Lue keskustelun säännöt.
Yhden lapsen vanhemmat
01.05.2024 |
Minulla on yksi elävä lapsi, toinen kuoli juuri ennen kuin syntyi. Nyt noin 20 000 ja 3 alkuraskauden keskenmenoa myöhemmin on pakko todeta, että meillä ei ole enää varaa jatkaa yrittämistä.
Koen tilanteen aivan järjettömän lohduttomana. En vain itseni vuoksi vaan myös lapseni. Suren aivan mielettömästi hänen puolestaan lapsuuden yksinäisyyttä sekä sitä, ettei hänellä aikuisuudessaan ole enää mitään perhettä jäljellä jos meistä vanhemmista aika jättää varhain.
Miten te muut vain yhden lapsen vanhemmat olette tämänä asian käsitelleet? Minusta tuntuu, että en kestä tätä kohtaloa mitenkään ja aivan vain hukun suruun.
Kommentit (52)
Kannustan lastani hankkimaan nuorena seurustelukumppanin ja perheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannustan lastani hankkimaan nuorena seurustelukumppanin ja perheen.
Ja täydennyksenä, että lapsuuden yksinäisyyttä ei ole. Jompi kumpi vanhempi tai joku isovanhemmista on aina hänen kanssaan. Itse olin lapsena yksinäisempi kaksilapsisessa perheessä.
No minä olen ainut lapsi enkä ole mitenkään onneton. Aika kamalaksi kuvailit ainoan lapsen elämän tuossa aloituksessa. Onko sulla kokemusta ainoana lapsena olemisesta vai mistä ihmeestä tuon kuvitelmasi olet saanut päähäsi? Jostain syystä ihmiset kuvittelee, että ainoana lapsena oleminen on kamalaa. Ei se ole
Tuolla taustalla varmasti on suuri suru ettei lapsi saa sisarusta, mutta omat lukuisat ystäväni jotka ovat ainoita lapsia eivät ole siitä mitenkään rikki. Päinvastoin ovat usein läheisiä vanhempiensa kanssa ja poikkeuksellisen sosiaalisia ja hyviä luomaan ystävyyssuhteita. Panostaisin tukemaan lasta luomaan läheisiä suhteita moneen suuntaan. Toisen lapsen saamisen rankat vaiheet sinun kannattaa miettiä erikseen läpi
Onko lapsella serkkuja? Voihan muutkin sukulaiset olla läheisiä kuin sisarus. Eikä ainoana lapsena olo ole mikään huono asia. Mieheni on ainoa lapsi, hänellä on tiiviit välit vanhempiensa kanssa. Minusta appivanhemmat saivat kuin oman tyttären. Sanoisin siis, että älä sure asiaa lapsesi kannalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse koin tärkeäksi tehdä paljon sen eteen että lapselleni muodostui läheiset suhteet sukulaisiin. Meillä Suomessa ehkä liikaa mietitään vain ydinperhettä, omassa lapsuudessani suku oli jo todella tärkeä ja se on yhä. Tätä samaa olen jatkanut lapsen kohdalla ja hänellä on erittäin läheiset välit mm. serkkuihinsa.
Lapset usein myöskin aikuisuudessa perustavat oman perheen, joka on voimavara sekin ja tukena elämän suurissa mutkissa.
Mutta ymmärrän surusi ja toivon, että hakeudut esim. ammattiavun piiriin, heillä on työkaluja isojen surujen käsittelyyn.
Itse suren itseni kannalta, edelleen. Lapsen kannalta en sure. Hänelle tilanne on oikeastaan ihanteellinen, sillä hänen ei tarvitse jakaa mitään. Näin hänelle jää luonnollisesti enemmän kaikkia resursseja (aikaa, oppia, läheisyyttä, rahaa...). Mutta silti välillä itkeskelen toisen lapsen perään. Sen, jota ikinä ei tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On lapsen rääkkäämistä jos ei saa kasvaa sisarusten kanssa. Vanhempi ei voi koskaan korvata sisarusta, eikä se naapurin kaveri jolla on kotiinmenoaika klo20.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On lapsen rääkkäämistä jos ei saa kasvaa sisarusten kanssa. Vanhempi ei voi koskaan korvata sisarusta, eikä se naapurin kaveri jolla on kotiinmenoaika klo20.
Erikoinen oksennus. Mielestäsi varmaan vanhemman syöpäkin on lapsen rääkkäämistä. Ihan yhtä lailla oma valinta kuin tahaton lapsettomuus.
Kipuilen juuri saman asian kanssa, joskin kyseessä osittain oma valinta. Aikaa vielä olisi, mutta puoliso ei missään nimessä halua. Itsekään en oikeastaan halua toista lasta, vaan haluaisin lapselleni sisaruksen. Olisi kuitenkin väärin hankkia toinen lapsi vain ensimmäistä "varten". Voi olla että mieli muuttuu vuosien varrella, mutta nämä ajatukset pyörivät nyt päivittäin päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse suren itseni kannalta, edelleen. Lapsen kannalta en sure. Hänelle tilanne on oikeastaan ihanteellinen, sillä hänen ei tarvitse jakaa mitään. Näin hänelle jää luonnollisesti enemmän kaikkia resursseja (aikaa, oppia, läheisyyttä, rahaa...). Mutta silti välillä itkeskelen toisen lapsen perään. Sen, jota ikinä ei tullut.
Ja sitten taas nyt jo aikuinen ainoa lapseni on sanonut, että on hämmästynyt sitä miten suuri tarve neljän sisaruksen kanssa kasvaneella puolisollaa on siihen, että kaikki pitää jakaa todella tarkasti. Kun on kasvanut ainoana, on ollut helppoa myös antaa siitä omastaan, eikä ole tarvinnut pitää siitä omasta viidenneksestä niin suuresti kiinni.
Näen kuitenkin todella hyvänä, että lapseni harrasti joukkuelajia, missä oli otettava paljon muitakin huomioon. Lisäksi luonteissa on eroja, lapseni on pienestä pitäen ollut sosiaalinen ja mielellään kutsui meille ystävät kylään, ja reissuilla ( ulkomaillakin ilman yhteistä kieltäkin) löysi aina kavereita. Hänellä on myös aikuisena iso ystäväporukka, joka on jo 15 vuotta pitänyt yhtä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menipäs hassusti tuo lainaus. Myös tuo keskimmäinen osuus viestistä oli kirjoittamani
14
Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille. Joku kyseli kärsinkö itse ainoana lapsena olosta. En, vaan päinvastoin: olen saanut elää lapsuuden kolmen sisaruksen kanssa elämää jakaen. Edelleen kokoonnumme sisarusteni kanssa mölille, jonka rannassa polskimme kesät. Ja sydämeni särkyy kun kuvittelen lapseni yksin samaiselle laiturille. Vanhempani ovat vielä elossa, mutta aikanaan heidän kuolinpesänsä selvittely ja asunnon tyhjentäminen ym tuntuisi aivan kammottavalta ilman sisaruksiani. Tästä kaikesta lapseni jää paitsi ja koen siitä murskaavaa syyllisyytä ja surua.
Serkuistakin oli puhe ja olen ajatellut samaa, että yrittäisin tehdä kaikkeni, että heistä tulisi läheisiä. Mutta sitten toisaalta taas ajattelen, että serkuilla on aina toisensa ja meidän lapsi on se sisarusparven ulkopuolinen. Tuntuu niin hirveän pahalta!!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Menipäs hassusti tuo lainaus. Myös tuo keskimmäinen osuus viestistä oli kirjoittamani
14
Aivan, ymmärsin. Myös omani harrastaa joukkuelajeja (omasta tahdostaan). Ihan hyvä monessa mielessä. Tosin itselläni ei ole varsinaista toivetta opettaa lasta mitenkään erityisen anteliaaksi, vaan pikemminkin järkiperäiseksi, kuten hän tällä hetkellä onkin.
Provo,,,, ap. ee. Ei heru sympatiaa:))))))
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille. Joku kyseli kärsinkö itse ainoana lapsena olosta. En, vaan päinvastoin: olen saanut elää lapsuuden kolmen sisaruksen kanssa elämää jakaen. Edelleen kokoonnumme sisarusteni kanssa mölille, jonka rannassa polskimme kesät. Ja sydämeni särkyy kun kuvittelen lapseni yksin samaiselle laiturille. Vanhempani ovat vielä elossa, mutta aikanaan heidän kuolinpesänsä selvittely ja asunnon tyhjentäminen ym tuntuisi aivan kammottavalta ilman sisaruksiani. Tästä kaikesta lapseni jää paitsi ja koen siitä murskaavaa syyllisyytä ja surua.
Serkuistakin oli puhe ja olen ajatellut samaa, että yrittäisin tehdä kaikkeni, että heistä tulisi läheisiä. Mutta sitten toisaalta taas ajattelen, että serkuilla on aina toisensa ja meidän lapsi on se sisarusparven ulkopuolinen. Tuntuu niin hirveän pahalta!!
Ap
Kuolinpesän selvittelyt on ainoalla lapsella kaikkien helpointa, koska hän perii kaiken. Ei tarvitse selvitellä mitään. Ei oo ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun sisaruksilla menee välit perinnönjaossa. Siinäpä sitten tappelette siitä kesämökistä, että miten se jaetaan. Ei oo herkkua kuule se.
AP on hölmö, koska hänellä ei ole itsellä mitään kokemusta ainoana lapsena olemisesta ja hän on päättänyt että se on kamalaa. Usko jo, että se ei ole mitenkään kamalaa. Ainoat lapset saattaa ajatella, että olisi kamalaa jos olisi sisaruksia.
Vierailija kirjoitti:
Kiitos kaikille asiallisesti vastanneille. Joku kyseli kärsinkö itse ainoana lapsena olosta. En, vaan päinvastoin: olen saanut elää lapsuuden kolmen sisaruksen kanssa elämää jakaen. Edelleen kokoonnumme sisarusteni kanssa mölille, jonka rannassa polskimme kesät. Ja sydämeni särkyy kun kuvittelen lapseni yksin samaiselle laiturille. Vanhempani ovat vielä elossa, mutta aikanaan heidän kuolinpesänsä selvittely ja asunnon tyhjentäminen ym tuntuisi aivan kammottavalta ilman sisaruksiani. Tästä kaikesta lapseni jää paitsi ja koen siitä murskaavaa syyllisyytä ja surua.
Serkuistakin oli puhe ja olen ajatellut samaa, että yrittäisin tehdä kaikkeni, että heistä tulisi läheisiä. Mutta sitten toisaalta taas ajattelen, että serkuilla on aina toisensa ja meidän lapsi on se sisarusparven ulkopuolinen. Tuntuu niin hirveän pahalta!!
Ap
Oletko ajatellut, että kaikki sisarukset eivät tule toimeen keskenään? Eli ei ole lainkaan varmaa, että lapsesi elämäsi olisi "parempaa" sisaruksen kanssa.
Elämästä ei kukaan tiedä. Voihan olla, että toinen voi menehtyä vaikka johonkin sairauteen.
Elämää ei pysty pelaamaan varman päälle. Eikö tärkeintä olisi yrittää antaa yhdelle lapselle hyvät eväät elämään? Joskus hyvä ystävä voi olla tärkeämpi kuin oma sisko/veli. Tarkoitus ei ole loukata, mutta ei verisukulaisuus takaa sitä, että elämä on jollain tavalla parempaa tai turvatumpaa.
Omana valintana ei ole tarvinnut tehdä mitään surutyötä tai käsitellä yhtään mitenkään. Elämä on ollut ja on ihan täydellistä juuri tällaisena. Lapsi jo aikuinen.