Isäni kuoli eilen

Reippaalle ja tunnolliselle lampaalle olisi kysymys: Miten äitisi välttyi saamasta mitään suurempaa tartuntaa, kun joutui siirtyilemään sairaalan ja hoitolaitoksen välillä moneen kertaan?

Nro 80: Mä ymmärrän hyvin isää ja sen, että hän käy viivytystaistelua. Koska äidillä ei ole kipuja eikä hän muutenkaan näytä kärsivän tällä hetkellä mistään, en ole puuttunut tuohon asiaan. Siis että isä haluaa pitää äidin hengissä mahdollisimman pitkään. Kotisairaalasta oli isälle sanottu, että jos tulee  kipuja, sitä kipulääkettä voi antaa niin usein kuin on tarvetta. Isä oli tämän tulkinnut, että kyseisellä lääkkeellä ei ole mitään haittavaikutuksia. Noh, tosiasiassa se lamaa hengitystä, mutta en kertonut tätä isälle. Mulla pelkona siis, että jos äidille tulisi kipuja, isä ei uskaltaisi antaa kipulääkettä, koska pelkäisi äidin sitten kuolevan sen kipulääkkeen takia. Ja sitten äiti kärsisi kivuissaan. On vaikea sanoa, millaisia kipuja äidille voisi tulla. Ei välttämättä mitään, mutta kun munuaisten toiminta kuivumisen myötä nyt heikkenee, saattaa tulla eri puolille kehoa turvotuksia. Voi myös tulla rintakipuja. Sydänperäisiä siis. Suoliston lamaannuttua voisi teoriassa tulla myös vatsakipuja, mutta koska äiti ei syö oikein mitään, ei siellä suolistossakaan ole mitään. Kotisairaalan puhelusta käsitin, että se lääke on nyt vaan varmuuden varalta. Eivät oleta, että äidille tulisi kipuja, mutta jos tulee, on parempi lääkitä tehokkaasti kuin liian vähän. Enää kun ei ole pelkoa siitä, että tulisi riippuvaiseksi kipulääkkeestä. 

Nro 81: No sanos muuta! Kolmannella sairaalakeikalla ollessaan mulle soitettiin ja kysyttiin, voisiko äiti tulla jo nyt kotiin, koska siellä osastolla riehui silloin norovirus. Äiti ei ollut vielä ehtinyt saada tartuntaa, joten äiti tuli kotiin ennenkuin ehti tarttua. Tuo osasto oli vielä sellainen, jossa hoidetaan nimenomaan infektiopotilaita ja kun kuulin, että äiti oli siirretty sinne,ajattelin, että mahtaako selvitä kotiin asti.

Otan osaa. Olen itse isätön lapsi. Isäpuoli kyllä löytyy, mutta se ei ole tuntunut täysin samalta. Itselläni menee kuolemaan rragoimisessa aikaa. Useinmiten tunteet nousevat esille viikkojen tai kuukausien kuluessa. 

Kuolema kuuluu elämään, tuskin tuo paljoa surussa lohduttaa.Voi pyhä yksinkertaisuus , vaikka tottahan tuo ja ikävä totuus.

Minun äitini kuoli 5kk sitten syöpään.Sairasti vuosia,mutta tauti alkoi levitä yhtäkkiä kovaa vauhtia ja loppu tuli onneksi nopeasti.Ihmeen hyvin olen ainakin tämän alun selvinnyt.Välillä tulee kovia ikävän puuskia ja alkaa itkettää.Niin paljon hyviä muistoja jäi äitistä.

Paljon jaksamista kaikille läheisensä menettäneelle.

Reipas ja tunnollinen lammas: Tuo lienee monen toive, että saisi kuolla pikku hiljaa hiipumalla ilman mitään äkillistä vaivaa saatikka kipua. 

Luin blogiasi. Hienoja kattauksia teet! Kerrot, että et ole uskova, mutta olet niin ymmärtäväinen ja kiltti ja empaattinen, että olisit kyllä ihan valmis uskovaksi. Bussikatokseen tullut mies, jota autoit, varmaan piti sinua myöhemmin enkelinä.

Epäreilua, että siskosi sysää sulle lähes kaiken vastuun hoitotoimista ja menee itse mökille. Mutta ilmeisesti sinä vaan olet niin hyvä tuossa hommassa, että hän katsoo sun pärjäävän. 

Varmaan erittäin ahdistavaa miettiä joka kerta puhelimen soidessa, mitä uutisia isälläsi on. Toisaalta isäsi on etulinjassa (sotatermein), jolloin hänen kuormansa on myös suuri. Varmasti miettii äitisi jokaista erilaista äänmähdystä ym. Saako nukuttuakaan, ettei väsy itse liikaa. 

Nro 86: Mä toivon, että äiti saa rauhallisen lopun. Itsekin aikanaan sellaista toivoisin, mutta en kyllä ihan noin pitkään viivyttäen kuin mitä äidin kohdalla on nyt tehty. Tarkoitan lähinnä sitä, että alkuvuoden laitoskierteen kaltaiseen tilanteeseen en haluaisi itse päätyä. Mulla ei ole puolisoa, joten kenelläkään ei ole pakottavaa tarvetta yrittää pitää mua hengissä keinolla millä hyvänsä. Omat lapseni tietävät mun toiveeni ja luotan siihen, että he eivät mua vastaavaan härdelliin laita. 

Mä tykkään ruuanlaitosta. En tosin silloin, jos on kauhea kiire. Mutta jos on aikaa tehdä rauhassa, niin se on mun mielestä rentouttavaa. Mun paheeni on "mummoastioiden" keräily ja tykkään kattaa niihin. Varsinkin, jos on joku juhlapäivä tai olen kutsunut muita ihmisiä syömään. Sunnuntaiaamuisin lähes poikkeuksetta katan aamiaiseni tarjottimelle "mummoastioihin" ja kannan tarjottimen sänkyyn. Näin olen tehnyt jo yli 11 vuoden ajan. Otin tavaksi silloin, kun kaikkien lääkäreidenkin ällistykseksi selvisin valtimorepeämästä hengissä. Se on mulle vähän sellainen "never forget" -juttu. Että ainakin kerran viikossa muistan olla kiitollinen siitä, että tässä vielä pyristellään. Mä en ole kristitty, mutta mulla on kyllä oma elämänkatsomukseni. Pääsääntöisesti ihmiset ovat kohdelleet mua tässä elämässä ihan hyvin, joten miksi en kohtelisi hyvin muitakin. Ja lisäksi mussa varmaan tulee hautaan asti asumaan se pieni sairaanhoitaja :D

Vanha koulutukseni on kieltämättä ollut mulle myös taakka, koska kaikki olettaa automaattisesti, että minä hoidan, järjestän jne. Koska mä osaan paremmin. Helmikuussa sitten, kun oma terveyteni romahti, oli pakko alkaa nakittaa hommia myös siskolleni. Ja koska siskoni viettää puolet ajastaan mökillä, isän oli pakko alkaa hyväksymään ajatusta, että joku ulkopuolinen käy siellä auttamassa.

Kyllähän sitä aina puhelimen soidessa miettii, että mitä nyt. Mutta ei tämä niin ahdistavaa ole kuin se, kun joutui öisinkin nousemaan ylös ja lähtemään isälle avuksi tai etsimään äitiä jostain lähiympäristöstä. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 86: Mä toivon, että äiti saa rauhallisen lopun. Itsekin aikanaan sellaista toivoisin, mutta en kyllä ihan noin pitkään viivyttäen kuin mitä äidin kohdalla on nyt tehty. Tarkoitan lähinnä sitä, että alkuvuoden laitoskierteen kaltaiseen tilanteeseen en haluaisi itse päätyä. Mulla ei ole puolisoa, joten kenelläkään ei ole pakottavaa tarvetta yrittää pitää mua hengissä keinolla millä hyvänsä. Omat lapseni tietävät mun toiveeni ja luotan siihen, että he eivät mua vastaavaan härdelliin laita. 

Mä tykkään ruuanlaitosta. En tosin silloin, jos on kauhea kiire. Mutta jos on aikaa tehdä rauhassa, niin se on mun mielestä rentouttavaa. Mun paheeni on "mummoastioiden" keräily ja tykkään kattaa niihin. Varsinkin, jos on joku juhlapäivä tai olen kutsunut muita ihmisiä syömään. Sunnuntaiaamuisin lähes poikkeuksetta katan aamiaiseni tarjottimelle "mummoastioihin" ja kannan tarjottimen sänkyyn. Näin olen tehnyt jo yli 11 vuoden ajan. Oti

Kirjoitat asioista todella hyvin. Sellaisista asioista, joita itsekin mietin. 

Mummoastiat on aivan ihania ja sinulla on hyvin taiteellinen silmä. Tuo on sitä arjen luksusta, jos jaksaa itselleen kattaa kauniisti. (Itselläni hienojen annoksien teossa ongelmaksi koituisi se, että olisi usein niin nälkä, että haluaisi nopeammin valmiiksi.) En ole kellään tavallisella ihmisellä nähnyt noin hienoa joulupöytää esimerkiksi. Paljon monenlaisia ruokia siellä myös. Näytin kuvat aikuiselle tuttärellenikin, joka myös tekee nättejä annoksia, muttei lähellekään noin hienoja. 

Mielestäni olisi kohtuullista, että pyytäisit nyt sen siskosi menemään tukemaan isääsi. Siis asumaan siellä muutaman päivän, jotta isäsi ei olisi paikan päällä lähes koko ajan yksin. Isäsi rasittuu aivan valtavasti ja on itsekin iäkäs. Sinä olet jo tehnyt paljon vanhempiesi eteen. Sisko voisi muutaman päivän olla siellä nyt myös. (Varmaan tiedät, että on olemassa särkyneen sydämen syndrooma. Se voi olla ihan vaarallinenkin. Vanhempasi on niin onnellisia yhdessä, että isälläsi hätä on suuri.) Pyydän anteeksi, jos koet tämän tungettelevaksi, mutta pelkään isäsi jaksamisen puolesta. 

Olen lukenut jostain, että lähes kaikissa ihmisistä on sisäinen hengissäpysymisen voimakas halu. Samassa jutussa oli, että vaikka nuorena luulee, että huonokuntoisena ei enää haluaisi elää, niin useimpien mieli muuttuu kuitenkin sitten, kun on oikeasti vanha. Toki vaikeaa sanoa muistisairaasta, osaako hän tuntea elämisen halua. Kovin kivulloinen tai happipuutteinen voi kyllä toivoa jo helpottavaa kuolemaa. 

Äiti kuoli pitkän ja uuvutavan taistelun jälkeen.  Kuoli syöpään 78 vuotiaana.  Sairauden alusta kuolemaan kesti melkein 3 vuotta.  Veli kuoli autokolarissa 29 vuotiaana.  Pienen lapsen isä. Ihan eri tavalla tunsin äidin kuoltua kuin veljen kuoltua. Veljen kuoleman jälkeen olin shokissa ja vain huusin ja itkin.  Äidin kuoleman jälkeen oli vain tyhjyys ja hiljaisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli pitkän ja uuvutavan taistelun jälkeen.  Kuoli syöpään 78 vuotiaana.  Sairauden alusta kuolemaan kesti melkein 3 vuotta.  Veli kuoli autokolarissa 29 vuotiaana.  Pienen lapsen isä. Ihan eri tavalla tunsin äidin kuoltua kuin veljen kuoltua. Veljen kuoleman jälkeen olin shokissa ja vain huusin ja itkin.  Äidin kuoleman jälkeen oli vain tyhjyys ja hiljaisuus. 

Ehdit tottua äitisi kuolemaan, mutta veljesi kuoli yllättäen. Toki varmasti syöpään kuoleminen on asianomaiselle kamalampaa. 

Pidä sinä osaltasi veljesi muistoa hengissä lapselleen, jos äidillään uudet kuviot. (Mieheni täti teki samoin, kun mieheni äiti kuoli mieheni ollessa 1-v.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti kuoli pitkän ja uuvutavan taistelun jälkeen.  Kuoli syöpään 78 vuotiaana.  Sairauden alusta kuolemaan kesti melkein 3 vuotta.  Veli kuoli autokolarissa 29 vuotiaana.  Pienen lapsen isä. Ihan eri tavalla tunsin äidin kuoltua kuin veljen kuoltua. Veljen kuoleman jälkeen olin shokissa ja vain huusin ja itkin.  Äidin kuoleman jälkeen oli vain tyhjyys ja hiljaisuus. 

Ehdit tottua äitisi kuolemaan, mutta veljesi kuoli yllättäen. Toki varmasti syöpään kuoleminen on asianomaiselle kamalampaa. 

Pidä sinä osaltasi veljesi muistoa hengissä lapselleen, jos äidillään uudet kuviot. (Mieheni täti teki samoin, kun mieheni äiti kuoli mieheni ollessa 1-v.)

Olen veljen pojan kummitäti ja hyvissä väleissä pojan äidin kanssa. Pidetään paljon yhteyttä ja poika on mulla usein hoidossa,  kun äitinsä on töissä.  Tekee siis vuorotyötä ja poika jo 8 vuotias.  Liian pieni olemaan kotona yksin,  mutta liian vanha saadakseen mitään hoitopaikkaa äitinsä vuorotyön takia. 

Nro 88: En koe kirjoitustasi tungettelevaksi. Tosiasia on, että kauan sitten vaatimaton "nörttipoika" löysi vaimokseen kuvankauniin naisen. Sellaisen, josta olisi voinut jossain muualla syntyneenä tulla Hollywood-tähti. Isän ensimmäinen ja ainoa rakkaus. Toissakesänä viettivät jo 70-vuotishääpäiväänsäkin. Olen tässä reilun vuoden ajan ajatellut myös paljon isän jaksamista ja sen vuoksi niin kovasti yritin saada sitä apuakin sinne kotiin. Mutta jäärä mikä jäärä. Ja alussa aina se asenne, että kyllä "Reipas ja tunnollinen lammas" hoitaa kaiken. Mitään ulkopuolista apua ei muka tarvita. Vasta tämän vuoden helmikuussa, kun mulla oma terveys romahti ja lääkäri yksinkertaisesti kielsi mua enää toimimaan äitini hoitajana ja isäni juksutyttönä, isä alkoi soitella siskolleni. Ja siskonihan väsyi siihen rumbaan alle viikossa. Joten kun minä en enää edes saanut juosta aina apuun eikä siskonikaan jaksanut juosta apuun, isän pää kääntyi ulkopuolisen avun suhteen.

Mun sisko asuu tässä samassa taloyhtiössä kuin minä sekä vanhempanikin, joten muuttoa  vanhempieni luokse ei tarvita. Olen kyllä monesti miettinyt, että vaikka lähes päivittäin siellä nyt käynkin, todennäköisesti äiti kuolee silloin, kun minä en ole siellä. Todennäköisesti kuolee silloin, kun siellä ei ole kotihoitokaan eikä kukaan muukaan lähisuvusta vaan ainoastaan isä. Kuulin muuten just tänään eräältä ihmiseltä, että hänen iäkäs omaisensa oli selvinnyt 5 viikkoa hengissä sen jälkeen, kun lakkasi kokonaan syömästä ja juomasta.  Muutama vapaapäivä (töissä kuitenkin pitää käydä) vanhempieni luona lattialla patjalla nukkuen voisi jotenkin vielä mennäkin, mutta kun ei ole tietoa, montako päivää se "muutama" lopulta on. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 88: En koe kirjoitustasi tungettelevaksi. Tosiasia on, että kauan sitten vaatimaton "nörttipoika" löysi vaimokseen kuvankauniin naisen. Sellaisen, josta olisi voinut jossain muualla syntyneenä tulla Hollywood-tähti. Isän ensimmäinen ja ainoa rakkaus. Toissakesänä viettivät jo 70-vuotishääpäiväänsäkin. Olen tässä reilun vuoden ajan ajatellut myös paljon isän jaksamista ja sen vuoksi niin kovasti yritin saada sitä apuakin sinne kotiin. Mutta jäärä mikä jäärä. Ja alussa aina se asenne, että kyllä "Reipas ja tunnollinen lammas" hoitaa kaiken. Mitään ulkopuolista apua ei muka tarvita. Vasta tämän vuoden helmikuussa, kun mulla oma terveys romahti ja lääkäri yksinkertaisesti kielsi mua enää toimimaan äitini hoitajana ja isäni juksutyttönä, isä alkoi soitella siskolleni. Ja siskonihan väsyi siihen rumbaan alle viikossa. Joten kun minä en enää edes saanut juosta aina apuun eikä siskonikaan jaksanut juosta apuun, isän pää kääntyi ulkop

Aivan ihastuttava rakkaustarina on ollut vanhemmillasi. Kaunis äitisi ymmärsi nörttipojan arvon hyvänä aviomiehenä.

Varmaan isäsi jaksamista auttaisi se, että jompikumpi tyttäristä olisi parikin yötä välillä siellä patjalla. Hyvä, että asutte lähellä. Ihanan läheisiä olette vanhempienne kanssa, kun olette kaikki lähekkäin. Kuitenkin esim yöt yksin äitisi kanssa saattavat olla isällesi kuormittavia. En tosin tiedä, miten hän asiat ottaa. Voihan hän olla luonnostaan hyvä nukkumaan ja optimistinen luonne. Ajattelen lähinnä, miten itse kokisin vastaavan tilanteen. Eli olla yksin siinä paikalla. Toki sinun pitää ajatella omaakin terveyttäsi ja jaksamistasi. 

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu miltään. Erikoista. Vaikka olisi jo "valmistautunut" tai tietoinen lähestyvästä poismenosta, ei normaalilla ihmisellä pitäisi olla ei tunnu miltään -tunnetta. Taisi olla pelkästään sympatioidenhaku tämä aloitus?

Kuinka kehtaat mitätöidä toisia noin?  Sinun tapasi kokea tai esittää surua ei ole yhtään sen oikeampi "tapa" kuin toisen lamaantuminen. Tarkoitat ilmeisesti kuolemaa kiertoilmaisulla "lähestyvä poismeno"? Kuinka onnistut loukkaamaan joka lauseessa, parhaimmassa kolme kertaa?

Ymmärrän että jokaisella ei ole tunneälyä tai on suppea maailmankuva. On varmasti vaikea hoksata, ettei jokainen tunne ja koe samalla tavalla kuin sinä. Pahansuopaisuutta en ymmärrä, mitä mielihyvää saat siitä? 

Ei mullakaan tuntunut. Sitten hautajaisissa pääsi kaikki ulos. Nytkähtelin ja vavahtelin. Taoin nyrkeillä lattiaa ja tuoleja. Kohottelin käsiä ilmaan ja huusin miksi. Kaikki vähän katto, mut oli hiljaa.

En ollut nähnyt isää kahteenkymmeneen vuoteen, mutta meillä oli yhteinen ja onnellinen lapsuus.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu missään, mutta halusit kuitenkin avautua asiasta. Hieman ristiriitaista.

Voihan juuri se, ettei tunnu miltään, hämmästyttää itseäänkin.

N

AP:lle: Otan osaa. Mä tässä elän päivä kerrallaan ja odottelen, milloin mun äitini kuolee. On jo saattohoidossa kotona. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitit. Mäkin olen käsitellyt asian ja tehnyt surutyöni jo ajat sitten. Miettinyt välillä itsekin, mahtaako musta tuntua yhtään miltään sitten, kun äidin h-hetki koittaa. 

Erikoista että ns surutyön, tympeä ilmaisu, olet tehnyt etukäteen. Tulet huomaamaan että sitä jäi vielä pohdittavaksi kuoleman jälkeen.

Surutyö on ihan normaali ilmaisu. Voi sitä kuvata myös sanalla prosessi, jos se tuntuu paremmalta. Käytetystä termistä huolimatta mieli, myös tiedostamaton osa sitä, tekee työtä selvitäkseen (yleisesti) traumaattisesta asiasta. Jos kuolema on ennalta tiedossa, kyllä asiaa, sen vaikutuksia ja siihen liittyviä tunteita tulee yleensä käsiteltyä. Kaikki eivät pysty eivätkä osaa, koska kuolema on kliinistetty ja siivottu pois ihmisten arkitodellisuudesta.

Saatat jossakin vaiheessa elämää huomata, että moni pitää ilmaisutapaasi töykeänä ja epäkunnioittavana. Ei ole pakko osoittaa empatiaa tai ymmärrystä jos ei niitä tunne, voisiko silti yrittää olla edes neutraali. Ei niin kärkäs huomauttelemaan ja arvostelemaan kaikkea.

#moraalipoliisi#

Täällä joku kirjoitti kuulleensa, että jonkun läheinen oli viikkoja juomatta. Mielestäni se ei ole mahdollista, kun keho haihduttaa koko ajan nestettä, niin miten juomatta voisi verenkierto toimia. 

Syömättä pystyy kyllä olemaan viikkoja. Ainakin normaalikuntoinen. Siis vaikka 5 viikkoa. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä joku kirjoitti kuulleensa, että jonkun läheinen oli viikkoja juomatta. Mielestäni se ei ole mahdollista, kun keho haihduttaa koko ajan nestettä, niin miten juomatta voisi verenkierto toimia. 

Syömättä pystyy kyllä olemaan viikkoja. Ainakin normaalikuntoinen. Siis vaikka 5 viikkoa. 

Se joku olin minä. Itsekin ihmettelin tuota väitettä, että olisi selvinnut 5 viikkoa täysin ilman nesteitä. Kun yleensä nestehukkaan kuolee muutamassa vuorokaudessa. Tai sitten kyseinen henkilö ei istunut viittä viikkoa 24/7 läheisensä vieressä eikä tiennyt, että hoitajat kyllä aina välillä antoivat vanhukselle juotavaa. 

surutyö??? jos suru olisi työtä, siitä pitäisi saada palkkaa!

Isäni kuoli liki 20v sitten, vieläkin näen hänestä hyvinkin eläviä unia.

silloin olin hyvin murheissani, hautajaisissa haukoin henkeäni ja itkin silmät päästäni, sitten jonain hetkenä ajattelin jotenkin hullumaisesti, että tämä elämä meni näin, ehkä ensi kerralla toisin...

Ap

myötätuntoa Sinulle

Osanottoni. Itse olen toista ääripäätä, itken aina monta päivää kun kuulen jonkun läheisen/tutun kuolleen ja suren voimakkaasti. Kuolemia on ollut parin vuoden sisään monta, ihan hirmu raskasta.