Onko teidän vanhemmat sanoneet teille tällaista lapsena?

Kuulostat mielenterveyspotilaalta ja mene nyt hoitoon noista lapsuuden traumoistasi. 

Ihminen, jonka mielestä tämä on liian vaikeaa, tai ylianalysoimista, kannattaisi harkita hankkiiko lapsia ollenkaan.

Tämähän on harvinaisen helppoa ja ihan perussettiä jos haluaa yhtään kasvattaa lastaan ja tämän pärjäävän elämässään ja löytävän hyviä ihmissuhteita. Vaatii itseltä toki vähin aivojen käyttämistä ja viitseliäisyyttä, mutta maksaa moninverroin vaivan myöhemmin. Laiska ja epäempaattinen vanhempi toteaa, ettei sinua sattunut, kun näkee toisen satuttaneen itsensä. Pääsee helpommalla kun mitätöi lapsen tunteet. Tai luulee pääsevänsä. Aikuinen lapsi sitten tuulettelee myöhemmin takaisin, ellei alistu lopullisesti.

On ääripäitä sekä vanhemmissa että lapsissa. "Ei sattunut" on mielestäni hyvin neutraali ja yleinen tokaisu, jos kyse on pienen lapsen kompastumisesta. Eri asia taas jos rämähdetään kunnolla korkealta tai vauhdeista. 

Oma äiti on mt-ongelmainen+alkoholisti ja opin jo nuoresta sivuuttamaan ikävät ja paikkansapitämättömät kommentit. Itse olen aika vahva luonne ja peruspositiivinen, joka ei suistu helposti raiteiltaan. Puolison äiti taas on enemmän huolehtiva ja kanaemomainen, tosin ei pysty puhumaan tunteista kovin avonaisesti, ei omista eikä lasten kanssa. Puolisollani on paljon huonompi resilienssi kuin minulla ja lannistuu helposti. Joskus on tehnyt mieleni kommentoida, kun hän sanoo että väsyttää aamulla, että tulenko herättämään huutamalla kurkku suorana ja viskomaan kenkäsi makkariin, niin minun äiti teki ja sitten noustiin vauhdilla sängystä :-)

Vierailija kirjoitti:

Kuulostat mielenterveyspotilaalta ja mene nyt hoitoon noista lapsuuden traumoistasi. 

Näin sanoo aikuinen, jolle EI opetettu lapsena tunnetaitoja.

Katsos näin se menee, käytöksestäsi ja sanoistasi voi päätellä enemmän taustatasi kuin uskotkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaahas taas uusi mt-potilas.

Näitä mt-potilaita on paljon ja aivan liian moni niistä lisääntyy. Sitten ihmetellään kun lapset voivat huonosti. 

 

MT-potilaat pliis älkää tehkö omia lapsia ettei traumat jatku.

 

Yhdyn tuohon vetoomukseen. T. se, jota lainasit. 

Se on lapsen rauhoittamista tilanteessa, ettei lapsi säikähtäisi enempää. 

Eikö tätä tee  myös aikuiset, jopa ammattilaiset esim. lääkärit ja vielä nykyään. Jos on esim. kaatunut ja itse on ihan varma, että suonet ovat ulkona, lääkäri saattaa vähätellä, ettei tässä nyt käynyt sen kummempaa, kuin vähän syvempi haava. 

Vierailija kirjoitti:

Jos näkee, että toinen pyllähtää, niin ei satu. 

Musta sellainen nykymuodin mukainen jatkuva tunteiden sanoittaminen on jonkinlainen ylilyönti. Koko ajan pitää vatvoa, millainen olo kenelläkin nyt on. Onko siitä sitten seurannut jotain hyvää? No ei ole. Terapiassa hypätään ja ollaan masentuneita. Ei saa jäädä vellomaan omaan surkeuteensa. 

Käyn terapiassa aivan päinvastaisesta syystä, eli tunteideni jatkuvasta mitätöinnistä. Toinen vanhemmistani on narsisti. Ohimennen käytti vähän myös hyväkseen, mikä selittää myös tarpeen mitätöidä tunteeni. En siis oikeasti kokenut mitään, eikä hän oikeasti tehnyt mitään, vaan toisasiassa kuvittelin kaiken.

Tunteiden mitätöinti näissä tapauksissa on useimmiten vain jäävuoren huippu. Tässäkin keskustelussa osa tekee tästä sanoittamisesta valtavan ison ongelman ja liiottelee sitä kuvaten sanoittamista ja tunnekasvatusta ylianalysoinniksi ja vellomiseksi. Tämä tietenkin kertoo, että he itse ovat kasvaneet epäterveessä perheessä. Jos aivan normaali ja helposti hoidettavissa oleva muuttuu valtavaksi möröksi ja suorastaan vellomiseksi, kyseessä on omien tunteiden pelkoa loppu viimeksi.

Sanoittaminen on oikeasti pienen pieni juttu, eikä vaadi vaivaa.

"No kyllä sulla on pienet ongelmat. Ja hyvät vanhemmat olleet.

Mun äiti hakkasi mua ja teki musta perheen syntipukin. Halvensi kaiken mitä tein. Halveerasi koko elämäni."

Huomaatko, että TEET JUURI SITÄ, mistä aloituksessa on puhe?! Mitätöit minun kokemukseni ja kokemani ongelmat. Ne eivät ole mitään, koska SINÄSINÄSINÄ, vain SINÄ ja SINUN ongelmasi ovat jotain ja olet maailman napa. Sinähän et voi edes tietää, oliko lapsuuskodissani fyysistä väkivaltaa. Todellakin oli, mutta siitä ei ollut aloituksessa nyt kyse. Ja mainitsin vain äitini, joten et voi yleistäen puhua "hyvistä vanhemmistani", kuten teet.

Kuulostat narsistiselta vääristelijältä, omaan napaan tuijottajalta, toisten surutta mitätöijältä. Ei mene enää läpi minulle tuollainen paskamainen narsistinen käytös, vaan tuon sen esiin ja niin, että kuuluu. Olet juuri sellainen, josta aloituksessa on puhe. Toivon todella, ettet ole kenenkään äiti.

Vierailija kirjoitti:

Se on lapsen rauhoittamista tilanteessa, ettei lapsi säikähtäisi enempää. 

Eikö tätä tee  myös aikuiset, jopa ammattilaiset esim. lääkärit ja vielä nykyään. Jos on esim. kaatunut ja itse on ihan varma, että suonet ovat ulkona, lääkäri saattaa vähätellä, ettei tässä nyt käynyt sen kummempaa, kuin vähän syvempi haava. 

Niin varmaan, mutta typerä tapa rauhoitella. Ei ne lääkäritkään väitä että ei sattunut, jos toinen huutaa kivusta. Tai no, jos joku väittää niin sellaista pidetään yleensä melko sadistisena. 

Minulle suututtiin jos satutin itseni. "Mitä pska menit sinne kaatuilemaan!!!" "Älä huuda siinä sekin sika!"

Opin olemaan itkemättä. En koskaan kertonut vanhemmilleni kun minua kiusattiin koulussa ja kohtasin väkivaltaa.

Purin hammasta ja nielin itkun.

Olen aikuisena työkyvytön mielenterveysongelmainen.

Joo tiedän, että palstaääliöiden mielestä ei ole mitään välimuotoa lapsen mielenterveyden tuhoamisen ja piloille lellimisen ja lässyttämisen välillä. Väitän kuitenkin, että on paljon parempi vaikka lelliä ja lässyttää lapselle liikaa, kuin kohdella rumasti ja arvottomasti.

Ei kukaan mene lässytyksestä ja paapomisesta niin pilalle, kuin täysin tunnekylmästä kasvatuksesta.

Hyvä 68. Älä luovuta, älä siedä enää, älä anna periksi. Narsisteille ei pidä antaa periksi. Hyvää elämää sinulle.

Minua sairaanhoitajana päivystyksessä harmittaa vanhemmat jotka sanovat lapselleen ettei jkn tutkimus tai toimenpide satu. Siihen joutuu sitten korjaamaan, että sattuu, mutta se tekee sitä vain hetken. En halua valehdella lapsipotilaalle.

Toinen asia on juurikin se, että kun lasta sattuu esim. kaatuessaan niin vanhemmalla on hirveä kiire siihen touhottamaan, että "ei sattunut!", vaikka näkee että oikeasti teki kipeää. Itse olen ainakin omien lasteni kohdalla lohduttanut itkevää lasta ja tarvittaessa laittanut viileää kipukohdan päälle. Itse ainakin raivostuisin jos joku tulisi selittämään minulle "ei sattunut!" kun olisin satuttanut itseni johonkin, miksi lapsen pitäisi sietää sllaista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äiti huusi v*Tun kömpelö oot , etkö sä katso jalkoihisi ollenkaan kun kaatuilet noin. Aina äiti huusi ja haukkui. Aina.

Munkin äti rähjäsi joka päivä. Kun pikkuveljeni yritti itsemurhaa niin isäni sanoi että älä sää vaan yritä, mitähän sukulaiset siitä sanoisi.

Tyypillinen boomeri. Ei mitään väliä vaikka lapsi tappaisi itsensä, kunhan sukulaiset ja muut ihmiset eivät ihmettele tai katso pahasti.

Itsekin lapsena koin, etten ole ihmisenä minkään arvoinen ja minulla ei ole mitään väliä, vaan muut ihmiset ja heidän mielipiteensä on jotain minkä edessä minä saan vaikka kuolla pois.

Äitini kysyi "eikai sattunut?" tai "sattuiko?", kuten normaalit ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Jos näkee, että toinen pyllähtää, niin ei satu. 

Musta sellainen nykymuodin mukainen jatkuva tunteiden sanoittaminen on jonkinlainen ylilyönti. Koko ajan pitää vatvoa, millainen olo kenelläkin nyt on. Onko siitä sitten seurannut jotain hyvää? No ei ole. Terapiassa hypätään ja ollaan masentuneita. Ei saa jäädä vellomaan omaan surkeuteensa. 

Hitostako tiedät sattuuko toiseen se pyllähdys vai ei?! Tuo "ei sattunut" on just sitä, että sanoitetaan liikaa ja kävellään toisen tuntemusten yli. On hyvin helppo keksiä muitakin tapoja lohduttaa pikkukolhuissa, jos vähän miettii. 

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole vähättelyä, vaan sellaista kannustusta. Jos ei mitään jälkiä tule niin sanotaan ei sattunut.

Sitäkin tehdään, että aletaan surkutella ja nyyhkiä ja jos lapsi ei iike niin viimeistään sitten itkee. 

Mutta kun lapsen pitää saada kokea se säikähdys ja ehkä se kipu, vaikka siitä tulisi itku - ei sitä tunnekuohua pidä pysäyttää kesken kaiken! Lapsen luokse voi mennä, mutta ei pidä kaapata syliin kesken kaiken, vaan odottaa, että se tunnekuohu on vyörynyt ohi ja lapsi suuntaa katseensa äitiin ja ehkä ojentaa käsiään.

Ei vanhemman pidä mennä lapsen puolesta julistamaan, että 'ei sattunut'. 

Vierailija kirjoitti:

On todellakin vähättelyä ja lapsen omien tunteiden mitätöimistä. Kukaan ei voi kertoa toiselle ihmiselle mitä tämä tuntee. Tuo johtaa aikuisena siihen, että ei luota omiin tuntemuksiinsa ja tunteisiinsa. Mikä voi aiheuttaa suurta haittaa ihmissuhteissa aikuisena.

Ei tarvitse surkutella tai nyyhkiä vaan voi vain sanoittaa lapsen tunteet. Jos lapsi itkee, voi sanoa, ettää satutitko itsesi. Kukaan ei mene rikki siitä. Sen jälkeen voi todeta, rehellisesti ja avoimesti, että kipu menee kohta ohi. Lapsi tarvitsee tuossa tilanteessa myötäeläjää, ei puolesta eläjää ja tuntijaa.

Tuollainen vähättely ja mitätöinti on rajatonta, jopa narsistista ja boomerit harrastavat sitä, koska tottuivat samaan sota-aikana omilta vanhemmiltaan. Yllättävää on, jos boomeri ei ole oman pitkän elämänsä aikana koskaan kyseenalaistanut kyseistä toimintatapaa. Vielä yllättävämpää on, jos nuori vanhempi puhuu lapselleen noin.

Et voi loputtomiin syyttää vanhempiasi vaikeuksistasi. 

Vierailija kirjoitti:

Välttelevää tyyliä. Ei osata kohdata kaikkia tunteita, niin siksi todetaan, että ei niitä olekaan. Nykyisin jo päiväkodeissa onneksi opetetaan, että kaikki tunteet ovat todellisia ja ihan ok. Ne eivät katoa sillä, että sanotaan, ettei niitä olisi olemassa. Tämä on sitä tunnetaitokasvatusta.

Minä olen tuollaisen kasvatuksen tulos. Olen ollut nyt terapiassa ja alkuvaiheessa minulla ei edes ollut yhteyttä tunteisiini. Välillä niitä on alkanut pulpahdella pintaan, mutta vieläkään en osaa käsitellä uusia tunteita sitä mukaa kun niitä tulee, vaan väistelen ja työnnän syvälle, ettei niitä tarvitsisi kohdata. 

Välillä sitten pato murtuu, kun tulee joku yksittäinen asia, joka katkaisee kamelin selän. Tällä viikolla olimme viemässä pitkään kotona haudottuja pahveja jäteasemalle ja purskahdin itkuun, kun pahvinkeräys oli pois käytöstä. Miettikää miten noloa miehelle, kun vaimo alkaa julkisella paikalla itkeä tuollaista! En vaan kestänyt sitä pettymystä siinä hetkessä ja itkin kuin pikkulapsi, jolta on jäätelöpallo pudonnut maahan.

Antakaa niiden lastenne itkeä, jos niitä itkettää ja ottakaa itkevä lapsi syliin!

Ihmeellistä että vanhan ajan (50-60-70-luvun) kasvatuksen saaneet ovat enimmälti täysipäistä porukkaa ja selvinneet elämästä kohtuullisen hyvin mutta vaikka sukupolvi sukupolvelta kasvatus on lapsilähtöisempää ja lasta kunnioittavampaa niin jokainen sukupolvi näyttää voivan edellistä huonommin ja selviävänsä elämästä aina vaan heikommin. Nykynuorista ja -lapsista suuri osa ei meinaa selvitä ihan tavallisesta elämästä vaan joka toisella on ties minkälaista mielenterveyden häiriötä ja toimintakyvyn alenemaa.

Ihmeellistä on myös että toisissa kulttuureissa missä tunteita ei edelleenkään sanoiteta eikä kasvatus muutenkaan ole kovin lapsilähtöistä, lapsista kuitenkin kasvaa ihan elämässään pärjääviä ihmisiä. Miksi näin?

Vierailija kirjoitti:

Et voi loputtomiin syyttää vanhempiasi vaikeuksistasi. 

Aika typerästi sanottu anonyymille, jonka elämästä et tiedä mitään. Jos ei muutenkaan keksi tuon parempaa loukkausta, ehkä viisaampaa vain vaieta.