Naiset käykää töissä!

Ei, vaikka minä olisin tosiaan sitä toivonut, koska se olisi ollut minusta lapsemme kannalta se paras ratkaisu. Olisimme pärjänneet minun tuloillani mainiosti tuon aikaa (3000 e/kk). Olen samaa mieltä tuosta edelleen, vaikka lapsi hyvässä hoitopaikassaan on hyvin viihtynytkin Päädyttiin siihen että minä teen osa-aikatyötä. Hän on kuitenkin muuten erittäin hyvä isä ja aviomies. Minkäs teet?





Täällä jotkut äitsykät kovasti perustelevet sitä, miten oma ura ei kärsi kotonaolosta. Voi hyssykät, luuletteko te, että ihan oikeasti kovin monen miehenkään ura _oikeasti_ siitä kärsisi, jos isä olisi muutaman kuukauden kotona? Aika harvassa ovat sellaiset uratykit. Nyt kerron salaisuuden: isit eivät halua olla kotona!



Jakakaa vastuu. Tarjotkaa lapsillenne kaksi vanhempaa. Älkää ottako mieheltä vastuuta pois; se maksaa itsensä myöhemmin takaisin.



Ja jos välttämättä jäätte kotiin, vaatikaa, vaatikaa se melban laskema 112 euroa tilillenne kuukaudessa. Vanhuuden varalle.

[/quote]

Vierailija:

Ja jos kyse olisi oikeasta " meidän perheen" yhteisestä päätöksestä, se isä voisi ihan hyvin jäädä kotiin samaksi ajaksi kuin äitikin. Siis kannatan sitä, että vapaat jaetaan 50-50. Se on ainoa oikeudenmukainen ratkaisu.

Viivotin esiin siis. Joko vapaat jaetaan 50-50, tai ei olla oikeudenmukaisia. Sulle, mulle, sulle, mulle, sulle, mulle ja sitten taas sulle ja mulle.

Mihin katosi meille?

että minua pidetään huonona ihmisenä, kun en hoida kotona lastani 3-vuotiaaksi. Hän menee hoitoon 2,5-vuotiaana. Minä olisin halunnut, että lapsemme olisi ollut kotona ainakin 3-vuotiaaksi. Mutta mies ei suostu jäämään kotiin. Hän ei halua. Miksi minua syytetään töihin menosta? Miksette syytä miestäni. Minä olen ollut 4 vuotta pois työmarkkinoilta ja sain työpaikan. Olisiko minun todella jäätävä kotiin edelleen? Miksei se tehtävä ole vuorostaan miehellä?

Vierailija:

että minua pidetään huonona ihmisenä, kun en hoida kotona lastani 3-vuotiaaksi. Hän menee hoitoon 2,5-vuotiaana. Minä olisin halunnut, että lapsemme olisi ollut kotona ainakin 3-vuotiaaksi. Mutta mies ei suostu jäämään kotiin. Hän ei halua. Miksi minua syytetään töihin menosta? Miksette syytä miestäni. Minä olen ollut 4 vuotta pois työmarkkinoilta ja sain työpaikan. Olisiko minun todella jäätävä kotiin edelleen? Miksei se tehtävä ole vuorostaan miehellä?

Ja kun elämässä ei koskaan voi tietää mitä tapahtuu, niin onpa ainakin rahallisesti asiat turvattu, kun tienaa sitä omaakin rahaa.

Eroja sattuu tämän tästä ja voihan se elättäjä vaikka kuollakkin, mikään kun elämässä ei ole varmaa.



Ja kiva se on sitä eläkettäkin tienata, nekään eurot kun ei kartu kotona olemalla, vaikka työtä se on lastenhoitokin, mutta kun sitä rahaakin valitettavasti tarvii.

88:lle



Tänään laskin eli on hoitovapaan eläkekertymä huomioitu. Laskin niin, että hoitovapaan aikana eläkkeeseen laskettavat tulot olis siis noin 1400 euroa huonommat kuin töissä ollessa.

ei saada muuttumaan. 60-70- lukujen feministinen liike oli varsinainen kuolonlaukaus todelliselle tasa-arvolle. Miten laivan sais kääntymään, en tiedä? Tällä menolla kärsii kaikki - erityisesti lapset ja muut yhteiskunnan heikot. Ja pahinta on se, että huonot vaikutukset vaan kertautuu entistä voimakkaampina tulevissa sukupolvissa eli muutos pois tästä on entistä epätodennäköisempää. Surullista.

Mutta miten olisi onnellisempi jos olisi koko ajan ollut töissä?

Työnantaja ei kiitä sinua kun olet vanhus. Se ei käy tuomassa sinulle kukkia ja kertomassa, kuinka hienoa oli, että veit lapset hoitoon muutaman kuukauden ikäisinä ja tulit töihin.



Mies saattaa kuolla tai tulee ero ja lapset muuttavat maailmalle.



Jos ja jos ja jos....

Jos nuorena jo pitää elää niin, että vanhuus olisi onnellinen, unohtuu nauttia elämästä.

Sitähän saattaa vaikka kuolla 50 vuotiaana ja kaikki työelämään uhraus meni pieleen.

Tai että se, mikä tuntuu monia vituttavan vielä enemmän. Kaikki ei eroakaan ja pari elää onnellisena elämänsä loppuun asti, vaikka vaimo hoisi lapsia muutaman vuoden kotona. Voi harmin paikka kun naisella ei mennytkään elämä pilalle, vaikka sitä niin kovasti täällä manattiin.



Jokaisella lie oikeus elää oma elämänsä laillaan. Itse olin kotiäitinä monta vuotta, kuten miehenikin koti-isänä. Töitä ehdittiin tehdä ja töitä ehditään tehdä tulevaisuudessakin. Mutta työ ei tosiaan ole meidän elämän sisältö.

se on tapa tienata leipää perheelle.

Eli kumpikin yrittää tienata mahdollisimman paljon, että saisi mahdollisimman ison oman eläkkeen.

Olen käsittänyt, että perheen rahat ovat yhteiset. Eli te eläkkeelläkin teette niin, että miehellä on varaa ostaa ruokajuomaksi punaviiniä, mutta vaimo juo kurrimaitoa. Yhteisiähän rahanne eivät ole.



Toisaalta, miehen on parempi tienata enemmän kun kuolevat aiemmin. Mitä isompi eläke miehellä, sen paremman leskeneläkkeen vaimo saa.

eikö ap ole aika vanhanaikainen?



Tuollaisia kantoja lausuttiin silloin, kun minä olin pieni, 70-luvulla. Vieläkö joku ajattelee tosissaan, että naisen pitää erityisesti huolehtia, että hänellä on ura ja hieno koulutus? Eikös tuollainen ole tärkeää ihan sukupuoleen katsomatta?



Pätkätöiden ja täydennyskoulutuksen aikana tuntuu hoopolta ajatella, että joku tipahtaisi täysin ulos työmarkkinoilta olemalla muutaman vuoden välillä kotona lapsia hoitamassa. Jos nainen saa ne keskimääräiset alle kaksi lasta (heh), niin hän on max 6 vuotta poissa töistä. Siinä ehtii oikein vallan mainiosti luoda uraa vielä sen jälkeenkin ja hommata työkokemusta. Kolme vuosikymmentä ennen eläkeikää...



Eli on nuoruuden näköharhaa ajatella, että kaikki täytyy hommata hetijanyt. Aikansa kutakin.

vain osaan siitä, mitä miehelleni on tarjolla. Mies on ollut hoitovapaalla ja viettää paljon aikaa minun ja lasten kanssa. Kuten joku sanoikin jo, ei nämä asiat sulje toisiaan pois. Voi olla hyvä isä (tai äiti) vaikka olisi urakin. Mies on töissä 7,5 tuntia päivässä, menee aamulla kuuden aikaan ja pääsee aikaisin pois. (jee, liukumat rules!) Kyllä siinä jää perheelle aikaa. Illalla tekee pari kertaa viikossa töitä kotoa käsin, mutta sekään ei häiritse lasten kanssa oloa, koska lapset nukkuu silloin.

Mikäs tässä nyt on se ongelma? Me valitsimme näin. Saan minäkin vielä oman osani työstä. Uskokaa pois.

Vierailija:

Vierailija:

Vierailija:

Vierailija:

Miksi uhrata toisen " kunnon ura" toisen huomattaavasti vaatimattomamman uran edestä?

Vierailija:

Lapset tarvitsevat myös isäänsä, ihan oikeasti. Fiksut miehet ymmärtävät, että lapset ovat pieniä vain kerran. Raha ei tuo takaisin menetettyä aikaa lasten kanssa, miehellekään

Missä on kirjoitettu, etät jos isä luo " uraa" , niin hän ei ole kotona? Minun puolisollani on " ura" (on työpaikkansa " guruja" ) ja hän on kyllä illat + vloput kotona. Lisäksi osallistuu lasten harrastuksiin, käy lasten kanssa melonta- + metsäreissulla jne.

Eivät nuo kaksi asiaa sulje toisiaan pois *huoh*.

Kun äiti käy töissä, mutta viettää kaikki illat ja viikonloput lastensa kanssa, häntä saa arvostella huonoksi äidiksi. Kun mies toimii samoin, hän on hyvä isä.

Siinäpä asennetta siirrettäväksi jälkikasvulle. *HUOH*

Itse olen kotiäitinä. Lapset yli 3-vuotiaita, esikoinen jo koulussa. En tiedä menenkö ikinä ansiotyöhön. Tällä hetkellä tuloni 0 euroa kuukaudessa. Mieheni on yksityisyrittäjä, kuukausitulot noin 6 000 euroa (netto).

En tunne, että olisin milläänlailla joutunut uhrautumaan. Elämäni on ihanaa! Tykkään olla lasten kanssa kotona. Mieheni tekee töitä noin 30 tuntia viikossa, joten näkee lapsia kyllä paljon eikä ole mikään uraohjus.

Talousasiat eivät huoleta. Asuntolainaa enää viisi vuotta maksettavana. Jos sitten ero tulisi, niin saisin ainakin puolet asunnon hinnasta (n. 200 000). Asutaan ulkomailla ja tällä asuinalueellamme asuntojen hinnat vain tuntuvat hurjasti nousevan.

Laitetaan joka kuukausi rahaa säästöön. Omalle tililleni laitan joka kuukausi rahaa 500 euroa, vaikka sitten eläkesäästöä=)

Meille tämä tilanne sopii mainiosti.

Tiedän, että se joskus vaikea järjestää, mutta kannattaa kuitenkin pitemmän päälle. Jos tulee ero, toinen kuolee tms. ei ole tyhjän päällä.

- en jaksa lukea koko sinänsä mielenkiintoista ketjua - siitä riskistä, mikä kotiäityteen liittyy: jos koko elämä kietoutuu lasten ympärille, elämäntehtävä on lapset, niin pystyykö niistä päästämään irti? Mitä sitten tapahtuu kun lapset ovat lähteneet kotoa? Käsittääkseni feministinen liike lähti alulle Jenkeistä, silloin kun 50-luvun kotiäidit ahdistuivat lähiöissään, siivosivat hulluina tyhjiä kotejaan ja turhautuivat... naisten vapautusliike halusi heille oman elämän!?! Oman huoneen, niin sanotusti.

ei siinä silloin miehen tienaamat eläkerahat auta

Vierailija:

Eli kumpikin yrittää tienata mahdollisimman paljon, että saisi mahdollisimman ison oman eläkkeen.

Olen käsittänyt, että perheen rahat ovat yhteiset. Eli te eläkkeelläkin teette niin, että miehellä on varaa ostaa ruokajuomaksi punaviiniä, mutta vaimo juo kurrimaitoa. Yhteisiähän rahanne eivät ole.

Toisaalta, miehen on parempi tienata enemmän kun kuolevat aiemmin. Mitä isompi eläke miehellä, sen paremman leskeneläkkeen vaimo saa.

Kun sitten tuli töihinlähdön aika (sai asiakaspalvelutöitä), iski paniikki. Ei ollut työkykyä, henkinen ahdistus kävi päälle.



Että olkaa vaan kotona mutta älkää liian kauaa ;) tai sitten FOREVER.

Luen parhaillaan Kirsi Pihan kirjaa Äitijohtaja ja siinä on parikymmentä hyvää esimerkkiä siitä, kuinka äitiyden ja uran pystyy yhdistämään. MUTTA niinhän se on, että uraäitikin on vain ihminen eikä sekä kotia, lapsia ja työtä pysty hoitamaan niin korkeilla vaatimuksilla, kuin sellainen joka keskittyy vain yhteen asiaan. Uraäiti palkkaa siivoojan, ostaa valmisruokia, tekee töitä lasten nukkumaanmenon jälkeen jne.



Suomessa nämä perhevapaat osittain aiheuttavat sitä, etteivät naiset työllisty tai työllistyvät pätkätöihin. Vanhemmuutta pitäisi jakaa paljon enemmän ja tasaisemmin naisten ja miesten kesken. Hoitovapaankin pituuden järkevyyttä voisi miettiä yhteiskunnallisesti vähän enemmän.



Tämä palsta on toisaalta avannut silmäni siinä mielessä, että todellakin löytyy äitejä, joilla ei ole koulutusta ja eikä kykyä osallistua työelämään. Siinähän on sitten hyvä elellä yhteiskunnan tuilla ja miehen siivellä. Itselleni työ on tärkeä osa elämää ja itsetuntoa, vaikkakin lapset menevät aina kaiken edelle.

olis kiva mennä töihin. Olen työtön...

Vierailija:

Meillä minä teen 6-tuntista työpäivää ja mies puolestaan on valinnut työn (on mm. kieltäytynyt ylennyksisttä tämän takia) jossa on mahdollisimman vähän matkustelua ja ylitöitä. Näin voimme molemmat olla mahdollisimman paljon kotona lasten kanssa ja elää sellaista elämää kuin haluamme niin nyt kuin 10 vuodenkin päästä kun lapset eivät enää riitä kummankaan elämän sisällöksi.

21

Minun työtäni ei voi tehdä 6-tuntisena. Mies ei matkustele kuin satunnaisesti (noin pari kertaa vuodessa noin viikon työmatka). Eli molemmat teemme 8-tuntista työpäivää. Ja siitä huolimatta tämä on minusta melko rankkaa.

Kyllä miehenikin on " tinkinyt" työasioistaan perheen vuoksi. Ja osallistuu perheen pyörittämiseen siinä kuin minäkin. Mutta verrattuna siihen, kun olin kotona, on ero suuri. Minä peräti pidän työstäni, mutta silti olen melko stressaantunut.

jos vanhemmat haluavat että heidän lapsensa hoidetaan kotona kouluikään asti, miksi kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että silloin äiti jää kotiin ja miehen tehtävä on arvostaa äidin työtä? Tarkoitan siis sitä, että se kuuluisa MEIDÄN PERHEEN YHTEINEN PÄÄTÖS tuntuu aina käytännössä olevan, että joko äiti jää kotiin tai sitten lapset menee hoitoon. Miksei mies, joka haluaa lastensa kasvavan kotihoidossa, järjestä omaa elämäänsä niin, että se olisi mahdollista?

Vierailija:

Jos mies ei halua jäädä kotiin niin miksi pakottaa? Ei kaikki naisekaan halua jäädä kotiin, eikä heitäkään kukaan siihen pakota.

Meillä minä olen kotona ja mies töissä. Mies on vaihtanut työtehtävää perhekoon kasvaessa, koska työmatkat ja epäsäännöllinen työ ei sopinut perheellemme.

Tämä on sitä, mitä me elämältämme tällä hetkellä haluamme.

Ja olemme onnellisia.

Vierailija:

siitä, että melkein kaikille vaihtoehdot tuntuvat olevan, joko että molemmat ovat töissä ja hirveässä oravanpyörässä tai että äiti on vain kotona. Todellista tasa-arvoa on se, että myös miehen elämä muuttuu lasten myötä - siis että myös hän sekä luopuu jostain että tietenkin saa uusia asioita elämäänsä.

Meillä minä teen 6-tuntista työpäivää ja mies puolestaan on valinnut työn (on mm. kieltäytynyt ylennyksisttä tämän takia) jossa on mahdollisimman vähän matkustelua ja ylitöitä. Näin voimme molemmat olla mahdollisimman paljon kotona lasten kanssa ja elää sellaista elämää kuin haluamme niin nyt kuin 10 vuodenkin päästä kun lapset eivät enää riitä kummankaan elämän sisällöksi.

21