Äitienpäivästä ja miniästä

Olen neljän mummu, kaikki tulleet alle 2 vuoden välein ja samaan perheeseen, syksyllä tulee viides, eivät ole lessuja, ehkäisy vain huonoa. Autan poikani perhettä tosi paljon, välillä uupumisen partaalla, olen jo 70 v ja eräs sairaus uuvuttaa. Olen kuitenkin toimintakykyinen ja ilmeisesti täyspäinenkin. Miniäni äiti ei auta koskaan, hänelläkin on sairaus ja asuu kauempana, ei siis pystykään auttamaan. Se on ihan ok.

Minua hiukan surettaa kun mummuuteni aikana poikani perhe ei ole muistanut minua mitenkään. Nyt kyselin kahville äitienpäivänä mutta menevät taas kuulema miniäni äitiä katsomaan. 

Tuli taas surullinen olo. Välillä olen niin katkera, että ajattelen lähteväni ensi talveksi ulkomaille, että ei tarvitse olla yksipuolinen auttaja. Lapsenlapset ovat hyvin rakkaita mutta en millään jaksaisi sitä menoa ja meininkiä enää tämän ikäisenä. 

Kun minun lapseni olivat pieniä kävimme aina molempien mummojen ja pappojen luona, siis äitien ja isien päivinä. Asuimme samassa kaupungissa. 

Asian puheeksiottaminen on vaikeaa, tyttäreni käys aina äitienpäivänä miehensä kanssa ja nöen, että myös hön on hyvin loukkaantunut veljelleen kun härskisti kelpaan auttamaan mutta huomiota en saa. En ole heiltä saanut koskaan joululahjaa enkä syntymäpäivälahjaa. Enää minäkään en hanki heille, miniä kyllä jopa toiveita esittää lahjoista. 

Tämä ei ole provo, mutta siltikin provon peruskysymys; onko kohtalotovereita ja miten olette ratkaisseet asian, oletteko vain tyytyneet olemaan apu ja raha-automaatti (lasten lahjat ja hankinnat)?