Pahin tuska mitä olet tuntenut? Henkinen siis.

Naisten yleinen tyhmyys. Joskus se aiheuttaa myös fyysistä kipua pääni sisällä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Inhottavia nuo vähättelevät kommentit vanhempien eron aiheuttamasta tuskasta. Itse koin piston sydämessäni: erosimme lasteni isän kanssa esikoisemme ollessa juurikin 12-vuotias. Tekee tosi kipeää ajatella, jos kyseinen kirjoittaja sattuisi olemaan oma tyttäreni. Ehkä juuri tässä syy vähättelylle: oma syyllisyys ja tuska erosta on niin suuri, ettei haluaisi myöntää eron omille lapsilleen aiheuttamaa pettymystä.

Vanhempien ero on kuitenkin pieni juttu elämän mittakaavassa.

Ei ole. Lapsuudessa luodaan pohjaa koko elämälle, mm. kiintymyssuhde vaikuttaa koko elämääsi. Kiintymyssuhde voi järkkyä vanhempien eron takia ja turvaton kiintymyssuhde voi pilata kaikki parisuhteet. Toki tämä on nyt kärjistetty esimerkki, harvalla turvallisen kiintymyssuhteen tuhoaa hyvin ja järkevästi hoidettu ero. Mutta esimerkki

Eihän silloin syynä ole vanhempien ero itsessään vaan ongelmat kiintymyssuhteessa.

Vaikeinta on ollut seurata läheisten kärsimystä ja kipua pitkäaikaissairauksissa- kun näet, että toinen huutaa kivusta ja tuskasta, etkä voi itse tehdä mitään. 

Vastaan että se, että vanhemmat ei eronneet. Kaikki olisi ollut paljon paremmin jos olisivat eronneet.

Se kun teininä sain standardikokoisen kondomin ja se oli liian iso minulle.

Vierailija kirjoitti:

Surullista varmaan, mutta pidän lähinnä naurettavina monia kommentteja täällä. Joku vanhempien avioero, ei hyvää päivää. Olen kokenut niin paljon tuskaa että en edes muistaisi varmaan mainita, että tuollaisenkin pikkujutun olen kokenut. 

Saattaahan täällä olla erin ikäisiä kommentoijia? Esimerkiksi itselleni oli parikymppisenä suurin tragedia vanhempieni ero. Sen jälkeen koirani kuolema, ero poikaystävästä ja veljeni itsemurha. Mutta en osannut edes aavistaa, että ne kaikki on vain alkusoittoa kaikelle tuskalle, mitä elämä vielä heittääkään eteensä. Ei kenenkään tuskaa saa pitää naurettavana ja verrata omiinsa. Tukea voi antaa järkevämminkin. Sulla ei ilmeisesti edes elämänkokemukset ole takoneet viisautta päähän.

Äidin sairastuminen parantumattomaan syöpään. Tai oikeastaan se, kun kahden viikon sisällä äiti sai diagnoosin, isoisä kuoli ja jouduin muuttamaan rakkaasta kodista putkiremontin alta pois. Menin aika rikki kun tuli monta jo yksinäänkin isoa asiaa niin pienellä aikavälillä, näitä haavoja parantelen edelleen.

Keskenmeno, joka huomattiin ultrassa. Piti olla iloinen tapahtuma, mutta olikin kaikkea muuta.

Hyväksikäyttöön liittyvät ajatukset. Entä jos syy olikin minussa? Entä jos olenkin keksinyt kaiken itse? Mikä on totta?

Lisäksi vaikea masennus, jolloin pidin itseäni säälittävänä paskakasana, jonka pitäisi kuolla. Ei minusta ole kuin murhetta muille. 

Se hetki kun hyväksyin, ettei oma äitini pidä minusta. Aluksi uskottelin itselleni ettei asia näin ole ja sivuutin ilkeät kommentit, mutta lopulta sisäistin sen kun äitini sanoi ettei jaksaisi katsella minua samassa tilassa viikkoa pitempään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oman 9-vuotiaan lapsen kuolleena pitäminen sylissä. Tuntuu, että tuska ei poistu koskaan.  Olin polvillani Al Pacino -henkisesti Kummisetä kolmosessa: huusin äänettömästi ja revin vaatteet päältäni.

Voi ei. Kuoliko lapsi äkillisesti? Miten olet selvinnyt tuosta?

Ei oman lapsen kuolemasta selviä koskaan.

- eri

Lapseni sairastama parantumaton syöpä, usean  vuoden tuskat ja kivut sekä lopulta kuolema 32-vuotiaana.

Kyllä se oli avioero, jonka puoliso otti ilmoitusluonteisesti ja yllättäen. Oli tosi kova pala menettää ydinperhe ja puolet lasten lapsuudesta. Vanhaan kotiimme muutti pian uusi nainen ja jouduin jakamaan lasteni lapsuuden hänen kanssaan. Se petetyksi ja jätetyksi tulemisen tuska tuntui fyysisenä kipuna, ja lopulta minulla diagnosoitiin keski-vaikea masennus, joka on jäänyt seuralaisekseni. Taloudellisesti myös asiat muuttuivat suuresti.

Tapahtuma nosti pintaan omien vanhempieni avioeron ja siihen liittyvän hylkäämisen kokemuksen. Olin aina esittänyt vahvaa ja ajatellut, etteikö se olisi vaikuttanut minuun, mutta kyllä se vyöryi omassa erossani uudelleen päälle. Sellainen vahva tunne siitä, että kehenkään ei voi luottaa, sinut voidaan koska tahansa hylätä ja että edes perhe ei ole pysyvä. Myös kotona sinut voidaan korvata, työelämästä puhumattakaan.

Se kun minut leimattiin transvestiitiksi nuoruudessa pukeutumiseni vuoksi, masennuin siitä älyttömästi, koska koin häpeää, menetin ilon vuosiksi, sekä tunsin olevani hylätty. Enää en uskaltanut kavereitteni kanssa ollenkaan puhua tytöistä, koska ajattelin, että jos sanon jotain nähdessäni jonkun hyvän näköisen tytön, niin joku toteaisi esim. "et voi olla kiinnostunut tytöistä".

Samoin kuin ap:llä.

Opiskelin väärät alat, vedin urani vessasta alas, viimeistelin kaiken burn-outilla. 

En tiedä miten tästä kuopasta enää noustaan ja kannattaako edes yrittää.

Kun vanhempani erosivat ollessani 12-vuotias isän petettyä äitiä kuukausien ajan, se oli totaalinen pettymyt ja järkytys. Aamuisin tuntui täysin epätodelliselta herätessäni ilottomana. En kehdannut kertoa siitä edes kavereille, vaan salasin asiaa aikani.

Yhteen laskettuna ne lukemattomat kerrat, kun äiti oli kotiäitinä ja vähän väliä puhelimessa kälättämässä uusimmat minuun liittyvät negatiiviset asiat siskoilleen tai entisille koulukavereilleen.

- Jonna sai huonon numeron kokeesta

- Jonna hajotti mikrouunin kun ei osannut käyttää sitä

- ... ei osannut kiittää vaikka sai ilmaisen jäätelön

- ... tappeli taas eilen veljiensä kanssa koko päivän

- ... on nyt arestissa ensi viikkoon saakka koska X

- ... sai eilen piiskaa koska X

Edes viimeksi mainitussa itse se kuumotus takalistossa ei ollut yhtä paha tuska kuin se että kaikkien, koko maailman piti saada tietää siitä. Tunkkaisena aikana jolloin siitä oli turvallista huudella, koska kenellekään ei sellaisen takia tullut mieleen esim. tehdä lasua. Lisäksi muka "en edes osannut hävetä", vaikka silminnähden olin nimenomaan mennyt häpeästä punaiseksi ja itkuiseksi kuullessani mitä minusta kerrotaan.

Vakava kuolemaan johtava sairaus. Haista kalasataman terveyskeskus pitkä paska. Kun ei puututtu aiemmin. Sori lääkäri kun en itse osannut pyytää oikeita labroja.

Vierailija kirjoitti:

Hyväksikäyttöön liittyvät ajatukset. Entä jos syy olikin minussa? Entä jos olenkin keksinyt kaiken itse? Mikä on totta?

 

Lisäksi vaikea masennus, jolloin pidin itseäni säälittävänä paskakasana, jonka pitäisi kuolla. Ei minusta ole kuin murhetta muille. 

Täällä toinen, pahan panema. Kun sille ei voi enää mitään. Se ei koskaan unohdu, mutta sen voi kuulemma oppia näkemään menneisyytenä. Pitää vaan jaksaa. Syy on aina vain tekijään liittyvä, ei meihin.

Vierailija kirjoitti:

Vastaan että se, että vanhemmat ei eronneet. Kaikki olisi ollut paljon paremmin jos olisivat eronneet.

Miten kukaan voi toivoa vanhempiensa eroa? Huomaa ettet tiedä elämästä ja henkisestä tuskasta mitään kun vanhempasi ei ole eronneet.

Painukaa alapeukuttajat ja täysin empatiakyvyttömät täältä helvettiin. Teillä ei ole mitään käsitystä mitä on TUSKA joka repii ihmisen lähes hengiltä. Omiani en kerro koska on niin rankkoja , ja alapeukuttajat aiheuttaa vielä lisää tuskaa ja pahaa oloa. Koettakaa sen verran järkenne rippeitä käyttää että kaikki ei ole niin kylmiä ja tunteettomia mitä te olette.