Lue keskustelun säännöt.
Pahin tuska mitä olet tuntenut? Henkinen siis.
17.04.2024 |
Itsellä opintoihin ja uraan liittyvät pettymykset. Musertavat koko identiteetin.
Kommentit (159)
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien ero kun olin 12
Mielenkiintoista! Miksi se oli sinulle tuskaista? Minulle se päivä, jolloin vanhempani kertoivat eroavansa, oli lapsuuteni onnellisimpia päiviä. Ajattelin, että viimeinkin se jatkuva riitely loppuu, kotona tulee vallitsemaan rauha, minun ei enää tarvitse toimia "rauhanneuvottelijana" vanhempieni välillä, koko elämä ja arki eivät enää tule pyörimään vain vanhempieni ja heidän riitojensa ja tarpeidensa ympärillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Painukaa alapeukuttajat ja täysin empatiakyvyttömät täältä helvettiin. Teillä ei ole mitään käsitystä mitä on TUSKA joka repii ihmisen lähes hengiltä. Omiani en kerro koska on niin rankkoja , ja alapeukuttajat aiheuttaa vielä lisää tuskaa ja pahaa oloa. Koettakaa sen verran järkenne rippeitä käyttää että kaikki ei ole niin kylmiä ja tunteettomia mitä te olette.
Täysin samaa mieltä. Ja aivan tutkittu asia: Ihmiset joilta puuttuu taito samaistua muiden tuskaan ja pahaan oloon eivät myöskään pysty tuntemaan suurta iloa , riemua, eikä suunnatonta onnellisuuden tunnetta ja täydellistä hyvän olon tunnetta. Joillekin tuottaa tyydytystä ja nautintoa muiden vastoinkäymiset. Korostavat omaa erinomaisuuttaan.
Kun mieheni kuoli äkillisesti 2 vuotta sitten. Pahempaa ei ole.
Vuokrajupakka. Meni talous ja muisti, lähimuisti. Etsin tässä samalla kaukosäädintä.
2Z
Mielenkiintoisia kommentteja siitä, miten esim. vanhempien ero on vaikuttanut.
Itse mietin sitä, että kaikille meille tapahtuu jotain epämiellyttävää. Mutta pitääkö sitä elää uudelleen ja uudelleen joka päivä? Jos esim. kärsisit muistinmenetyksestä, niin et tietäisi, että sua on esim. kohdeltu kaltoin. Silloin et varmaan kokisi, että sulla olis trauma. Mutta jos lopetat sen trauman muistelemisen, niin sittenhän se menettää sen paikan elämässäsi, joka sillä nyt on kaiken muistelemisen takia. Ymmärrän kyllä, että siitä muistelemisesta on tullut tapa, ja tapojen muuttaminen ei ole aina helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eron jälkeinen toivottomuus ja ikävä. Totaalisen murskaava.
Vanhempien kuolema jää toiseksi.
Nainen 56v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastaan että se, että vanhemmat ei eronneet. Kaikki olisi ollut paljon paremmin jos olisivat eronneet.
Miten kukaan voi toivoa vanhempiensa eroa? Huomaa ettet tiedä elämästä ja henkisestä tuskasta mitään kun vanhempasi ei ole eronneet.
Ai vanhempien ero on pahin henkinen tuska koko maailmassa, että se joka ei ole sitä kokenut ei ole kokenut mitään muutakaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat jättivät minut isovanhempien luo alle 4-vuotiaana. Lähtivät salaa pois, kun nukuin aamulla. Luulivat, että sillä tavalla minut on helppo jättää lomalle sukulaisten luo eikä tule eroahdistusta. Nuo isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä kotoamme eikä siellä ollut muita lapsia. Mitään ei ollut minulle kerrottu etukäteen, joten en tiennyt, pääsenkö joskus kotiin takaisin ja miksi äiti ja isä olivat lähteneet. Kuulemma itkin ja huusin koko ensimmäisen päivän.
Vanhempana luulin, että kyse oli painajaisunesta, jonka olin nähnyt lapsena. Sanoin äidille, että ettehän te koskaan sellaista tekisi, mutta hän oli rehellinen ja myönsi, että niin oli tosiaan tapahtunut.
Olipas höpöhöpö tarina.
Vierailija kirjoitti:
Naisten yleinen tyhmyys. Joskus se aiheuttaa myös fyysistä kipua pääni sisällä.
No miksi sitten jatkuvasti koitat keskustella vihvas naisten kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmat jättivät minut isovanhempien luo alle 4-vuotiaana. Lähtivät salaa pois, kun nukuin aamulla. Luulivat, että sillä tavalla minut on helppo jättää lomalle sukulaisten luo eikä tule eroahdistusta. Nuo isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä kotoamme eikä siellä ollut muita lapsia. Mitään ei ollut minulle kerrottu etukäteen, joten en tiennyt, pääsenkö joskus kotiin takaisin ja miksi äiti ja isä olivat lähteneet. Kuulemma itkin ja huusin koko ensimmäisen päivän.
Vanhempana luulin, että kyse oli painajaisunesta, jonka olin nähnyt lapsena. Sanoin äidille, että ettehän te koskaan sellaista tekisi, mutta hän oli rehellinen ja myönsi, että niin oli tosiaan tapahtunut.
Olipas höpöhöpö tarina.
Ei ollut. Tuollaiset asiat vaikuttavat koko loppuelämän. Sitä oppi jo nuorena, ettei läheisimpiinkään ihmisiin voi luottaa.
Ja melkein joka kerta tuota muistoa on myös vähätelty, kun olen kertonut siitä:" Noinhan minullekin tehtiin lapsena mutta minusta oli vain kivaa olla mummolassa. Hauskaa."
Olemme kaikki erilaisia. Ehkä kaikkia ei hetkauta se, että ihmiset, joihin eniten luottaa ja jotka ovat rakkaimpia, jättävät kuin nallin kalliolle. Mutta toisille se voi olla iso asia. Tuon jälkeen on tapahtunut paljon, mutta minusta tuo oli omaa luokkaansa.
Vierailija kirjoitti:
Kun mieheni kuoli äkillisesti 2 vuotta sitten. Pahempaa ei ole.
Ai mitä pahempaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahinta tuskaa olen kokenut suljetulla eristyshuoneessa psykoosissa. Harhaile olivat hirveitä eikä niitä helpottanut sulkeminen yksin lukittuun tilaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempien ero kun olin 12
Meillä taas henkistä tuskaa aiheutti se kun vanhemmat eivät vielä olleet eronneet. Pelkäsin että jotain kamalaa tapahtuu.
Sama. Kaikki lapset toivottiin eroa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ero elämäni rakkaudesta, hänen aloitteestaan. Tuntuu etten toivu koskaan.
Vierailija kirjoitti:
Eron jälkeinen toivottomuus ja ikävä. Totaalisen murskaava.
Vanhempien kuolema jää toiseksi.
Nainen 56v
Voin aavistaa, kuinka raskaalta tuo on tuntunut. Minulle raskasta oli jo se, kun alkava seurustelusuhde katkesi miehen yhtäkkiä löydettyäkin toinen nainen. Kärsin ilmeisesti särkyneen sydämen sydroomasta. Tuska rinnassa oli niin suurta, että ajattelin, että en ehkä selviä hengissä, siis että sydän pettäisi. Vuosi meni tuskaisena. Tästä on jo monta vuosikymmentä. Muutaman kerran olen jonkin asian takia saanut samanlaisia tuskakokemuksia ja olen ihmetellyt, että jaksoin sitä tuskaa niin kauan tuolloin.
Vierailija kirjoitti:
Kun isä ei rakastanut, olin hänelle täysin yhdentekevä. Tai no, pieni toive taisi hänellä olla, etten olisi edes syntynyt.
Tosta syystä naisten pitäisi miettiä ennenko tekeytyvät raskaaksi "vahingossa" miehille jotka eivät isäksi halua
Vanhempien avioero, kun olin 14-v. Isän alkoholismi. Äidin mielenterveysongelmat ja hoito. Työpaikkakiusatuksi tuleminen. Vanhempien kuolemat. Onhan noita. Tällä hetkellä suurin ahdistuksen aihe on opiskeleminen ja siihen liittyvä yksinäisyys ja suorittaminen ja siihen menevä rahanmeno. Jotkut onnekkaat selviävät pienemmillä vastoinkäymisillä.
Jouduin seksuaalirikoksen uhriksi, mikä jo itsessään aiheutti fyysisten kipujen lisäksi todella paljon henkistä tuskaa. Kun tapahtumasta oli kulunut jonkin aikaa, minun oli pakko mennä sisätutkimukseen, johon en millään olisi halunnut mennä, mutta terveydellisten syiden takia oli pakko. Sen lääkärikäynnin muistan aina, ja se traumatisoi minut. Pelkään gyn. tutkimuksia, ja toivoin, että lääkäri (taustani tietäen) olisi empaattinen. Lääkäri oli kuitenkin täysin kylmä, tunteeton. Minusta tuntui niin pahalta siinä tutkimustilanteessa. Minua ahdisti ja pelotti. Pahinta oli kuitenkin se, että lääkärin mielestä tätä pahaa oloa ei saanut näyttää. En saanut itkeä tai valittaa. Hän sanoi minulle suoraan, että minun pitää lopettaa itkeminen ja olla hiljaa. Tunsin, kuinka se paha olo ja ahdistus kasvoi sisällä. Koska en saanut purkaa sitä ahdistusta ja pelkoa itkemisen ja huutamisen muodossa, aloin täristä holtittomasti. En ole varmaan enää koskaan elämässäni tärissyt niin paljoa, enkä voinut ollenkaan hallita sitä oman kropan tärisemistä. Lääkäri valitti, kuinka vaikeaksi teen hänen työnsä ja miten vaivaannuttavaksi teen hänen olonsa. Se syyllistäminen vain lisäsi sitä pahaa oloa. Se henkinen kipu ja nöyryytys, joka minut silloin valtasi, oli kauhea kokemus. Muistan lopulta menneeni ihan "lukkoon", ts. jouduin shokkiin, enkä muista siitä käynnistä tai sen jälkeisestä päivästä mitään. Tästä seurasi myös se, että olin pitkään aikaa hyvin "kylmä"; en itkenyt tai näyttänyt tunteita, koska koin, että se oli jotenkin rangaistavaa. Jos itkin, minusta tuntui, että olin tehnyt jotain väärin. Olen vihainen siitä, että mukamas terveydenhoidon "ammattilainen" voi aiheuttaa noin paljon psyykkistä tuskaa potilaalle ja rikkoa toisen mielenterveyden.
Kun tajusin koko lähipiirin uskoneen exäni valheet kysymättä minulta mitään. Ja tottakai jokainen heistä on exäni kaveri edelleen.
Kipu lamaannutti. Kunnes tajusin että tuollaisella "lähipiirillä" mitään tee jotka ovat tunteneet mut koko iän ja silti olivat valmiit uskomaan lokaa. Kyseessä vanhemmat ja sisarukset eli minun kaikkien läheisimmät ihmiset maan päällä.
Exä tiesi kuinka tärkeänä pidin omaa sukuani eli loukkaus osui maaliin 1000% tarkkuudella.
On tästä ollut vaikea nousta. Ns lähipiiri pitää mua tällä hetkellä täysin sekona ja henkisesti vajaana kun en pidä heihin yhteyttä. Miksi pitäisin? Tuollaista asiaa ei anteeksipyynnöllä kuitata. Luottamus meni.
Mietipä sitä.