Pahin tuska mitä olet tuntenut? Henkinen siis.

Se, kun en pienenä saanut joululahjaksi kampauspäätä! Kasvatin sitten omat pitkät hiukset ja olen leikkinyt niillä koko ikäni, koska olen ratkaisukeskeinen🤗

Ensin lapsettomuus. Sitten vaikean suhteen jälkeen kun luulin löytäväni vanhemmalla iällä onnen, niin mies ei ollutkaan oikeasti kinnostunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien ero kun olin 12

Mitä kamalaa tuossa voi olla?  Ei teillä auvoista voinut kotona olla ennen eroakaan. 

Vakavasti sairaan lapsen menetys raskausaikana

Lapsen vakavasta sairaudesta kuuleminen raskausaikana ja varautuminen menetykseen. Hän selvisi.

Rakastamastani miehestä eroaminen hetkeksi.

Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin olen ja millaiseksi synnyin.

Myös sen miten maailma on kuin kallio. Sellainen tosielämän realiteettien hyväksyminen ettei ole jumala ja kykene vaikuttamaan oikeasti elämäänsä.

Se on tuskaisa projekti, mutta helpottava. Kuin iso vessareissu. Sen jälkeen voi huohahtaa ja luovuttaa.

Se on anteeksianto itselle.

Lääkärin sanat, että olen sairastunut syöpään. Ja tulen menehtymään siihen.  Kyllä riipaisi sydämestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien ero kun olin 12

Mikä ihme siinä tuottaa niin paljon tuskaa? Itse olin kanssa jotain +10 tms. kun vanhemmat erosivat ja lähinnä se oli ilmoitusluontoinen juttu, että "äiti muuttaa tuohon naapuriin". Ei meille lapsille tätä ainakaan mitenkään näytetty siten, että mitään traumoja olisi jäänyt. Yhteishuoltajuus jatkui ja kävimme kesäreissullakin yms. vielä vuosia yhdessä.

Miten voit kuvitella että kaikilla asiat menee juuri niin kuin teidän perheessä? Aika monilla asiaan voi liittyä vaikka rajua fyysistä tai henkistä väkivaltaa, vanhemmat voivat vihata toisiaan syvästi ja käyttää lapsia likaisen pelin nappuloina vuosia eron jälkeen jne. 

Juuri näin. Esimerkiksi omalla kohdallani itse vanhempieni ero ei ollut paha juttu, vaan kaikki se mitä tapahtui sen jälkeen. Esimerkiksi isäni ei välittänyt pitää yhteyttä minuun, vain veljeeni. Ja syytin jo lapsena itseäni, että se varmaan johtuu siitä kun olen tyttö. Kovin kolaus siihen elämäni aikaan oli se, että isäni lähti ulkomaille ja otti vain veljeni mukaansa. Minä en päässyt mukaan, mikä olisi ollut elämäni ensimmäinen etelänmatka. Ja veljeni leuhki ja hehkutteli kuinka hienoa kaikki siellä oli, näytti tuliaisia ja valokuvia.  Tää juttu vaivoi mua koko lapsuuteni ajan. Isäni oli aikuisenakin mua kohtaan tyly, tosin hän muuttui myös veljeäni kohtaan tylyksi, jolloin aloin tajuta ettei kaikki vika ollutkaan minussa.

äitini meni hommaamaan uudeksi miehekseen vielä pahemman juopon mitä isäni oli. En edes ymmärrä miksi äitini oli niin juoppojen perään, koska hänelle ei itselleen koskaan alkoholi maistunut. Mutta hän oli sellainen hoivaajatyyppi, niin ehkä sitten halusi hoivata jopa miehiäänkin. 

Sain teininä oman koiran ja se oli minulle ihan tärkeintä maailmassa. Kun koirani oli vanha ja sairas ja jouduttiin lopettamaan, se oli suurin henkinen tuskani silloin aikuisiällä. Sen jälkeen suurin tuskani on ollut äitini kuolema. Mummot ja isä myös kuolleet jo, joten en usko enää kokevani suurempaa tuskaa mitä on jo ollut. Toki on ollut pari sydämen särkymistäkin, mutta ei nekään sitten pitkässä juoksussa kuitenkaan ole se suurin tuska, nyt kun jälkeenpäin mietin. 

Koska äiti oli kuitenkin se ainut ihminen maailmassa jota kiinnosti mun asiat, joten hänelle pystyin kertomaan miltä tuntuu kuin koira kuoli, kun tuli rakkaushuolia, kun mummo kuoli, kun isä kuoli jne. Mutta äidin kuoleman jälkeen tuli se tajuaminen, ettei ketään enää koskaan koko loppuelämäni aikana tule kiinnostamaan mun murheet, vaan kaikki pitää jatkossa vain padota sisäänsä ja esittää kaiken olevan hyvin. 

Inhottavia nuo vähättelevät kommentit vanhempien eron aiheuttamasta tuskasta. Itse koin piston sydämessäni: erosimme lasteni isän kanssa esikoisemme ollessa juurikin 12-vuotias. Tekee tosi kipeää ajatella, jos kyseinen kirjoittaja sattuisi olemaan oma tyttäreni. Ehkä juuri tässä syy vähättelylle: oma syyllisyys ja tuska erosta on niin suuri, ettei haluaisi myöntää eron omille lapsilleen aiheuttamaa pettymystä.

Vierailija kirjoitti:

Inhottavia nuo vähättelevät kommentit vanhempien eron aiheuttamasta tuskasta. Itse koin piston sydämessäni: erosimme lasteni isän kanssa esikoisemme ollessa juurikin 12-vuotias. Tekee tosi kipeää ajatella, jos kyseinen kirjoittaja sattuisi olemaan oma tyttäreni. Ehkä juuri tässä syy vähättelylle: oma syyllisyys ja tuska erosta on niin suuri, ettei haluaisi myöntää eron omille lapsilleen aiheuttamaa pettymystä.

Vanhempien ero on kuitenkin pieni juttu elämän mittakaavassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempien ero kun olin 12

Mikä ihme siinä tuottaa niin paljon tuskaa? Itse olin kanssa jotain +10 tms. kun vanhemmat erosivat ja lähinnä se oli ilmoitusluontoinen juttu, että "äiti muuttaa tuohon naapuriin". Ei meille lapsille tätä ainakaan mitenkään näytetty siten, että mitään traumoja olisi jäänyt. Yhteishuoltajuus jatkui ja kävimme kesäreissullakin yms. vielä vuosia yhdessä.

Ai miten niin "niin paljon"? Tässä oli puhe suurimmasta henkisestä tuskasta jonka on kokenut, eikä mistään tietystä tuskan määrästä. Jos joku on rikkaampi kuin naapurinsa, se ei kerro hänen rahatilanteestaan juuri mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhottavia nuo vähättelevät kommentit vanhempien eron aiheuttamasta tuskasta. Itse koin piston sydämessäni: erosimme lasteni isän kanssa esikoisemme ollessa juurikin 12-vuotias. Tekee tosi kipeää ajatella, jos kyseinen kirjoittaja sattuisi olemaan oma tyttäreni. Ehkä juuri tässä syy vähättelylle: oma syyllisyys ja tuska erosta on niin suuri, ettei haluaisi myöntää eron omille lapsilleen aiheuttamaa pettymystä.

Vanhempien ero on kuitenkin pieni juttu elämän mittakaavassa.

Mikä nyt kenellekin on pieni juttu. Sitä paitsi vastaajat ovat varmasti eri-ikäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kuolema.

Kyllä. Lapseni kuoli 3.5 kk iässä yllättäen ja syynä kätky.

Olin yhdessä vaiheessa masentunut, ahdistunut ja kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Se oli kamalaa, ei kertakaikkiaan löytynyt mukavia asioita elämästä. Olen kokenut myös jonkin verran kriisejä elämässäni, kuten puolison kuolema, eivätkä ne ole olleet samalla tavalla lamaannuttavia ja kaiken ilon vieviä.

Vierailija kirjoitti:

Lääkärin sanat, että olen sairastunut syöpään. Ja tulen menehtymään siihen.  Kyllä riipaisi sydämestä.

Apua. Tää on kamalaa. Kauanko aikaa antoi?

Avioero lasten surun takia. Sitten yksi valtava sydänsuru, kun suhde loppui ennen kun rakkaus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lääkärin sanat, että olen sairastunut syöpään. Ja tulen menehtymään siihen.  Kyllä riipaisi sydämestä.

Apua. Tää on kamalaa. Kauanko aikaa antoi?

3 kuukautta. Käski nauttia miehen kanssa kakkosen iloista niin kauan kuin on mahdollisuus.

Mieheni äkkikuolema 30-vuotiaana. Jäin yksin lasten kanssa. Mieheni äkillinen kuolema nosti pintaan lapsuuden vakavan trauman (heitteillejättö, hyväksikäyttö). Ihme että selvisin tuosta. 

Toisesta henkilöstä minuun siirtyneiden traumojen kokeminen ymmärtämättä edes mistä oli kyse.

Vanhemmat jättivät minut isovanhempien luo alle 4-vuotiaana. Lähtivät salaa pois, kun nukuin aamulla. Luulivat, että sillä tavalla minut on helppo jättää lomalle sukulaisten luo eikä tule eroahdistusta. Nuo isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä kotoamme eikä siellä ollut muita lapsia. Mitään ei ollut minulle kerrottu etukäteen, joten en tiennyt, pääsenkö joskus kotiin takaisin ja miksi äiti ja isä olivat lähteneet. Kuulemma itkin ja huusin koko ensimmäisen päivän. 

Vanhempana luulin, että kyse oli painajaisunesta, jonka olin nähnyt lapsena. Sanoin äidille, että ettehän te koskaan sellaista tekisi, mutta hän oli rehellinen ja myönsi, että niin oli tosiaan tapahtunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhottavia nuo vähättelevät kommentit vanhempien eron aiheuttamasta tuskasta. Itse koin piston sydämessäni: erosimme lasteni isän kanssa esikoisemme ollessa juurikin 12-vuotias. Tekee tosi kipeää ajatella, jos kyseinen kirjoittaja sattuisi olemaan oma tyttäreni. Ehkä juuri tässä syy vähättelylle: oma syyllisyys ja tuska erosta on niin suuri, ettei haluaisi myöntää eron omille lapsilleen aiheuttamaa pettymystä.

Vanhempien ero on kuitenkin pieni juttu elämän mittakaavassa.

Ei ole. Lapsuudessa luodaan pohjaa koko elämälle, mm. kiintymyssuhde vaikuttaa koko elämääsi. Kiintymyssuhde voi järkkyä vanhempien eron takia ja turvaton kiintymyssuhde voi pilata kaikki parisuhteet. Toki tämä on nyt kärjistetty esimerkki, harvalla turvallisen kiintymyssuhteen tuhoaa hyvin ja järkevästi hoidettu ero. Mutta esimerkkinä, että vaikka ihminen joutuu kokemaan paljon kamalampiakin asioita kuin vanhempien ero, se on yksi niistä asioista, joilla voi olla koko elämän mittaiset vaikutukset.