Yhden lapsen vanhemmat

Ei se sisarus aina onnea tuo. Minulla on kaksi lasta, jotka tappelivat käytännössä koko lapsuuden ja nyt aikuisena eivät ole missään tekemisissä keskenään. En rehellisesti osaa sanoa, onko heillä ollut mitään iloa toisistaan. Tämäkin tuntuu äitinä pahalta. Ymmärrän surusi, ja noin olisin varmasti itsekin tuntenut. Haluan kuitenkin tuoda esiin tämänkin näkökulman, mitä en tullut aikoinaan lainkaan ajatelleeksi, kun itse olen ollut aina läheinen oman sisarukseni kanssa.

Voisiko adoptio olla teille vaihtoehto?

Anteeksi vain ap, mutta tuo sinun ajatuksesi on jotenkin kornia. Ei sun lapsi osaa kaivata sellaista, jota ei ole olemassa. Se sun suru on vain sulla, ei suru ole sun lapsella. Ja ei, lapsi ei ole yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan, vaikka onkin ainoa lapsi. 

Ei sisarukset välttämättä ole hyvä juttu. Itse olen sisarusteni (4 kpl) tekemisissä vain, koska ovat sukua. Voin vain kuvitella, millaiset perintöriidat ainakin yksi saa aikaiseksi, toinen varmaan haluaa asuttaa lapsuudenkotimme, kolmas haluaa pysyä kaukana jne...

Näen asian kahdelta puolelta. Toisaalta olisin itse toivonut useampaa lasta ja lapselle sisarusta. Lapsi on jo iso, eikä ole omien sanojensa mukaan koskaan kärsinyt ainokaisuudestaan. Osaa kuulemma sen vuoksi olla myös yksin, jos on tarve. Muuten on sosiaalinen. Lisäksi tutkimusten mukaan juuri ainoat lapset omaavat parhaat sosiaaliset taidot osaksi siksi, että he ovat saaneet huomiota, osaksi siksi, että seuraa halutakseen heidän on käyttäydyttävä hyvin.

Sitten se toinen puoli: olen itse joutunut menettämään kuolemalle sisarukseni yllättäen hänen ollessa nuori aikuinen. Olen kovin onnellinen siitä  että sitä surua ei lapseni tule kokemaan.

Ole kiitollinen lapsestasi, mää en saanut ensimmäistäkään vaikka kovasti halusin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille. Joku kyseli kärsinkö itse ainoana lapsena olosta. En, vaan päinvastoin: olen saanut elää lapsuuden kolmen sisaruksen kanssa elämää jakaen. Edelleen kokoonnumme sisarusteni kanssa mölille, jonka rannassa polskimme kesät. Ja sydämeni särkyy kun kuvittelen lapseni yksin samaiselle laiturille. Vanhempani ovat vielä elossa, mutta aikanaan heidän kuolinpesänsä selvittely ja asunnon tyhjentäminen ym tuntuisi aivan kammottavalta ilman sisaruksiani. Tästä kaikesta lapseni jää paitsi ja koen siitä murskaavaa syyllisyytä ja surua.

Serkuistakin oli puhe ja olen ajatellut samaa, että yrittäisin tehdä kaikkeni, että heistä tulisi läheisiä. Mutta sitten toisaalta taas ajattelen, että serkuilla on aina toisensa ja meidän lapsi on se sisarusparven ulkopuolinen. Tuntuu niin hirveän pahalta!!

Ap

Ja sitten voisi olla niin, että sisarukset eivät tulisikaan toimeen tai sisaruksella olisi esim. kehitysvamma ja tällöin hän olisikin toki rakas lapsellesi, mutta myös ( jos sisaruksestaan välittää ) isokin taakka. 

Aloittajalla on selvästi läheiset välit sisaruksiinsa ja kokee ne tärkeäksi. Hän ajattelee asiaa vain omasta näkökulmasta, että jos hänellä ei olisi näitä sisaruksia, olisi se hänelle suuri suru. Tietenkin, koska he ovat hänelle läheisiä ja hän on tottunut niiden olemassaoloon. 

Mutta muista, että se ei ole lapsesi suru eikä hän ajattele asiaa lainkaan noin. Ei hän osaa kaivata sitä, mitä ei ole. Hänen elämänsä ainoana lapsena tuskin on onneton.

Minä olen ainoa lapsi eikä se minua ole koskaan haitannut. Mun miehellä on yksi sisarus, jonka kanssa ei ole koskaan ollut läheinen eikä ole tekemisissä ollenkaan. Ihan tuuripeliä kuinka läheinen siitä sisaruksesta edes tulisi. Sisarus voi olla myös taakka. 

Käsittele ap oma surusi, mutta älä ajattele, että lapsesi suree. Hankkikaa vaikka lemmikki (jos asia muuten kiinnostaa), siitäkin on lapselle varmasti iloa, luultavasti jopa enemmän kuin sisaruksesta.

Kiitos taas kaikille, hyviä näkökulmia monella. Olen miettinyt tuota ajatusta, että lapset eivät tulisikaan toimeen keskenään eivätkä siten aikuisina turvaisikaan toisiinsa. Se on toki mahdollsta, mutta näen sen niin epätodennäköisenä meidän perheessä. Minua sattuu tällä hetkellä ihan naurettavatkin jutut, esim omien sisarusteni kanssa pidetty wa-perheryhmä. Tänään vollotin kun siellä jaettiin hölmöjä kuvia ja tajusin, että mitään tällaista ei omalla lapsellani tule koskaan olemaan.



Ajattelen myös, että lapseni surisi ainukaisen kohtaloaan siksi, että näkee serkuissaan sen sisaruuden riemun ja ymmärtää siksi mitä menettää. Eli ei siis siksi, että minä hänelle omia tuntojani vuodattaisin. 

Tiedän, että tämä kohtalo täytyy nyt vain hyväksyä, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Itsevihaakin koen paljon siitä, että olin niin typerä, että rakensin omaa uraani aina 35v asti ja vasta sitten aloitin lasten yrittämisen. Tämä on siis aivan omaa syytäni, tuskin olisin tässä mikäli olisin panostanut puolison etsimiseen kaksikymppisenä. Tuntuu, että olen niin pettynyt itseeni ja elämään, että tosiaan joudun kamppailemaan itseni kanssa etten katkeroituisi.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos taas kaikille, hyviä näkökulmia monella. Olen miettinyt tuota ajatusta, että lapset eivät tulisikaan toimeen keskenään eivätkä siten aikuisina turvaisikaan toisiinsa. Se on toki mahdollsta, mutta näen sen niin epätodennäköisenä meidän perheessä. Minua sattuu tällä hetkellä ihan naurettavatkin jutut, esim omien sisarusteni kanssa pidetty wa-perheryhmä. Tänään vollotin kun siellä jaettiin hölmöjä kuvia ja tajusin, että mitään tällaista ei omalla lapsellani tule koskaan olemaan.



Ajattelen myös, että lapseni surisi ainukaisen kohtaloaan siksi, että näkee serkuissaan sen sisaruuden riemun ja ymmärtää siksi mitä menettää. Eli ei siis siksi, että minä hänelle omia tuntojani vuodattaisin. 

Tiedän, että tämä kohtalo täytyy nyt vain hyväksyä, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa. Itsevihaakin koen paljon siitä, että olin niin typerä, että rakensin omaa uraani aina 35v asti ja vasta sitten aloitin lasten y

Ap

Onpa ilkeitä vastauksia täällä, älä välitä niistä Ap! 

Olen ainoa lapsi ja olen sitä surrut kuten myös vanhempani. Mutta siitä huolimatta koen, että elämäni on täydellistä. Olen läheinen vanhempieni kanssa, olen löytänyt ihanan puolison ja meillä on 2 lasta ja toivomme vielä kolmatta. Minulla on serkkuja, puolisolla on sisaruksia. Minulla on paljon ystäviä. Elämäni on todella hyvää ilman sisarustakin enkä ole yksinäinen. Varmasti lapsellesi tulee myös aivan ihana elämä. On ainoana lapsena elämisessä myös tutkitustikin hyviä puolia. Vanhemmilla on mahdollisuus panostaa yhteen lapseen niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Kaikkea hyvää teille! 

Vierailija kirjoitti:

Onpa ilkeitä vastauksia täällä, älä välitä niistä Ap! 

Olen ainoa lapsi ja olen sitä surrut kuten myös vanhempani. Mutta siitä huolimatta koen, että elämäni on täydellistä. Olen läheinen vanhempieni kanssa, olen löytänyt ihanan puolison ja meillä on 2 lasta ja toivomme vielä kolmatta. Minulla on serkkuja, puolisolla on sisaruksia. Minulla on paljon ystäviä. Elämäni on todella hyvää ilman sisarustakin enkä ole yksinäinen. Varmasti lapsellesi tulee myös aivan ihana elämä. On ainoana lapsena elämisessä myös tutkitustikin hyviä puolia. Vanhemmilla on mahdollisuus panostaa yhteen lapseen niin henkisesti kuin taloudellisestikin. Kaikkea hyvää teille! 

Kiitos sinulle ja kaikille muillekin ketkä ainoana lapsena elämisestä olette jotain kertoneet. Eihän mikään tätä surua poista, mutta uudet näkökulmat lohduttavat edes murusen verran.

-Ap

Mä olisin toivonut sisaruksia, ihan todella paljon surin (ja suren) välillä sisarusten puutetta. Mulla ei ole myöskään yhtään serkkua. Mutta olen elämässäni saanut ystäviä, puolison ja omia lapsia, sekä jo lapsena onnistuin tutustumaan naapuriperheeseen niin, että heistä tuli mulle varaperhe ja eräänlaisia sisaruksia ja se side on kestänyt aikuisuuteen asti.

Ainoa lapsi on kyllä useimmiten ihan onnellinen vaikka kaipaisikin sisaruksia, eikä kaikki edes kaipaa. Ja ainaki itse osaan olla itsekseni ja en usko kokevani yksinäisyyttä keskimääräistä enempää.

Ei tuolle mahda mitään.

Vierailija kirjoitti:

Adoptio on mahdollisuus.

Ei, jos ei ole varaa. 

Ja 34 lisää, ap: vaikutat ihanan välittävältä äidiltä, kun pohdit lapsimäärää lapsesi tunteiden näkökulmasta myös. Älä ajattele että ainoana lapsena oleminen jotenkin pilaisi sun lapsen elämää, kukaanhan ei saa kaikkea ja vanhempana voit tukea lapsesi ystävyyssuhteita, otatte kavereita mukaan reissuihin/tekemisiin, niin mun kohdalla tehtiin ja se oli kivaa, ehkä kivempaakin kun niillä kavereilla, joiden sisarus oli eri-ikäinen ja yhteisiä kiinnostuksenkohteita ei niin ollut.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi vain ap, mutta tuo sinun ajatuksesi on jotenkin kornia. Ei sun lapsi osaa kaivata sellaista, jota ei ole olemassa. Se sun suru on vain sulla, ei suru ole sun lapsella. Ja ei, lapsi ei ole yhtään sen erilaisempi kuin muutkaan, vaikka onkin ainoa lapsi. 

Kyllä monet lapset kaipaavat sisarusta. Minäkin olisin lapsena halunnut hurjasti pikkusisaruksen. 

Yksilapsisuudessa on paljon hyviäkin puolia. Perheen talous ei ole niistä vähäisin.  

Meillä on yksi lapsi, tarkoituksella. Hän joskus esittää toiveen sisaruksesta, erityisesti isosisaruksesta, mutta monesti myös serkkujen luona vietetyn loman jälkeen toteaa että ihanaa kun kotona on rauha, ei tarvitse jakaa huonetta eikä ole riitaa. 

Itselläni on veli, joka on minulle läheinen, mutta olemme tekemisissä hyvin vähän, koska olemme molemmat introvertteja. Miehelläni on kaksi sisarta, joista toinen ei pidä mitään yhteyttä. 

Lapsellani on paljon ystäviä, hyvä sosiaaliset suhteet ja toivon, että aikuisena hän pystyy luomaan sellaisen sosiaalisen verkoston, joka on hänelle riittävä.