Isäni kuoli eilen

Osanotot. Tee mikä tuntuu parhaalta, kukaan muu ei voi määritellä mitä saa tai ei saa tehdä tai tuntea.

Onneksi isäni kuoli jo silloin kun olin laps. Eipä tarvinut osallistua siihen sotkuun.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu missään, mutta halusit kuitenkin avautua asiasta. Hieman ristiriitaista.

Voihan juuri se, ettei tunnu miltään, hämmästyttää itseäänkin.

N

AP:lle: Otan osaa. Mä tässä elän päivä kerrallaan ja odottelen, milloin mun äitini kuolee. On jo saattohoidossa kotona. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitit. Mäkin olen käsitellyt asian ja tehnyt surutyöni jo ajat sitten. Miettinyt välillä itsekin, mahtaako musta tuntua yhtään miltään sitten, kun äidin h-hetki koittaa. 

Erikoista että ns surutyön, tympeä ilmaisu, olet tehnyt etukäteen. Tulet huomaamaan että sitä jäi vielä pohdittavaksi kuoleman jälkeen.

Tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu missään, mutta halusit kuitenkin avautua asiasta. Hieman ristiriitaista.

Voihan juuri se, ettei tunnu miltään, hämmästyttää itseäänkin.

N

AP:lle: Otan osaa. Mä tässä elän päivä kerrallaan ja odottelen, milloin mun äitini kuolee. On jo saattohoidossa kotona. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitit. Mäkin olen käsitellyt asian ja tehnyt surutyöni jo ajat sitten. Miettinyt välillä itsekin, mahtaako musta tuntua yhtään miltään sitten, kun äidin h-hetki koittaa. 

Erikoista että ns surutyön, tympeä ilmaisu, olet tehnyt etukäteen. Tulet huomaamaan että sitä jäi vielä pohdittavaksi kuoleman jälkeen.

Tympeä ilmaisu tai ei, niin se on ihan yleisesti käytetty termi. Surutyöhön liittyy useita eri vaiheita, mutta ei niistä sen enempää tässä. Ei ole edes mikään uusi termi vaan jo 1980-luvulla käytetty. Meinasin silloin kasarilla tehdä sairaanhoitajaopintojeni lopputyön kuoleman kohtaamisesta omaisten näkökulmasta ja sen vuoksi luin paljon materiaalia aiheeseen liittyen, mutta päätinkin sitten vaihtaa lopputyöni aiheen toiseksi. 

Olet oikeassa siinä, että varmaan jotain pohdittavaa jää kuoleman jälkeenkin. Mutta ei enää niitä asioita, jotka olen tässä reilun vuoden aikana jo pohtinut. Mä olen jo menettänyt sen ihmisen, joka oli mulle äiti, ja sen menetykseni olen jo käsitellyt. Nyt äidistä on enää jäljellä vain kuori. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tunnu missään, mutta halusit kuitenkin avautua asiasta. Hieman ristiriitaista.

Voihan juuri se, ettei tunnu miltään, hämmästyttää itseäänkin.

N

AP:lle: Otan osaa. Mä tässä elän päivä kerrallaan ja odottelen, milloin mun äitini kuolee. On jo saattohoidossa kotona. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitit. Mäkin olen käsitellyt asian ja tehnyt surutyöni jo ajat sitten. Miettinyt välillä itsekin, mahtaako musta tuntua yhtään miltään sitten, kun äidin h-hetki koittaa. 

Erikoista että ns surutyön, tympeä ilmaisu, olet tehnyt etukäteen. Tulet huomaamaan että sitä jäi vielä pohdittavaksi kuoleman jälkeen.

Tympeä ilmaisu tai ei, niin se on ihan yleisesti käytetty termi. Surutyöhön liittyy use

Tapauksessasi on varmaan sillä tavalla, että jos vanhempi on täysin jo jonkin aikaa dementoitunut, niin ei tavallaan jää mitään sanomatta. (Kun muisti ei ole mennyt yhtäkkiä.)

Siinä on tavallaan aikaa sanoa se kaikki, mitä on meinannut sanoa, luulen ainakin. 

Moni karuu, ettei ole kiittänyt ja sanonut tarpeeksi usein, että rakastan. 

Oma vanhempani on dementoitumassa. Muisti on hävinnyt hieman 3 vuoden aikana, mutta on tullut sekavuutta. Ei aina tunnista ihmisiä, jotka on paikalla päivittäin  

Tapahtuiko sinun, Reipas ja tunnollinen lammas, äidissäsi jokin nopea dementoituminen, kun muistelen hänen olleen vielä kolmisen vuotta sitten jopa aika hyvässä kunnossa. 

Reipas ja tunnollinen lampaalle vielä, että miten se kävelykyky meni noin nopeasti, kun karkailivat vielä muutama kuukausi sitten ja nyt on vain vuoteessa?

Nro 64: Juuri noin. Äidin muisti on heikentynyt vuosien varrella. Alussa sen ajatteli olevan ihan vaan normaaliin ikään kuuluvaa, kun oli kuitenkin jo yli 90-vuotias. Niinkuin se olikin. Isä myös alussa peitteli koko tilannetta, mutta joskus joulukuussa 2022 isä puolivahingossa sanoi, ettei äiti ollut suostunut käymään pitkään aikaan suihkussa. Kysyin, että viikkoon vai miten pitkään ja isä sanoi, että ei ainakaan kolmeen kuukauteen. Silloin mä huolestuin ja sainkin isän puhuttua ympäri palvelutarpeenohjaajan käyntiin. Vielä talven 2023 isä saattoi jättää äidin vähäksi aikaa kotiin, kun kävi itse lääkärissä tms. Mutta jo kevättalvella äiti aloitti karkailut eikä äitiä sittemmin voinut jättää hetkeksikään yksin. Tai siis kun äiti ei enää muistanut, missä oli, hän lähti ovesta ulos ja oli menossa kotiin. Myöhemmin sitten selvisi, että lapsuudenkotiinsa hän oli matkalla. Vielä keväällä 2023 yritettiin äidin kanssa nk realiteettiterapiaa eli aina kerrottiin, mikä päivä ja vuodenaika on jne. Ja kerrottiin, ettei hänen lapsuudenkotiaan ole enää olemassakaan yms. Näytettiin valokuvia hänen vanhempiensa ja sisarustensa hautajaisista, mutta se alkoi olla liian julmaa, koska äitihän kuuli läheistensä kuolemasta joka kerta "ensimmäistä kertaa". Ja koki siis sen järkytyksen ja surun uudestaan ja uudestaan. Sen jälkeen, kun äiti oli taas menossa lapsuudenkotiinsa, niin keksin aina jonkun muun selityksen, miksi ei nyt voi sinne mennä. Kuten vaikka että nyt on niin myöhä, ettei junat enää kulje sinne. Tai että on veturinkuljettajien lakko, isän auto on huollossa tai jotain muuta vastaavaa. Talutin aina äidin retkiltään takaisin kotiin ja sain käännettyä hänen ajatuksensa johonkin muuhun kuin lapsuudenkotiinsa lähtemiseen. Viime kesänä alkoi sitten se vaihe, kun hän en enää aina tunnistanut läheisiään. Isä oli joku vieras mies eikä hänen aviomiehensä. Syksyllä alkoi tulla jo erilaisia harhoja. Näki asunnossaan ihmisiä, joita siellä ei kuitenkaan ollut. Äiti suuttui, jos hänelle väitti, ettei asunnossa ketään ole, ja isäkin sitten vihdoin oppi sanomaan äidille, että joo, ne on vaan huoltomiehiä ja lähtevät ihan kohta pois. Tai jotain vastaavaa. 

Kävelykyvyn menetys alkoi tammikuun puolivälissä. Äiti meni huonoon kuntoon ja ensihoito toimitti päivystykseen. Aloitettiin antibioottikuuri ja siirrettiin vielä saman yön aikana kriisipaikalle hoivakotiin. Siellä ei syönyt, ei juonut eikä ottanut lääkkeitäkään. Toimittivat hoivakodista taas päivystykseen, jossa nesteytettiin. Isä ei halunnut, että äiti palaa hoivakotiin (koska siellä ei hoideta kuten sairaalassa) , joten koska isä suostui siihen, että yksityinen kotihoito alkaa käydä 3 kertaa vuorokaudessa, kävin hakemassa äidin päivystyksestä pois. Aina ei pidä uskoa, mitä isäkään sanoo. Eihän siellä kotihoito käynyt ensin moneen päivään ja kun vihdoin tulivat, samantien tilasivat kiireettömän ambulanssin ja äiti bumerangina taas päivystykseen nesteytettäväksi. Oli sairaalassa jonkin aikaa, sieltä siirtyi vielä perusterveydenhuollon sairaalaan ja uusi yritys kotiuttamisessa. Isän käsitys riittävästä kotihoidon määrästä oli kuitenkin kotihoidon käynti kerran viikossa eikä se tietenkään riittänyt. Ja eiku taas päivystykseen nesteytettäväksi ja sieltä taas perusterveydenhuollon sairaalaan vuodeosastolle. Tämä hoitojakso kesti 2 viikkoa ja vasta sitten, kun sieltä lääkäri soitti isälle ja sanoi, ettei äitiä kotiuteta enää lainkaan, jos isä ei suostu 3 kertaa päivässä kotihoidon käynteihin, alkoi tämä loppuvaihe eli viikko sitten äiti tuli sairaalasta kotiin. Äiti on siis ollut lähes koko tämän alkuvuoden laitoshoidossa. Maannut siellä vain sängynpohjalla. Hoivakodissa tammikuussa äiti vielä käveli jonkin verran, mutta sairaalajaksoilla ei enää ollenkaan. 

Osanottoni. Ehkä on vähän shokki päällä, mutta kyllä se vielä alkaa tuntumaan. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 64: Juuri noin. Äidin muisti on heikentynyt vuosien varrella. Alussa sen ajatteli olevan ihan vaan normaaliin ikään kuuluvaa, kun oli kuitenkin jo yli 90-vuotias. Niinkuin se olikin. Isä myös alussa peitteli koko tilannetta, mutta joskus joulukuussa 2022 isä puolivahingossa sanoi, ettei äiti ollut suostunut käymään pitkään aikaan suihkussa. Kysyin, että viikkoon vai miten pitkään ja isä sanoi, että ei ainakaan kolmeen kuukauteen. Silloin mä huolestuin ja sainkin isän puhuttua ympäri palvelutarpeenohjaajan käyntiin. Vielä talven 2023 isä saattoi jättää äidin vähäksi aikaa kotiin, kun kävi itse lääkärissä tms. Mutta jo kevättalvella äiti aloitti karkailut eikä äitiä sittemmin voinut jättää hetkeksikään yksin. Tai siis kun äiti ei enää muistanut, missä oli, hän lähti ovesta ulos ja oli menossa kotiin. Myöhemmin sitten selvisi, että lapsuudenkotiinsa hän oli matkalla. Vielä keväällä 2023 yritettiin äidin kanssa nk realiteetti

Olen sen toisen dementoituvan tytär. 

Kiitos valtavasti tekstistäsi. Siitä on minulle paljon apua! Vaikeaa ymmärtää, miten nopeasti äitisi meni noin huonoon kuntoon. Muutamassa kuukaudessa kävelevästä vuodehoitoon. 

Taidan vielä itse kieltää itseäni uskomasta, että äitini on dementoitumassa. Muistaa kyllä presidentit ja monet muut asiat, mutta sitten tulee sekavuuksia ja ei tunnista läheisiään ja kerran tappeli vastaan, kun yritettiin vaihtaa kipulaastaria, kun se kuulemma on väärän värinen. Viikon kuluttua ei vaatustellut. Välillä luulee, että minulla on 3 samannimistä miestä. Puhelimessa saattaa jutella jollekin ystävälleen ihan selkeästi. Sitten heti puhelun päätyttyä ei tunnistanut minua. 

Useimmiten kyllä tunnistaa läheiset. Vaadi  lääkäriltä ab-kuurin virtsiksen varalta, mutta ei se muistiin auttanut. 

Siis *vaadin

Reipas ja tunnollinen lammas, sinun pitäisi kirjoittaa kirja aiheesta. Luin yhden dementoituneen tyttären kirjoittaman kirjan ja koko kirjassa ei ollut niin paljon tietoa ja vertaistukea kuin sinun aiemmassa kirjoituksessasi. 

En jaksanut lukea koko ketjua mutta otan osaa reippaan lampaan kuileman johdosta! 🐑🌅 

Mää mää lammaskulta, sinne autuaammille ruohomaille,

joiden yli tuuli käy 

🙏🙏

Vierailija kirjoitti:

En jaksanut lukea koko ketjua mutta otan osaa reippaan lampaan kuileman johdosta! 🐑🌅 

Mää mää lammaskulta, sinne autuaammille ruohomaille,

joiden yli tuuli käy 

🙏🙏

Tämä oli hauska :D

Reippaalle ja tunnolliselle lampaalle sanoisin vielä, että ihailen kykyäsi ottaa äitisi tilanne tyyneydellä vastaan. Käsitän kyllä, että olet käsitellyt asian jo aiemmin mielessäsi, mutta silti. Itse olen aina uusista käänteistä hyvin hermostunut. 

Tosin sua varmaan auttaa paljonkin koulutuksesi. 

Olen sen toisen dementoituvan tytär. 

Nro 68: Monet ihmiset tässä maassa miettivät näitä samoja asioita ja tulevaisuudessa vielä yhä useampi, kun ympärivuorokautisen hoivan paikkoja vähennetään. Vaikka en itse olekaan virallisesti omaishoitaja, kuulun silti yhteen omaishoitajien vertaistukiryhmään, jossa ryhmäläiset voivat jakaa omia kokemuksiaan ja kysellä muilta heidän kokemuksistaan. Niinkuin ketjussa aiemmin kerroin, meinasin kasarilla tehdä sairaanhoitajaopintojeni lopputyön kuoleman kohtaamisesta omaisten näkökulmasta ja sen vuoksi tuli luettua paljon aiheeseen liittyvää jo silloin. Ja teinhän mä aikoinaan sairaanhoitajana töitä ensin kotisairaanhoidossa ja sitten vanhainkodissa. Siihen maailman aikaan oli vielä vanhainkotejakin. Ja vaikka olenkin vaihtanut alaa jo yli 20 vuotta sitten, edelleen seuraan sote-alan tapahtumia. Samoin tulee juteltua paljon niiden kavereideni kanssa, jotka vielä ovat alalla. 

Kyllä siihen oma aikansa menee, ennenkuin hyväksyy tai edes suostuu uskomaan, että oma vanhempi dementoituu. Alkuun tosiaan vaan ajattelee, että ne satunnaiset muistamattomuudet kuuluu vaan ikään. Tai oli kyseessä vaan jokin "hetkellinen mielenhäiriö" . Kunnes ne sitten alkaa toistumaan tarpeeksi usein tai tulee jotain sellaista, jolloin viimein havahtuu siihen, että nyt ei ole enää asiat kunnossa (kuten mulla tapahtui silloin, kun isä kertoi, ettei äiti ole ainakaan kolmeen kuukauteen käynyt suihkussa). Reilu vuosi on mulla ollut nyt aikaa sulatella asiaa ja tällä hetkellä olen pitkästä aikaa rauhallisin mielin. Tämän viikon aikana äiti ei ole syönyt juuri mitään. Tosin eipä ole syönyt juuri mitään muutamaan kuukauteen.  Huonoimpina päivinä ei ole juonutkaan yhtään mitään ja parhaimpinakin päivinä korkeintaan 3 desilitraa. Selvää on, että nestehukka alkaa olla jo melkoinen. Joka kerta, kun isä soittaa - ja isähän soittaa mulle sellaiset 3-5 kertaa päivässä - , olen valmistautunut siihen, että isä kertoo äidin kuolleen. Mutta äitihän on jo 97v (tai ei ihan, täyttää vasta ensi kuussa, jos elää siihen asti) ja elänyt pitkän ja hyvän elämän. On elänyt jo nyt paljon vanhemmaksi kuin kukaan meidän suvussa koskaan. 

Kirjaa en kyllä ajatellut aiheesta kirjoittaa, mutta viime lauantaina aloin taas vähän päivittää blogiani tälläkin aiheella. Itseäni varten kirjoitan, jotta voin joskus vuosien päästä sieltä lukea, miltä musta on tuntunut. Ihan kuten olen sinne kirjoittanut päiväkirjaa muistakin elämäni vaikeista tai hankalemmista ajoista. 

Isäni kuoli yllättäen viisi vuotta sitten. Jos en muuta oppinut, niin sen, että tunteet tulevat kun on niiden aika.

Ensimmäinen tunne oli viha, niin pahalta kuin se nyt tuntuukin. Hän menehtyi ainoan lapseni lakkiaisia edeltävänä yönä. Aamulla piti olla koululla juhlimassa, sen jälkeen oli vastaanotto kotona, vieraita tuli kaukaa, pitopalvelu maksettuna ja koko se ruljanssi edessä. Ainoa, mitä pystyin ajattelemaan oli se, että isän kuolema pilasi senkin päivän. En muista päivästä mitään, vaikka kuvien perusteella olin mukana. Lapsi sai juhlansa, hänelle kerroin vasta seuraavana päivänä.

Saman vihan voimin meni hautajaisjärjestelyt, perukirjoitukset, omaisuuden myynnit ja kaikki  se säätäminen. Sitten tuli romahdus, suru tuli, kun annoin sille mahdollisuuden. Ja se nousee edelleen esiin mitä kummallisemmissa tilanteissa. Ei se joka viikko eikä edes joka kuukausi vaivaa, mutta tämä kevät on aina hankalaa aikaa.

Kerro. Miten kuoli?

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 68: Monet ihmiset tässä maassa miettivät näitä samoja asioita ja tulevaisuudessa vielä yhä useampi, kun ympärivuorokautisen hoivan paikkoja vähennetään. Vaikka en itse olekaan virallisesti omaishoitaja, kuulun silti yhteen omaishoitajien vertaistukiryhmään, jossa ryhmäläiset voivat jakaa omia kokemuksiaan ja kysellä muilta heidän kokemuksistaan. Niinkuin ketjussa aiemmin kerroin, meinasin kasarilla tehdä sairaanhoitajaopintojeni lopputyön kuoleman kohtaamisesta omaisten näkökulmasta ja sen vuoksi tuli luettua paljon aiheeseen liittyvää jo silloin. Ja teinhän mä aikoinaan sairaanhoitajana töitä ensin kotisairaanhoidossa ja sitten vanhainkodissa. Siihen maailman aikaan oli vielä vanhainkotejakin. Ja vaikka olenkin vaihtanut alaa jo yli 20 vuotta sitten, edelleen seuraan sote-alan tapahtumia. Samoin tulee juteltua paljon niiden kavereideni kanssa, jotka vielä ovat alalla. 

Kyllä siihen oma aikansa menee, ennenkuin hyväksyy tai edes suostuu

Kiitos jälleen viestistäsi. Se oli niin hyvä, että kouraisee syvältä. Nimittäin mun täytyy varmaan myöntää itselleni, että äidilläni on muistisairaus. 

Hän on tosiaan usein vieraammille aivan normaalin oloinen. Läheisenä sitten tajuaa, että ei tosiaan ole normaalia, kun ei edes joskus tunnista ja kuten sanoin aiemmin, joskus luulee, että minulla on kolme samannimistä miestä. Kerran mietti illalla, että jos itänaapurin miehet hyökkää, niin lähtee ovesta pakoon ja etsii tyhjän talon. (Kulkee vaivalloisesti rollaattorilla.)  Varmaan outoja ajatuksia on enemmänkin, mutta pitää omana tietonaan, kun ymmärtää itsekin, ettei ihan normaaleja ole. 

Onko aloittaja ollut ketjussa aloituksen jälkeen lainkaan?

Siksi ajattelen, että tässä saa keskustella muutakin aiheesta. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 42: "Meille yksityislääkäri antoi (olikohan oxinorm, oxikodonia kuitenkin) nestemäistä kipulääkettä, jota voi ruiskuttaa suuhun, et tarvi niellä. Ei ole vielä onneksi tarvittu. Sitä samaa teilläkin vai? 

Onko muita lääkkeitä tai tarvikkeita kuoleman läheisyyttä ajatellen annettu tai neuvottu ostamaan? 

Sulla on hyvä, kun on se sisko. Itse olen ainoa. Kiitos sinulle, olet valtava vertaistuki minullekin j varmaan monelle muulle."

Sama kipulääke äidilläkin. Muita lääkkeitä ei ole ohjeistettu antamaan eikä edes hankkimaan, mutta koska on nyt se kotisairaala, niin eiköhän sieltä saa esimerkiksi pahoinvointilääkettä, jos tulee tarvis. Ja sieltä tosiaan tulee vaikka lääkärikin keskellä yötä paikalle, jos tarvitaan. 

Mulla tosiaan onneksi on siskokin, joskin isä ei ole tottunut siihen, että pyytäisi mun siskoltani jotain. Vaikka siskollani on autokin, niin just aamupäiv

Miksi se kuolemaa tekevä on pakko herättää? 

Meillä isä oli saattohoidossa viikon päivät. Mitä oli hereillä oli lopuksi aina vaan lyhyempiä hetkiä.

Useasti heräsi kun alko koskemaan. Soitettiin sillon hoitsulle että lisää kipulääkettä.

Niin miksi herättää pakolla?

Nro 78: "Miksi se kuolemaa tekevä on pakko herättää? 

Meillä isä oli saattohoidossa viikon päivät. Mitä oli hereillä oli lopuksi aina vaan lyhyempiä hetkiä.

Useasti heräsi kun alko koskemaan. Soitettiin sillon hoitsulle että lisää kipulääkettä.

Niin miksi herättää pakolla?"

Isä ei ole vielä hyväksynyt, että äiti tekee kuolemaa. Hän haluaa, että äiti herätetään, jotta äiti voidaan nostaa istuma-asentoon ja antaa äidille jotain juotavaa, jos äiti sattuisi vaikka juomaan. Juomaan edes vähän. Äitikin on hereillä koko ajan vain lyhyempiä aikoja eikä herää aina edes silloin, kun koithoito käy. Onneksi äidillä ei ole - ainakaan vielä - kipuja, mutta vahvat opiaatit on siellä jo odottamassa, jos kipuja tulee. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Nro 78: "Miksi se kuolemaa tekevä on pakko herättää? 

Meillä isä oli saattohoidossa viikon päivät. Mitä oli hereillä oli lopuksi aina vaan lyhyempiä hetkiä.

Useasti heräsi kun alko koskemaan. Soitettiin sillon hoitsulle että lisää kipulääkettä.

Niin miksi herättää pakolla?"

Isä ei ole vielä hyväksynyt, että äiti tekee kuolemaa. Hän haluaa, että äiti herätetään, jotta äiti voidaan nostaa istuma-asentoon ja antaa äidille jotain juotavaa, jos äiti sattuisi vaikka juomaan. Juomaan edes vähän. Äitikin on hereillä koko ajan vain lyhyempiä aikoja eikä herää aina edes silloin, kun koithoito käy. Onneksi äidillä ei ole - ainakaan vielä - kipuja, mutta vahvat opiaatit on siellä jo odottamassa, jos kipuja tulee. 

Itse varmaan ajattelisin kuten isäsi. Herättäisin, jos vaikka suostuisi juomaan. Alitajuisesti yrittäisin pitää hengissä mahdollisimman pitkään, vaikka viivytystaistelua se on tietysti. Tämä, vaikka hoidettava ei kykenisi kommunikoimaan. Luulen, että olen liian herkkä. Sulla on varmaan myös henkisiä voimia aiemmasta työstäsi johtuen. 

Olen se, jolla myös on annettu varalle suuhun laitettavaa oksicontinia. En ymmärrä, millaisia kipuja voisi olla odotettavissa? Onko kyse sydänkivuista vai mistä? Suuria kipuja kuitenkin, kun noin vahva lääkekin.