Miten rajattoman isovanhemman kanssa pitäisi toimia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelussa tuotiin esiin että n 70-vuotiaat anopit ovat vain kansalaiskoulun käyneitä.   Sehän on totta, olemme tyhmiä ja tietämättömiä tumpeloita.

Omatkin miniäni ja vävyni ovat kaikki akateemisia,   hyväpalkkaisissa hommissa.   Kyllä sen aistii väleissä ja siksi en itseäni tuputa , sen käyn mitä harvoin kutsutaan ja he 2 * vuosi pikaisesti pistäytyvät.

Ikävä näille heidän puolisoilleen etteivät löytäneet akateemisen suvun puolisoa itselleen vaan haksahtivat ensimmäisen polven koulutettuihin.

Ei siinä mitään vaikka vain kansalaiskoulu mutta kun/jos kehutaan erinomaisuudellaan ja kaikkitietävänä, nostetaan itsensä jalustalle jne. Ja esim juhlissa etsitään seuraksi aina ne rkkaimmat, fiksuimmat, menestyneimmät ja esi

Kommenttisi valaisi paljon vaikka ei esiin tullutkaan, täytyy  tehdä rivinsiirtoja että kommentti tulee näkyviin uutena. (Näin kansakoulun läyneen keksimä temppu, parempia voi viisaammilla olla.)

Eli tottakai ymmärrän että minut mummona pitkin hampain kutsutaan parempien ihmisten pitoihin.  Kun kuuluu isovanhempi kutsua. En kutsumatta tosiasn käy minissään yli 100 kmn päässä.

Mutta tästä keskustelusta valaistuin aika paljon ja entistä tarkemmin harkitsen milloin lähden naurunalaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä tätä sisustamisjuttua, että miten se käytännössä edes on mahdollista? Anoppi käy Ikeassa ostoksilla ja kuskaa pakulla uudet mööpelit pihaan, tulee omilla avaimilla sisään, kantaa ne sisään, riisuu pakkauksistaan ja laittaa paikoilleen? Vai miten?

Kyllä näin juuri. Sen hetken kun tarvitaan sattumalta lapsenvahtia eli isovanhempi on yksin paikalla, on tehty jokin sisustusjuttu. Kerran olin itse iltavuorossa töissä niin sinä aikana oli menty kauppaan ja vaihdettu olohuoneen kattovalaisin.

ohhoh

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelussa tuotiin esiin että n 70-vuotiaat anopit ovat vain kansalaiskoulun käyneitä.   Sehän on totta, olemme tyhmiä ja tietämättömiä tumpeloita.

Omatkin miniäni ja vävyni ovat kaikki akateemisia,   hyväpalkkaisissa hommissa.   Kyllä sen aistii väleissä ja siksi en itseäni tuputa , sen käyn mitä harvoin kutsutaan ja he 2 * vuosi pikaisesti pistäytyvät.

Ikävä näille heidän puolisoilleen etteivät löytäneet akateemisen suvun puolisoa itselleen vaan haksahtivat ensimmäisen polven koulutettuihin.

Ei siinä mitään vaikka vain kansalaiskoulu mutta kun/jos kehutaan erinomaisuudellaan ja kaikkitietävänä, nostetaan itsensä jalustalle jne. Ja esim juhlissa etsitään seuraksi a

Kai se auttaa noin loukkaantunutta mieltä jos vaikka otat ja vaihdat nuorenparin verhot mieleiseksesi ilman ao. asukkaiden lupaa?

On teillä omituisia anoppeja, miniöitä ja anoppi-miniä-suhteita.

Saan ilmeisesti olla todella onnellinen siitä, että meillä on hyvin toimiva suhde. Tapaamme lapsenlapsiamme lähes viikottain, ja jos emme tapaa, niin johan miniä soittaa tai lähettää viestin, että tulisitteko taas käymään. Tai kysyy voisiko hän tulla lasten kanssa meille ja jäädä pariksi yöksi (jos vaikka miehensä=poikamme on työmatkalla). Kukaan ei hypi kenenkään varpaille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommenttisi aiheutti sen että en enää koskaan mene lasteni pyynnöstäkään heidän pikku juhliinsa, jätän ylppäritkin väliin, etten ole naurunalainen jos yritän keskustella vaikka toisten isovanhempien kanssa 

Kappas, tänne on löytänyt ihan aito marttyyri anoppikin linjoille.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommenttisi aiheutti sen että en enää koskaan mene lasteni pyynnöstäkään heidän pikku juhliinsa, jätän ylppäritkin väliin, etten ole naurunalainen jos yritän keskustella vaikka toisten isovanhempien kanssa 

Kappas, tänne on löytänyt ihan aito marttyyri anoppikin linjoille.

 

Onko ihan mahdoton tehdä lainaus?   Jokuhan tuon näkyi aloittavan pilkkaamalla kansakoulun käynyttä anoppia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nää vanhukset on voineet elää elämänsä siten että ei ole koskaan tarvinut mennä itseensä ja muokata omaa käytöstään, jotta elämä muiden kanssa onnistuisi? Siksi koska muut ympärillä ovat aina alistuneet ja luovineet tuohon mielivaltaiseen käytökseen.

Eihän ne olekaan. Tosi rikkonainen työura esimerkiksi kun ei oikein ole pärjännyt missään toisten johdettavana/kollegana.

Ja koulutkin kenties loppunut kansalaiskouluun. Annetaan silti käsitys fiksusta kaikkitietävästä ihmisoletetusta.

Silti lapsenlapset annetaan tällaisen osaamattoman tumpelon hoitoon jopa päiväkausiksi? Ettekö yhtään mieti lapsianne, nehän kärsivät, kun heillä on seuranaan idiootti?

Mä en anna lapsiani kuin luotettavan henkilön hoivaan. Toisin sanoen, anoppini ei hoida lapsiani, ikinä. Anoppi on tästä (kun oltiin vielä puheväleissä) määki minulle mummon oikeuksista ja yritti pusertaa krokotiilinkyynektä, jotta heltyisin. Totesin hänelle halveksivasti, että muhun ei tuollaiset manipulointiyritykset tehoa. Johan katosi kyynel nopeasti, ja hyvin pian kolahti ulko-ovi.

Tuota tilannetta edelsi tilanne, että oli syöttänyt vilja-yliherkälle lapselle ruissipsejä. Kun ei anopin suvussa ole ennenkään mitään allergioita ollut, niin mun vauvaikäinen ei voi olla yliherkkä millekään.  Loistavaa logiikkaa. Kysymys kuuluukin, onko ihme että luottamusta ei enää ollut?

Vierailija kirjoitti:

On teillä omituisia anoppeja, miniöitä ja anoppi-miniä-suhteita.

Saan ilmeisesti olla todella onnellinen siitä, että meillä on hyvin toimiva suhde. Tapaamme lapsenlapsiamme lähes viikottain, ja jos emme tapaa, niin johan miniä soittaa tai lähettää viestin, että tulisitteko taas käymään. Tai kysyy voisiko hän tulla lasten kanssa meille ja jäädä pariksi yöksi (jos vaikka miehensä=poikamme on työmatkalla). Kukaan ei hypi kenenkään varpaille.

Kaikki ihmiset eivät ole mukavia. Omalla tyttärelläni on vaikea anoppisuhde. En kyllä ihmettele, sillä hänen anoppinsa on hyvin joustamaton ihminen. Lapsenlapsemme ristiäisissä tyttäremme anoppi ei sanonut edes päivää meille, kun yritimme tervehtiä. Mitä lienee ajatellut, että olemme tehneet pahaa, vaikka olemme tavanneet vain kerran. Ehkä se riitti, että saatoimme maailmaan tyttäremme. Tällaisissa kiistoissa minua surettavat nimenomaan lapset, jotka jäävät aina jostakin paitsi aikuisten keskittyessä riitelemään. Loputtomiin ei kuitenkaan voi yrittää taivuttaa itseään solmuun jonkun ihmisen edessä vain sovun säilyttämiseksi.

Jaahah, kommentti meni poistoon vaikka kun kirjoitin ettei täällä odoteta olevan niin vanhoja ihmisiä jotka ovat käyneet kansakoulun.    Siksi täällä kommenteissa pilkataan heitä, pidetään naurunalaisina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten nää vanhukset on voineet elää elämänsä siten että ei ole koskaan tarvinut mennä itseensä ja muokata omaa käytöstään, jotta elämä muiden kanssa onnistuisi? Siksi koska muut ympärillä ovat aina alistuneet ja luovineet tuohon mielivaltaiseen käytökseen.

Eihän ne olekaan. Tosi rikkonainen työura esimerkiksi kun ei oikein ole pärjännyt missään toisten johdettavana/kollegana.

Ja koulutkin kenties loppunut kansalaiskouluun. Annetaan silti käsitys fiksusta kaikkitietävästä ihmisoletetusta.

Olen 65-vuotias anoppi ja akateemisempi kuin poikani ja miniäni yhteensä. Enkä auta heitä kuin erikseen pyydettäessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustelussa tuotiin esiin että n 70-vuotiaat anopit ovat vain kansalaiskoulun käyneitä.   Sehän on totta, olemme tyhmiä ja tietämättömiä tumpeloita.

Omatkin miniäni ja vävyni ovat kaikki akateemisia,   hyväpalkkaisissa hommissa.   Kyllä sen aistii väleissä ja siksi en itseäni tuputa , sen käyn mitä harvoin kutsutaan ja he 2 * vuosi pikaisesti pistäytyvät.

Ikävä näille heidän puolisoilleen etteivät löytäneet akateemisen suvun puolisoa itselleen vaan haksahtivat ensimmäisen polven koulutettuihin.

Ei siinä mitään vaikka vain kansalaiskoulu mutta kun/jos kehutaan erinomaisuudellaan ja kaikkitietävänä, nostetaan itsensä jalustalle jne. Ja esim juhlissa etsitään seuraksi a

Miten kansakoulun käyneenä kuuluu olla oma itsensä akateemisessa seurasa?   Tulla työhaalarissa?   Onko teeskentelyä jos laittaa Tokmannilta ostetun juhlapaidan ja yrittää jutella ees ilmoista.  Vai paree linnottautua johonkin nurkkaan itekseen?

Omituisia oletuksia siitä, että koulutuksella olisi välttämättä tekemistä sivistyksen tai hyvien tapojen kanssa.

Parhaiten käyttäytyviä ihmisiä, joita tunnen, on lämminsydäminen lähisukulaiseni, jolla on juuri tuo kansalaiskoulu taustanaan, ja joka nuoruudessaan lähti 15-vuotiaana "hienoihin" perheisiin piiaksi ja ajan tavan mukaan myös asui näissä perheissä. Hän on kertonut niistä ajoista, miten talon rouva opetti tavat, keittiöasiat ja kattaukset. Kovaakin koulutusta sai osakseen: jos lasin rikkoi, palkastaan sai sen maksaa.

Korkeasta iästään ja koulunkäynnin vähäisyydestä huolimatta, minä nuoremman polven jopa kouluja käynyt edustaja, kysyn aina häneltä, jos en jotain etikettijippoa tiedä. Hän on turvallinen seuralainen vaikka miten tasokkaissa juhlissa ja seuroissa.

Vierailija kirjoitti:

On teillä omituisia anoppeja, miniöitä ja anoppi-miniä-suhteita.

Saan ilmeisesti olla todella onnellinen siitä, että meillä on hyvin toimiva suhde. Tapaamme lapsenlapsiamme lähes viikottain, ja jos emme tapaa, niin johan miniä soittaa tai lähettää viestin, että tulisitteko taas käymään. Tai kysyy voisiko hän tulla lasten kanssa meille ja jäädä pariksi yöksi (jos vaikka miehensä=poikamme on työmatkalla). Kukaan ei hypi kenenkään varpaille.

Tällaista suhdetta minäkin olisin anopin kanssa toivonut. Mutta toisin kävi. 

Vierailija kirjoitti:

Jaahah, kommentti meni poistoon vaikka kun kirjoitin ettei täällä odoteta olevan niin vanhoja ihmisiä jotka ovat käyneet kansakoulun.    Siksi täällä kommenteissa pilkataan heitä, pidetään naurunalaisina.

Kaikesta ei kannata provosoitua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On teillä omituisia anoppeja, miniöitä ja anoppi-miniä-suhteita.

Saan ilmeisesti olla todella onnellinen siitä, että meillä on hyvin toimiva suhde. Tapaamme lapsenlapsiamme lähes viikottain, ja jos emme tapaa, niin johan miniä soittaa tai lähettää viestin, että tulisitteko taas käymään. Tai kysyy voisiko hän tulla lasten kanssa meille ja jäädä pariksi yöksi (jos vaikka miehensä=poikamme on työmatkalla). Kukaan ei hypi kenenkään varpaille.

Tällaista suhdetta minäkin olisin anopin kanssa toivonut. Mutta toisin kävi. 

Useinkin ne ihmissuhteet kaatuu lian suuriin odotuksiin. Ihmissuhteelta odotetaan jotain muuta mitä se todellisuudessa on. Perhettään kumppania lukuunottamatta harvemmin voi itse valita joten ne odotuksetkin kannattaa pitää maltillisina jos ne ylipäätään on pakollisia.

Meillä ei ainakaan auttanut ystävällisesti puhuminen, ei itkeminen, eikä tiukemminkaan sanominen. Muutaman viikon saattoi keskustelujen jälkeen muistaa, mutta aina palattiin samaan rumbaan.

Anoppi tyrkytti väkisellä mukaan milloin mitäkin roinaa ja jääkaapin jämiä. Lopulta alettiin jättää vaan kassit eteiseen, kun lähdettiin, jos/kun ei uskonut sanomalla. Anoppi jopa kierteli kyselemässä kaupungilla minulle työpaikkoja, kun olin valmistumisen jälkeen hetken työttömänä. Vaikka joku paikka olisikin kiinnostanut, niin en enää olisi todellakaan tuon jälkeen kehdannut ottaa paikkaan yhteyttä.

Aina hän oli "niin huolissaan meidän pärjäämisestä ja poikansa jaksamisesta", vaikka meillä oli kaikki hyvin, pärjättiin ja jaksettiin oikein mainiosti. Lopulta minulta meni kuppi nurin, kun alkoi syyttelemään minua asioista joita en todellakaan ollut tehnyt, ja laitoin välit poikki. Mieheni vielä kävi äitinsä luona tuon jälkeen, vaikka teki kyllä selväksi mielipiteensä tuosta tempauksesta.

Lopulta mieskin laittoi välit poikki äitiinsä, kun kävi ilmi että anoppi ei tippaakaan arvostanut mitä kaikkea apua olimme vuosien varrella hänelle antanut. Olimme hoitaneet useita hänen muuttojaan (muutti joka toinen vuosi), kuskanneet milloin mihinkin, käyneet kaupassa ja siivoamassa yms., mutta kuulemma häntä "ei ikinä autettu".

Eli kaikkien kanssa se puhuminen ei vaan auta. Joskus on vaan parempi pistää välit poikki. Meillä ainakin on elämä paljon rauhallisempaa ja stressittömämpää, kun ei tarvitse miettiä mitähän anoppi keksii seuraavaksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse 70 + ja kyllä lähes kaikilla kavereilla onnollut tuota anopin sekaantumista ja nimenomaan me emmesiitä syyst ikinä puutu lastemme sisustamiseen yms. Eli kyseessä on 20-luvulla syntyneet anopit, jotka näissä tapauksissa ovat ne varsinaiset päältäpäsmärit.

Meidän ikäluokka perusti perheen suht nuorina ja anopit luulivat, ettei mitään osata. Meille olisi pitänyt kelvata heidän haisevat romunsa ja puuvillavanulla täytetyt painavat täkit ja kieroon kudotut räsymatot ja myrkylliset alumiinikattilat yms.

Mä ja mieheni oltiin yli 30 kun perustettiin yhteinen koti. Oltiin oltu omillaan yli 10 vuotta. Silti meille tuli hyödytöntä esineistöä, parittomia lautasia, korvaton kahvikuppi ja lommoinen kattila. Näistä kaapin siivouksen jämistä olisi vielä pitänyt olla ikuisesti kiitollinen. Pahinta, näistä turhuuksista ei olisi edes saanut hankkiutua eroon, kun olivat perintökalleuksia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On teillä omituisia anoppeja, miniöitä ja anoppi-miniä-suhteita.

Saan ilmeisesti olla todella onnellinen siitä, että meillä on hyvin toimiva suhde. Tapaamme lapsenlapsiamme lähes viikottain, ja jos emme tapaa, niin johan miniä soittaa tai lähettää viestin, että tulisitteko taas käymään. Tai kysyy voisiko hän tulla lasten kanssa meille ja jäädä pariksi yöksi (jos vaikka miehensä=poikamme on työmatkalla). Kukaan ei hypi kenenkään varpaille.

Tällaista suhdetta minäkin olisin anopin kanssa toivonut. Mutta toisin kävi. 

Useinkin ne ihmissuhteet kaatuu lian suuriin odotuksiin. Ihmissuhteelta odotetaan jotain muuta mitä se todellisuudessa on. Perhettään kumppania lukuunottamatta harvemmin voi itse valita joten ne odotuksetkin kannattaa pitää maltillisina jos ne ylipäätään on pakollisia.<

Mun mielestä ei ole paljoa toivottu, että toivoo anopin olevan ihminen. Onneksi pahin on meillä takana, emme ole tekemisissä "pakollisten" sukujuhlien ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ainakaan auttanut ystävällisesti puhuminen, ei itkeminen, eikä tiukemminkaan sanominen. Muutaman viikon saattoi keskustelujen jälkeen muistaa, mutta aina palattiin samaan rumbaan.

Anoppi tyrkytti väkisellä mukaan milloin mitäkin roinaa ja jääkaapin jämiä. Lopulta alettiin jättää vaan kassit eteiseen, kun lähdettiin, jos/kun ei uskonut sanomalla. Anoppi jopa kierteli kyselemässä kaupungilla minulle työpaikkoja, kun olin valmistumisen jälkeen hetken työttömänä. Vaikka joku paikka olisikin kiinnostanut, niin en enää olisi todellakaan tuon jälkeen kehdannut ottaa paikkaan yhteyttä.

Aina hän oli "niin huolissaan meidän pärjäämisestä ja poikansa jaksamisesta", vaikka meillä oli kaikki hyvin, pärjättiin ja jaksettiin oikein mainiosti. Lopulta minulta meni kuppi nurin, kun alkoi syyttelemään minua asioista joita en todellakaan ollut tehnyt, ja laitoin välit poikki. Mieheni vielä kävi äitinsä luona tuon jälkeen, vaikk

Hyvin samanlainen tarina meillä. Ihan kaikkeen puututtiin, lasten lukumäärästä lähtien. Välien katkaisu on ollut parasta, mitä tilanteessa voi tapahtua. Juurikin tuo, ettei tarvitse stressata, vaikka pieni pelko on vielä olemassa, että mitä keksii seuraavaksi.

Ilmeisesti olet kuitenkin toivonut että voisitte olla enemmän tekemisissä? Sellaista on vähän turha etukäteen odottaa. Ainakin jos ei siedä pettymyksiä. Jos tullaan toimeen niin kiva jos ei tulla niin ok.

Miksi stressata etukäteen asioita jotka ei ole vielä tapahtunut?