Onko teidän vanhemmat sanoneet teille tällaista lapsena?

"Ihmeellistä että vanhan ajan (50-60-70-luvun) kasvatuksen saaneet ovat enimmälti täysipäistä porukkaa ja selvinneet elämästä kohtuullisen hyvin mutta vaikka sukupolvi sukupolvelta kasvatus on lapsilähtöisempää ja lasta kunnioittavampaa niin jokainen sukupolvi näyttää voivan edellistä huonommin ja selviävänsä elämästä aina vaan heikommin. Nykynuorista ja -lapsista suuri osa ei meinaa selvitä ihan tavallisesta elämästä vaan joka toisella on ties minkälaista mielenterveyden häiriötä ja toimintakyvyn alenemaa.

Ihmeellistä on myös että toisissa kulttuureissa missä tunteita ei edelleenkään sanoiteta eikä kasvatus muutenkaan ole kovin lapsilähtöistä, lapsista kuitenkin kasvaa ihan elämässään pärjääviä ihmisiä. Miksi näin?"astaus

Ai niinkuin Japanissa. Jossa ne ei pärjäävät tekevät siiten ääriratkaisun.

Vastaus kysymykseesi: nykylapset käsittelevät ylisukupolven traumoja, joita ne edeltäneet eivät käsitelleet.

Edeltäjillä, mm. boomerit, ei ollut myöskään samanlaisia talousongelmia kuin nykypäivänä. Kolme vuotta opintoja, valmiiksi, töihin, sitten samassa työpaikassa eläkkeelle. Duunarista lähtien kaikilla oli omistusasunnot, pysyvät työpaikat ja AIKAA. Nykypäivänä viedään kaikki tehot irti jo alakoulussa. Nuoret väsähtävät oravanpyörässä juoksemiseen jo ennen työelämään siirtymistä. Työelämä on surkeapalkkaista pätkätyötä ja nykyhallitus tekee vielä kaikkensa pahentaakseen työntekijän oikeuksia entisestään.

Mistäköhän pahoinvointi johtuu, en tosiaan tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Minua sairaanhoitajana päivystyksessä harmittaa vanhemmat jotka sanovat lapselleen ettei jkn tutkimus tai toimenpide satu. Siihen joutuu sitten korjaamaan, että sattuu, mutta se tekee sitä vain hetken. En halua valehdella lapsipotilaalle.

Toinen asia on juurikin se, että kun lasta sattuu esim. kaatuessaan niin vanhemmalla on hirveä kiire siihen touhottamaan, että "ei sattunut!", vaikka näkee että oikeasti teki kipeää. Itse olen ainakin omien lasteni kohdalla lohduttanut itkevää lasta ja tarvittaessa laittanut viileää kipukohdan päälle. Itse ainakin raivostuisin jos joku tulisi selittämään minulle "ei sattunut!" kun olisin satuttanut itseni johonkin, miksi lapsen pitäisi sietää sllaista?

Onneksi pidät lasten puolia! Tuohan olisi ihan kauheaa mennä toimenpiteeseen vanhempien valheiden varassa. Aina on parempi, että tietää mitä on tulossa, että osaa varautua henkisesti. Eikö aikuisillekin sanota, jos vaikka laitetaan kanyyli suoneen, että tämä voi tuntua aika epämukavalta tms? Kun tietää, että kipua on tulossa, ja että se kestää vain jonkin aikaa, niin sen kestää paljon paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole vähättelyä, vaan sellaista kannustusta. Jos ei mitään jälkiä tule niin sanotaan ei sattunut.

Sitäkin tehdään, että aletaan surkutella ja nyyhkiä ja jos lapsi ei iike niin viimeistään sitten itkee. 

Mutta kun lapsen pitää saada kokea se säikähdys ja ehkä se kipu, vaikka siitä tulisi itku - ei sitä tunnekuohua pidä pysäyttää kesken kaiken! Lapsen luokse voi mennä, mutta ei pidä kaapata syliin kesken kaiken, vaan odottaa, että se tunnekuohu on vyörynyt ohi ja lapsi suuntaa katseensa äitiin ja ehkä ojentaa käsiään.

Ei vanhemman pidä mennä lapsen puolesta julistamaan, että 'ei sattunut'. 

Tämä nyt meni jo yli ymmärryksen...jos lapsi itkee niin eikö häntä pitäisi juuri lohduttaa ottamalla syliin? 

Vierailija kirjoitti:

Pienen lapsen kellahtaessa   nurin esim nurmikolle, sanotaan ei sattunut.

Lapsi yleensä huutaa kuin palosireeni pelkästä säikähdyksestä.

Eikä huuda ?  Ja miksi ei saisi huutaa, jos huutaisikin? Lapsena ne itkut on itkettävä, eikä aikuisena.  

Kun lapsi _kellahtaa_ nurmikolle sanotaan: hupsista keikkaa, sitten lapsi nousee ylös ja jatkaa matkaa. 

Ja jos tuota logiikkaa haluaa noudattaa että lapsi pitää psyykata itkemättömäksi, tuskin kannattaa sanallakaan mainita mitään sattumisesta jos ei ole edes sattunut.

Vierailija kirjoitti:

"Ihmeellistä että vanhan ajan (50-60-70-luvun) kasvatuksen saaneet ovat enimmälti täysipäistä porukkaa ja selvinneet elämästä kohtuullisen hyvin mutta vaikka sukupolvi sukupolvelta kasvatus on lapsilähtöisempää ja lasta kunnioittavampaa niin jokainen sukupolvi näyttää voivan edellistä huonommin ja selviävänsä elämästä aina vaan heikommin. Nykynuorista ja -lapsista suuri osa ei meinaa selvitä ihan tavallisesta elämästä vaan joka toisella on ties minkälaista mielenterveyden häiriötä ja toimintakyvyn alenemaa.

Ihmeellistä on myös että toisissa kulttuureissa missä tunteita ei edelleenkään sanoiteta eikä kasvatus muutenkaan ole kovin lapsilähtöistä, lapsista kuitenkin kasvaa ihan elämässään pärjääviä ihmisiä. Miksi näin?"astaus

Ai niinkuin Japanissa. Jossa ne ei pärjäävät tekevät siiten ääriratkaisun.

Vastaus kysymykseesi: nykylapset käsittelevät ylisukupolven traumoja, joita ne edeltäneet eivät k

Sisarusta kasvatettiin 70 luvulla poikkeuksellisesti "tunteita kuunnellen", sisarus aikuisena sairastui vakaviin  mt ongelmiin ja joutui psykiatriseen sairaalaan. Kärsii masennuksesta ja syö voimakkaita lääkkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Minua sairaanhoitajana päivystyksessä harmittaa vanhemmat jotka sanovat lapselleen ettei jkn tutkimus tai toimenpide satu. Siihen joutuu sitten korjaamaan, että sattuu, mutta se tekee sitä vain hetken. En halua valehdella lapsipotilaalle.

Toinen asia on juurikin se, että kun lasta sattuu esim. kaatuessaan niin vanhemmalla on hirveä kiire siihen touhottamaan, että "ei sattunut!", vaikka näkee että oikeasti teki kipeää. Itse olen ainakin omien lasteni kohdalla lohduttanut itkevää lasta ja tarvittaessa laittanut viileää kipukohdan päälle. Itse ainakin raivostuisin jos joku tulisi selittämään minulle "ei sattunut!" kun olisin satuttanut itseni johonkin, miksi lapsen pitäisi sietää sllaista?

Muistan lapsuudesta, kun nimenomaan hoitajat ja lääkärit rauhoittelivat, ettei joku toimenpide satu... Esimerkiksi parasenteesi. Minulla on ihan hirveät traumat kohdistuen korviin. Tätä ysärin lopussa ja 2000-luvun alussa.

Vierailija kirjoitti:

"Ylös vaan, ei haittaa"

Paitsi, jos oikeasti sattui. Sitten alkoi se "Miten sinä nyt tuolleen. Olisit katsonut etees"-tyyppinen syyttely.

Sinusta kasvoi vahva aikuinen. Pärjäät ongelmien tullessa vastaan. Et murehdi asioita, et sairasta masennusta etkä mt ongelmia. Kestä muiden eriäviä mielipiteitä. Et ole narsisti.

Nykyään se äiti itkee vieressä kun lapsi kaatuu..

Minun äitini pilkkasi minua, kun oikeasti satutin itseäni ja itkin. 

Minulle on kasvanut korkea kipukynnys. En mene lääkäriin edes silloin, kun pitäisi jo mennä.

Olen syntynyt 70-luvulla, ja äitini päin vastoin pelästyi itse, jos kaaduin, ja alkoi hössöttää hermostuneena ympärillä. Ihan rakastava äiti siis, ja minusta tuli normaali, joskin aika arka ottamaan mitään riskejä. Olen omien lasteni kanssa pyrkinyt olemaan reippaampi. Ollaan katseltu pipit yhdessä läpi ja todettu, että kirvelee hetken, muttei ole vaarallista. Heistä on tullut ihan tasapainoisia ja rohkeita nuoria. 

Teki eikä ikinä uskonut jos oikeasti sattui 😪 Olin murtuneen ranteen kanssa viikonlopun ja maanantaina kouluterkalle joka lähetti tk:hon kuvattavaksi ja kipsattavaksi. Äiti joutui lähtemään töistä ja hakemaan minut,ainoa kommentti oli kun näki  kipsin oli vihainen  "vai sillä tavalla!"

Minä teen tuota omille lapsille mutta sillä erolla että tarkistan ensin,sattuko oikeasti. Jos mikään ei tunnu olevan poikki eikä verta tule käsken rauhoittua ja mennä takaisin leikkimään. Lapsi voi olla uskomaton draamakuningatar,kompastuu pehmeälle nurmelle ja kirkuu niin että koko kortteli kuulee.

Onneksi tuon mitätöinnin ja vähättelyn  voi kostaa.

Kun iäkäs vanhempi tippuu keittiön jakkaralta ja  rääkyy lattialla,voitte sanoa "EI SATTUNUT! OLE HILJAA!" 

Vierailija kirjoitti:

Onneksi tuon mitätöinnin ja vähättelyn  voi kostaa.

Kun iäkäs vanhempi tippuu keittiön jakkaralta ja  rääkyy lattialla,voitte sanoa "EI SATTUNUT! OLE HILJAA!" 

Nimenomaan. Kaikki mitä vanhempi on tehnyt aikuisena omalle pienelle lapselleen, on sellaista mikä hänen pitää itse sietää kun se tehdään hänelle itselleen. Onhan pieni lapsikin sietänyt sellaista kohtelua, miksei hän aikuisena sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ylös vaan, ei haittaa"

Paitsi, jos oikeasti sattui. Sitten alkoi se "Miten sinä nyt tuolleen. Olisit katsonut etees"-tyyppinen syyttely.

Sinusta kasvoi vahva aikuinen. Pärjäät ongelmien tullessa vastaan. Et murehdi asioita, et sairasta masennusta etkä mt ongelmia. Kestä muiden eriäviä mielipiteitä. Et ole narsisti.

Onko tää nyt tota samaa mustan puhumista valkoiseksi? 

Vierailija kirjoitti:

Minä teen tuota omille lapsille mutta sillä erolla että tarkistan ensin,sattuko oikeasti. Jos mikään ei tunnu olevan poikki eikä verta tule käsken rauhoittua ja mennä takaisin leikkimään. Lapsi voi olla uskomaton draamakuningatar,kompastuu pehmeälle nurmelle ja kirkuu niin että koko kortteli kuulee.

 

Ootko koskaan miettinyt, että se draamailu saattaa juurikin johtua sun vähättelystä ?   Itse en ole koskaan lapselleni uskotellut että ei satu, eikä lapsi ole mikään draamakuningatar. 

Sehän on aika selkeä yhteys mielestäni että mikäli vähätelty lapsen tunteita, hänen täytyy näyttää niitä voimakkaammin jotta häntä uskottaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini pilkkasi minua, kun oikeasti satutin itseäni ja itkin. 

Minulle on kasvanut korkea kipukynnys. En mene lääkäriin edes silloin, kun pitäisi jo mennä.

Ja olet varmasti tästä ylpeä vieläpä? 

Vierailija kirjoitti:

Nykyään se äiti itkee vieressä kun lapsi kaatuu..

Juu, ainakin sun kuvitelmissasi 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini pilkkasi minua, kun oikeasti satutin itseäni ja itkin. 

Minulle on kasvanut korkea kipukynnys. En mene lääkäriin edes silloin, kun pitäisi jo mennä.

Ja olet varmasti tästä ylpeä vieläpä? 

En todellakaan ole ylpeä. Tällähän teen itselleni vahinkoa ja tiedostan sen. 

Yhteiskuntakaan ei voita mitään, koska tehohoitopäivät ovat kalliita verrattuna oikea-aikaisesti annettuun hoitoon.

Kerroppa mitä voin tehdä sille asialle, että minut on lapsena vieraannutettu kivuntunteesta?

Sinä olet nettikiusaaja, joten minulla traumoistani huolimatta menee paremmin arjessa.

Eilen piti ihan juosta ikkunaan katselemaan kenen lapsi itki ja huusi äitiä niin kovaa. Noin 5v  poika oli ilm. tippunut keinusta. Näin kun mumminsa(?) kiirehti paikalle ja nosti ylös,mietin että nyt tuli varmaan päivystysreissu.

Mitäs vielä,meni  vajaa tunti ja sama poika veti potkulaudalla  parkkiksella rinkiä niin että olin alle jäädä kun vein roskat.