmön äkkinäinen vaihtelu. Joten jos joku tietää eteläisestä Suomesta uimahallin, jossa ei olisi melua ja kirkasta valoa, saa vinkata! Vesi itsessään olisi hyvä, mutta uimahalli ei.
Ap
Kylpylä ois varmaan mukavampi.
Minun lapseni aivan samanlainen kuin mitä kuvasit, sain siitä vanhemman burnoutin, koska hän ei myöskään suostunut nukkumaan 3,5-v asti. Nyt tilanne rauhoittunut, yötkin miltei alkavat sujua. Pahinta on että kaikki olettavat että ongelma johtuu äidistä, eikä nähdä sitä että lapsi on helposti kuormittuva ja hyvin temperamenttinen, sekä kroonisesti väsynyt koska ei nuku. Lapsi tulistui aiemmin ihan kaikesta koska kuormittui niin helposti, uskon myös että jotain nepsyä voi olla ja on myös fiksu, joten hänelle on vaan tosi vaikeaa olla pieni, tarvitseva ja ettei saa tehdä asioita jotka vaarallisia. On ollut vaaratilanteita ja koko ajan pitää olla valmiustilassa koska lapsi ei kuuntele, tottele tai varo. Ja taistelee kaikessa vastaan. Mutta pointti on, että tilanne on helpottunut tosi paljon. Nyt kohta 4v ja nyt pystymme jopa käymään kaupassa ja koiraa ulkoiluttamassa ilman että katastrofi iskee! Ja lapsi on pehmentynyt ihan hirveästi, ja nyt yhdessä on suurimmaksi osaksi aikaa tosi kivaa. Itse en ole vielä toipunut tästä kokemuksesta mutta toipumista kohden mennään. Suurin pelkoni aiemmin oli että mieheni kuolisi esim auto-onnettomuudessa, ja jäisin yksin lapsen kanssa. En olisi selvinnyt siitä, ajattelin. Nyt ei enää sellainen pelko ole mielessä :) paljon tsemppiä! Raskaampaa vaihetta vaikean lapsen kanssa en voi kuvitella!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi kommentoida kun oma "riehupetteri" ei ole vielä syntynytkään, mutta mulla on paljon kokemusta hankalista koirista.
En tiedä, onko ipanoilla sama juttu kuin koirilla, eli paras lääke korkeaenergiselle "seinähullulle" luontokappaleelle on liikunta. Jos hänelle järkkäis jonkun turvallisen liikuntapaikan missä hän voisi temppuilla ja purkaa ylimääräistä energiaa. Tietty ihanne olisi joku hop lop- tyyppinen, mutta ehkä joku metsävaellus tai kiipeily tai muu temppuilu tai pallopeli ym. mihin hän saisi purettua fyysistä energiaansa ja turhautumiaan.
Mun suvussa on yksi suht. menestynyt nuori ammattiurheilija ja hänet muistan varhaislapsuudesta samanlaisena. Korkeaenergisestä ja fyysisestä lapsesta voi hyvinkin tulla myöhemmin urheilija.
Tänks, tämä liikunta on meilläkin elinehto ja hoplop oli hyvä, nyt se vaan turhan kallis kun täytti 2v. Ku
Voisiko nyt kuitenkin olla niin, että ylikuormitatte sitä lasta?
Tätä mietin itsekkin. Ihan lähtisin opettelemaan ja harjoittelemaan rauhoittumista. Sitkeyttä ja kärsivällisyyttä se kyllä aikuisilta vaatii, sitä en kiistä. Mutta 2,5v kyllä oppii pikkuhiljaa ja rajat on tärkeitä. Oon itse VaKa-alan ammattimainen ja mulla 1-6v lapset 3kpl, keskimmäisen kanssa on pitänyt tasapainoilla energian purkamisen ja rauhoittumisen väliltä. Eikä se lapsi siihen kuole, vaikka vessan oven takana huutaisikin. Rajojen asettamista sekin ja oppii kyllä että äiti tulee takaisin. Välilä kokeilisin myös vain jättää lapsen pelleilyä huomiotta ja keskittyä siihen, että huomioi positiivisuutta ja hyvää ja toivottua käytöstä. Kyllähän se lapsi oppii jos huomion saa aina sillä höpöttämisellä. Ehkä siellä päiväkodissa sujuu paremmin juuri siksi, että siellä on mallioppimista toisilta lapsilta ja siellä ei ole aikuisilla edes mahdollisuutta lähteä lasten joka oikkuun ja testailuun mukaan. Samat säännöt kaikilla, joista pidetään kiinni :). Lapsi ei myöskään kärsi siitä, jos tietyissä tilanteissa lapsesta nappaa esim kädestä kiinni tai ottaa syliin vastusteluista huolimatta. Lasten turvallisuus on etusijalla aina. Toki kiinnipitäminen ei tarkoita fyysistä satuttamista.
Vierailija kirjoitti:
Hei AP, vastaa nyt! Onko sun miehellä vanhempia lapsia?
Mainitsit, että sulla AP on yksi aikuinen lapsi jo ennestään. Eikö hän voisi joskus ottaa tätä pikkuveljen/-siskoq luokseen päiväksi hoitoon?
Vastaa AP!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko pyytänyt apua neuvolasta?
ADHD. Nykyään aika yleistä.Omat 3 lasta ovat tältä säästyneet.Käytös nuorena 1-12 hyvä mutta sitten alkavat hormonit jyllätä ja oma tahto sekä halu väitellä joutavistakin asioista on kova.
Testauta lapsesi että onko ADHD?
Jokatapauksessa kuulostaa siltä että tiukemmat säännöt ovat tarpeen.Jos riehutaan,on oltava rangaistus.Pelikoneet pois tms. Rauhallisesti kerro miksi riehuminen ei ole sallittua ja että jos käyttäytyy huonosti siitä tulee seuraamus.
Liian lepsu kasvatus kasvattaa tulevaisuuden autovarkaita ja ongelmanuoria.Rajat on oltava selvät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo vaihe kestää sen pari vuotta eli mieti sitä kautta. OK, tuntuu varmaan ikuisuudelta, mutta mieti vanhempia, jotka lapsen vakavan sairauden takia joutuvat ehkä lopun elämää olemaan kuormituksen äärirajoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hohhoijaa. 2-4 -vuotias on kiva ikä lapsella. Toki omaa tahtoa harjoitellaan ja rajoja haetaan. Surullista, että ne rajat eivät vaan tule vastaan, vaan kynsimiset, lyömiset, puremiset ja karkailut tosiasiallisesti sallitaan. Sitten äiti suunnittelee avioeroa ja muuttamista kauas pois, eroon lapsestaan. Hohhoijaa.
Sen siitä saa, kun toimivat kasvatuskeinot on joko kielletty tai ainakin ne ovat muuttuneet sosiaalisesti paheksuttaviksi.
Oletko tuo sama, joka kirjoitti edellisellä sivulla "Palaute tulee välittömästi ja kiristyy niin kauan että poika uskoo. "uhmaikä" jäi pelkkään kokeiluun"
Mikä se sinun kiristyvä palaute oikein oli, että pieni lapsi tajusi kerrasta? Yleensä ne ei puheella opi yhdestä kerrasta.
Kasvoton palsta, kai kehtaat sanoa, etenkin kun esiinnyt niin pätevänä kasvattajana?
En ole tuo sama tyyppi, mutta sen olen huomannut, että valtaosa vanhemmista on ihan älyttömän lepsuja ja epäjohdonmukaisia. Itketään jossain netissä, että lapsi käyttäytyy epäkunnioittavasti ja on koko ajan kuitenkin pyytämässä rahaa.
SIIS MITÄ?
Kyllä meillä lapset oppi jo ihan pienenä, että huonon käytöksen kanssa/jälkeen/ ennen kuin se on ihan oikeasti käyty läpi ja sovittu ja selvitetty, on ihan turha tulla pyytämään mitään.
Mutta noin ylipäätään, kun selvästi kuvittelet, että tuollainen kommentti tarkoittaisi heti jotain väkivaltaa ( en toki voi vastata tuon henkilön puolesta, mutta omastani voin): Meillä tuo tarkoitti sitä, että jos esim. piti lähteä pois josain mukavasta tilanteesta ( esim. puistosta), niin siitä sanotaan selkeästi etukäteen, meillä toimi tosi hyvin ajastimen laitto puhelimeen. Että kun puhelin hälyttää, silloin on aika lähteä. Sitten jos siitä seurasi jotain kiukuttelua, niin se ei auttanut mitään, vaan lähtö tehtiin, vaikka sitten nappula kainalossa kirkuen. Mutta aina aikuisen osalta rauhallisesti ja eleettömästi.
jos lapsi ei suostunut keräämään lelujaan, vetäydyin sohvalle lueskelemaan lehteä. Kun lapsi tuli pyytämään jotain, kysyin kauniisti onko lelut jo kerätty, haluatko äidin apua? jos ei, niin jatkoin lukemista, enkä vastannut tai antanut lapselle mitään muuta reaktiota kuin tuon kysymyksen. Sitten kun ne oli kerätty, elämä jatkui entisellään.
Oli siellä puistossa muuten niitäkin äitejä, jotka määki että PÄÄÄTRIIIK, PÄÄTRIIIK, nyt pitäisi lähteä, siellä on ruoka ja pikkusiskon pitäisi päästä päiväunille ja ja ja... Ja PÄÄÄTRIK juoksi ympäri puistoa ja haistatteli äidilleen, joka jatkoi määkimistään.
Sanonpa vielä, että minulla on useampi poika, ja näistä yksi ADHD. Tottakai hänen kasvattamisensa on ollut vaativampaa ja toistoja tarvittu merkittävästi enemmän, mutta pohjimmiltaan vire on kaikkien kohdalla sama: Kun se on ihan pienenä opittu, että se minkä äiti sanoo, pitää, niin ei sitä enää isompana koetella. Sitten jos vähän väliä antaa periksi kun ei jaksa sitä tai tätä, niin sittenhän se on just sitä jatkuvaa hermojen menettämistä, ja lasten kanssa on ihan tyhmää olla,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meilläkin aika samanlaista 2,5-vuotiaan kanssa ja olen poikki. Ja ikävänä puolena vielä se että mies ei osallistu juuri lainkaan. Laittaa aina työt edelle yrittäjänä ja ihmettelee mitä valitan, mitä vaikeaa yhden lapsen hoitamisessa nyt voi olla. Kaikkein pahinta minusta on etten saa hetken rauhaa! Lapsi kulkee perässä kuin olisi minussa kuminauhalla kiinni, suuttuu itkee ja huutaa välittömästi jos vaikka olen erehtynyt laittamaan vessan oven kiinni sinne mennessäni. Siitä seuraa jopa puolen tunnin raivokohtaus. Päiväunia nukkuu noin 20 minuuttia ja sen jälkeen täytyy melkein tunti "lepytellä" kun on aivan hysteerisen loukkaantunut kun olin jättänyt hänet omaan sänkyynsä yksin nukkumaan. Yritin pitkään että tekisimme vapaapäivinä kaikenlaista hauskaa ulkoilua ja muuta että lapsi väsyisi ja olisi sisällä rauhallisempi. Mutta välillä totean, että on helpompi pysyä kotona. Lapsi saa aina raivokohtauksen kun pitää jostain lähteä pois, vaikka kuinka yritän häntä etukäteen siihen valmistella. Huoh.
Se vessan ovi laitetaan kiinni. Lapsi tarvitsee rajoja, ei tuollainen ole tervettä, että lapsen annetaan pyörittää koko huushollia. Stressaavaa lapsellekin kun vanhempi on avuton. Lepyttelyä päiväunille laittamisesta? Miksi ihmeessä? Onko päiväunille laittaminen muka väärin tehty?
Jämäkkyyttä nyt vanhemmille, tuo ei ole hyvään suuntaan menossa. Se on ihan normaalia, että lapsi ilmaisee tahtoaan ja pettymystään, mutta ei silti ruveta lapsen oikkujen mukaan hyppimään. Lapsen kuuluukin oppia sietämään pettymyksiä ja kunnioittamaan muita ihmisiä ja heidän rajojaan.
Jep ja itsellä tulee mieleen, että tällainen voimakkaasti takertuva ja pitkiä raivareita saava lapsi voi olla nepsy. Varmasti kyllästymiseen asti tässäkin ketjussa hoettu tätäkin. Yleensä lapsi leppyy heti, kun saa haluamansa. Esim. autistinen ja/tai adhd-lapsi ei. Toki kovin pienille nepsytutkimuksia ei voi tehdä, mutta jos asia vaivaa niin siitä pitää ehdottomasti puhua neuvolassa.
Puhun omasta kokemuksesta, tytär oli lapsena aivan hirviö. ÄIIITIIIIIÄITIIIIIIIII kiljumista melkein 24/7/365 ikävuodet 1-6. Ei pystynyt juuri koskaan nukkumaan yksin vaan kömpi mun ja miehen sänkyyn. Ja jo vauvana itki yötä päivää. Jos en olisi käynyt töissä, niin en uskalla ajatella miten pahasti olisi voinut käydä. Ajoittain vihasin lastani niin paljon, ja eihän mulla ollut töiden ja tämän ainoaksi jääneen tyttäreni lisäksi mitään muuta elämää. Miestä ei kiinnostanut osallistua lapsenhoitoon, jälkikäteen olen miettinyt että hän on autistinen. Ei kestä mitään kovia ääniä ja rutiinien rikkoutumista.
Kaikista ongelmista tuohon aikaan syyllistettiin vaan äitejä ja mitään tukea ei annettu, joten tein virheen ja en enää jaksanut 6-v neuvolan ja koulukypsyystestien (joiden mukaan hän oli erittäin koulukypsä) jälkeen hakea apua mistään. Ikävuodet 7-13 menivät oikein kivasti mutta murrosikä oli yhtä helvettiä taas. Samaten taas parikymppisenä lähti elämä väärille urille, tuli mm. päihteidenkäyttöä, luottotietojen menettämistä ym. ihanaa.
Vasta 5 vuotta sitten tyttäreni sai autismi + adhd diagnoosit, oli jo yli kolmikymppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän 5-v lapsi on lievempi tapaus kuin ap:llä tai muilla jotka olette tänne kirjoitelleet. Ja omat tuntemukset ja väsyminen tilanteeseen on lievempää kuin teillä.
Mutta silti olen melko kypsä ja väsynyt. Olemme mieheni kanssa hyvä tiimi, ei tätä jaksaisi yksin.
Pääsimme nyt tutkimusjonoihin päiväkodin eriryisopettajan kautta. Kiitokset päiväkotiin!
Näen punaista, kun kuulen tai luen kommentteja tyyliin....
- niin taas vanhemmat hommaa lapselle kirjainyhdistelmiä
- en usko mihinkään adhd:hen
- ainahan vilkkaita lapsia on ollut
- on vain huonosti kasvatettu
Jne............
Useimmat ihmiset ei edes tiedä, minä mukaan lukien, että on olemassa aistitiedon käsittelyn ja säätelyn vaikaudet, joista käytetään yläkäsitettä sensorisen integraation häiriö. Ja tämä häiriö liittyy usein eri neuropsykiatrisiin häiriöihin eli näihin kirjainyhdistelmiin.
Nyt odotan tietoa ja neuvoja kuinka meidän lapsen kanssa toimittaisiin. Meidänkin lapsella on oikeus kasvaa ja kehittyä kouluvalmiiksi ja pärjätä koulussa.
Kaikille muistutukseksi!
Mitä aiemmin näihin neurologisiin ongelmiin puututaan, niin sen parempi!
Onko AP sun miehellä muita lapsia kuin tämä teidän yhteinen lapsi? onko sun esikoinen tehty eri miehelle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei ikinä ole ollut ns. iltarallia. Poikkeuksetta ne joilla tällaista on, katsotuttavat lapsilla ruutua. Meillä ei edes ole televisiota mitä katsoa eikä lapsilla ole laitteita.
Kun sanon että rallit ja raivarit johtuu poikkeuksetta ruudun tuijottamisesta, tarkoitan sitä. Se ruudun eteen istuttaminen antaa päivällä hetkellista helpotusta kun itse ei huvita lasta kasvattaa, mutta se maksetaan sitten erilaisten raivareiden ja rallien muodossa takaisin.
Vierailija kirjoitti:
Tämänkö syyn takia moni pariskunta eroaa pikkulapsiaikana? Jotta olisi edes välillä omaa aikaa ilman lasta ?
Ei äitiydestä saa vapaapäivää, lapsi on elämässäsi joka päivä. Se kannattaisi muistaa kun lapsista haaveilee. Hyvin käydessä lapsi / lapset ovat elämässäsi loppuun saakka ja saat heiltä apua ja neuvoja. Olenkin sanonut aikuiselle pojalleni että ajattelepas, joskus on ollut aika että olen tiennyt kaikesta enemmän kuin sinä. Osat vaihtuvat, tärkeintä silti tulla toimeen itsenäisesti niin pitkään kuin mahdollista. Parasta lapsen antamaa on lapsenlapsi!!!
Vierailija kirjoitti:
Meidän 5-v lapsi on lievempi tapaus kuin ap:llä tai muilla jotka olette tänne kirjoitelleet. Ja omat tuntemukset ja väsyminen tilanteeseen on lievempää kuin teillä.
Mutta silti olen melko kypsä ja väsynyt. Olemme mieheni kanssa hyvä tiimi, ei tätä jaksaisi yksin.
Pääsimme nyt tutkimusjonoihin päiväkodin eriryisopettajan kautta. Kiitokset päiväkotiin!
Näen punaista, kun kuulen tai luen kommentteja tyyliin....
- niin taas vanhemmat hommaa lapselle kirjainyhdistelmiä
- en usko mihinkään adhd:hen
- ainahan vilkkaita lapsia on ollut
- on vain huonosti kasvatettu
Jne............
Useimmat ihmiset ei edes tiedä, minä mukaan lukien, että on olemassa aistitiedon käsittelyn ja säätelyn vaikaudet, joista käytetään yläkäsitettä sensorisen integraation häiriö. Ja tämä häiriö liittyy usein eri neuropsykiatrisiin häiriöihin eli näihin kirjainyhdistelmiin.
Nyt odotan tietoa ja neuvoja kuinka meidän lapsen kanssa toimittaisiin. Meidänkin lapsella on oikeus kasvaa ja kehittyä kouluvalmiiksi ja pärjätä koulussa.
Kaikille muistutukseksi!
Mitä aiemmin näihin neurologisiin ongelmiin puututaan, niin sen parempi!
"Lapseni on autistinen ja riehuu kun istutan hänet ruudun ääreen tuijottamaan vilkkuvia valoja."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pitäisi kommentoida kun oma "riehupetteri" ei ole vielä syntynytkään, mutta mulla on paljon kokemusta hankalista koirista.
En tiedä, onko ipanoilla sama juttu kuin koirilla, eli paras lääke korkeaenergiselle "seinähullulle" luontokappaleelle on liikunta. Jos hänelle järkkäis jonkun turvallisen liikuntapaikan missä hän voisi temppuilla ja purkaa ylimääräistä energiaa. Tietty ihanne olisi joku hop lop- tyyppinen, mutta ehkä joku metsävaellus tai kiipeily tai muu temppuilu tai pallopeli ym. mihin hän saisi purettua fyysistä energiaansa ja turhautumiaan.
Mun suvussa on yksi suht. menestynyt nuori ammattiurheilija ja hänet muistan varhaislapsuudesta samanlaisena. Korkeaenergisestä ja fyysisestä lapsesta voi hyvinkin tulla myöhemmin urheilija.
Tänks, tämä liikunta on meilläkin elinehto ja hoplop oli hyvä, nyt se vaan turhan kallis kun täytti 2v. Ku
Voisiko nyt kuitenkin olla niin, että ylikuormitatte sitä lasta?
Tätä mietin itsekkin. Ihan lähtisin opettelemaan ja harjoittelemaan rauhoittumista. Sitkeyttä ja kärsivällisyyttä se kyllä aikuisilta vaatii, sitä en kiistä. Mutta 2,5v kyllä oppii pikkuhiljaa ja rajat on tärkeitä. Oon itse VaKa-alan ammattimainen ja mulla 1-6v lapset 3kpl, keskimmäisen kanssa on pitänyt tasapainoilla energian purkamisen ja rauhoittumisen väliltä. Eikä se lapsi siihen kuole, vaikka vessan oven takana huutaisikin. Rajojen asettamista sekin ja oppii kyllä että äiti tulee takaisin. Välilä kokeilisin myös vain jättää lapsen pelleilyä huomiotta ja keskittyä siihen, että huomioi positiivisuutta ja hyvää ja toivottua käytöstä. Kyllähän se lapsi oppii jos huomion saa aina sillä höpöttämisellä. Ehkä siellä päiväkodissa sujuu paremmin juuri siksi, että siellä on mallioppimista toisilta lapsilta ja siellä ei ole aikuisilla edes mahdollisuutta lähteä lasten joka oikkuun ja testailuun mukaan. Samat säännöt kaikilla, joista pidetään kiinni :). Lapsi ei myöskään kärsi siitä, jos tietyissä tilanteissa lapsesta nappaa esim kädestä kiinni tai ottaa syliin vastusteluista huolimatta. Lasten turvallisuus on etusijalla aina. Toki kiinnipitäminen ei tarkoita fyysistä satuttamista.
Noilla VaKa-opeilla kasvatustyö vasta meneekin hankalaksi. Huono käytös pitää käytännössä vaan sietää ja yrittää vasta siihen tunnepuheella ja positiivisuudella jotta lapsi ehkä pikku hiljaa oppisi olemaan ihmisiksi. Rangaista tai muuten painostaa ei saa ollenkaan. Lapsesta kiinni ottaminen on lähes rikos ja sitä saa käyttää vain äärimmäisissä vaaratilanteissa.
Alue: Aihe vapaa
Kauhein ikä oli 4-5. Poika.