Puheluihin vastaamattomat ystävät

Nokia is not connecting people anymore.

Vierailija kirjoitti:

Ihan mielenkiinnosta: pystytkö sinä AINA vastaamaan puhelimeen, kun se soi? Sinulla on sellainen työ, jossa voit milloin tahansa vastata? Ja puhua puhelimessa niin kauan kuin ystäväsi haluaa kanssasi rupatella? Sanot pomollesi, että minä en nyt tule kokoukseen, koska minun pitää soittaa ystävälleni nyt heti takaisin, koska olin vessassa just silloin, kun ystäväni soitti. Jos olet lääkärin vastaanotolla ja ystäväsi soittaa, sanot lääkärille, että hoidetaankin tämä asia joskus myöhemmin, koska mä puhun nyt ystäväni kanssa?  Mä en pidä lainkaan halveksittavana sitä, että minä itse arvioin, milloin mulla on aikaa puhua jonkun kanssa. Ja kun tiedän, mikä on ystäväni soittamisen syy, osaan myös arvioida, meneekö puheluun kaksi minuuttia, 20 minuuttia vai kenties tunti tai enemmän. Ja myöskin sen, tarvitseeko ystäväni multa vastauksen nyt heti vai riittääkö, että vastaan sitten, kun olen taas kotona. 

 

Sinun täytyy hakea sellaisia ihmisiä ystäviäsi, jotka haluavat puhua puhelimessa. Sinullahan tämä ongelma on vastaamattomuuden kanssa.

Toisia et voi muuttaa mieleiseksi, vaikka kuinka jankuttaisit täällä. Sen voit tehdä, että etsit kaltaisiasi ystäviä.

Ja kas, ongelma on ratkaistu

Minä en nykyään vastaa enää kuin äitini ja lasteni puheluihin. 

En kaipaa muita puheluita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kyllä tätä johtopäätöstä, että jos ei halua puhua puhelimessa, niin sitten ei halua puhua ikinä missään kenenkään kanssa.

Minä kyllä puhun ystävieni kanssa, kasvotusten. Välissä sitten voi joko halutessaan vaihtaa kuulumisia viestitse, ja samalla sopia näkemisestä. Ja kasvotusten sitten taas käydään kuulumiset yms tarkemmin läpi. En kaipaa kirjekaveria enkä juttelukaveria puhelimeen, vaan kaipaan niitä kasvotusten näkemisiä.

Toisena asiana ihmettelen sitä, että niin monen mielestä pitää olla aina tavoitettavissa. Eli keskeyttää se mitä olit tekemässä, koska puhelin soi. Miksi ihmeessä? Nykyihmisen jatkuva ärsyketulva on niin valtava, että todellakin kannattaa keskittyä siihen mitä on tekemässä, ilman puhelinta. 

Itse en siis tykkää puhua puhelimessa, kun se aina keskeyttää sen mitä olen tekemässä.

Tässäkin ketjussa kerrottu

Ketjun parhaimpia viestejä. Alle 60-vuotiaitten keskuudessa soitteleminen on nykyisin aika harvinaista, joten epäilen vahvasti että häirikkösoittoja tulee jatkuvasti.

 

Minusta ei ole lähelläkään ystävyyttä sellainen, että kokee toisen häiritsevän soitollaan. Ystävälle soitetaan takaisin, sillä on selvää että jos ystävä soittaa, hänellä on soittoon syy. Muutenhan hän lähettäisi viestin.

 

Monella tässä ketjussa kirjoittavalla on kavereita ja tuttavia, mutta ei ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ihmettelen, miksi sen,  joka ei ehdi, voi tai jaksa just silloin vastata puhelimeen,  pitäisi laittaa soittajalle tekstiviesti ja kysyä,  mitä asiaa.  Miksi soittaja ei voi itse laittaa? Viestin luettuaan pystyy arvioimaan,  miten kiireellisestä asiasta on kyse.  Pitääkö soittaa mahdollisimman pian vai riittääkö,  että soittaa illalla tai huomenna. 

Minusta tuo on suorastaan halveksiva asenne toista kohtaan. Sinä määrittelisit sen toisen puhelun kiireys ja tärkeysarvon ja sitten vastaat tai olet vastaamatta, jos koet sen aikasi arvoiseksi. Puhumme siis ystävistä, emme puhelin myyjistä. Ehkä juuri siksi he eivät laita viestiä mistä on kyse, koska et sinä tietenkään vastaisi ihan vaan jonkun tarpeeseen kuulla muita ihmisiä, puhua heille jne. Ei mene kauaakaan kun ihminen alkaa ymmärtämä

 

Miksi sinulle takaisin soittaminen on epämieluisaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen kyllä tätä johtopäätöstä, että jos ei halua puhua puhelimessa, niin sitten ei halua puhua ikinä missään kenenkään kanssa.

Minä kyllä puhun ystävieni kanssa, kasvotusten. Välissä sitten voi joko halutessaan vaihtaa kuulumisia viestitse, ja samalla sopia näkemisestä. Ja kasvotusten sitten taas käydään kuulumiset yms tarkemmin läpi. En kaipaa kirjekaveria enkä juttelukaveria puhelimeen, vaan kaipaan niitä kasvotusten näkemisiä.

Toisena asiana ihmettelen sitä, että niin monen mielestä pitää olla aina tavoitettavissa. Eli keskeyttää se mitä olit tekemässä, koska puhelin soi. Miksi ihmeessä? Nykyihmisen jatkuva ärsyketulva on niin valtava, että todellakin kannattaa keskittyä siihen mitä on tekemässä, ilman puhelinta. 

Itse en siis tykkää puhua puhelimessa, kun se aina keskeyttää sen mitä olen

Minä en ole koskaan ymmärtänyt tätä ihmisten luokittelua kaverit tutut ja ystävät

Minulle ihmiset on ihmisiä, enkä arvota heidän tärkeysjärjestystään. En edes tiedä, pitääkö joku minua ystävänä vai kaverina

Mun mielestä on myös kiva soitella välillä ystävien kanssa viestittelyn lisäksi, mutta todellakin haluan sopia puhelun etukäteen. Omat työt, lasten harrastuskuskaukset, kauppareissut yms yms tahdittaa arkea kyllä sen verran että harvoin sopii ihan extempore. Jos tiedän että olen vaikka tunnin odottamassa harrastusjuttujen välissä jossain, uskallan hyvin luvata siihen että sopii soittelu, mutta silloin kun teen ruokaa, samalla neuvoen läksyissä ja yritän ehtiä suihkuun ennen kun pitää lähteä kaupan kautta harrastusviennille niin ei siinä ehdi enää muuta ottaa päälle..

Jos on ystävä, sen pitää kyllä olla aina saavutettavissa. Ystävä tukee vaikka yöllä, jos on jotain tapahtunut. Ystävä lopettaa muun tekemisen ja pyöräretket, jos hänelle soittaa. Ystävä sanoo lapsilleen, että odottakaa vähän aikaa, jos ystävä hänelle soittaa. Ystävä ei ole itsekäs minä minä, joka ajattelee vain omia kiireiltään ja omaa perhettään ja omia harrastuksia.

Monella täällä ei näytä olevan ystäviä ja teitä odottaa yksinäinen vanhuus

Ap kirjoittaa avausviestissään selvästi, että ei halua/jaksa aina viestitellä, vaan tykkäisi soitella koska tapaamiset toteutuvat niin harvoin. Itsekin koen että koronan jälkeen monelle jäänyt päälle poikkeustila: ennen uhan kivat sosiaaliset kokoontumiset tuntuu kuormittavilta.

Silti täällä oletetaan ettei muka viestittely hänelle sopisi lainkaan. Minusta ihan tervettä, että haluaa vähentää ruutuaikaa. Itselläni saattaa mennä viestittelyyn helposti enemmän aikaa kuin puheluihin. Viestit ja niihin vastaaminen myös katkaisee herkästi livenä tehdyt asiat, vaikka puhelin olisikin äänettömällä. 

Kun äitini kuoli yllättäen, en todellakaan halunnut viestitellä kuulumisiani vaan puhua puhelimessa ystävien kanssa. 

tiedustelin jo 0700 numeron hintaa otan sen käyttöön perikunnan asioiden hoitoon 7,99e/min ja pp hinta. eiköhän lopu paskan jauhanta kun laskun saavat.

Vierailija kirjoitti:

Jos on ystävä, sen pitää kyllä olla aina saavutettavissa. Ystävä tukee vaikka yöllä, jos on jotain tapahtunut. Ystävä lopettaa muun tekemisen ja pyöräretket, jos hänelle soittaa. Ystävä sanoo lapsilleen, että odottakaa vähän aikaa, jos ystävä hänelle soittaa. Ystävä ei ole itsekäs minä minä, joka ajattelee vain omia kiireiltään ja omaa perhettään ja omia harrastuksia.

Monella täällä ei näytä olevan ystäviä ja teitä odottaa yksinäinen vanhuus

Aamen.

Minulla oli 15 vuotta läheinen ystävä, kunnes ko. henkilö perusti perheen ja muutti kauemmas. Yhteydenpito alkoi hiipua ensin viestittelyn kautta jouluntoivotuksiin ja lopulta katkesi kokonaan, sillä koskaan ei ollut aikaa jutella tai nähdä. Ei minua tai muita vanhoja ystäviä. Kun minulla oli pienet lapset, nähtiin aktiivisesti ja vastasin soittoihin tietenkin.

 

Törmäsin ex-ystäväni ex-mieheen viime vuonna, joka kertoi että heille tuli lopulta ero mm. siksi että entinen ystäväni oli muuttunut tukahduttavaksi ja omistushaluiseksi sekä puolisoaan että lapsiaan kohtaan - miehen omat ystävät olivat mustasukkaiselle puolisolle punainen vaate ja ex-ystävä vain kykki yksinäisenä kotonaan.

 

Ei niiden uusien ystävyyssuhteiden luominen lähes 50-vuotiaana sitten ollutkaan niin helppoa, kun oli ensin raivannut elämäänsä häiritsemästä minut ja muut läheiset.

Hyvä neuvo on seurata vielä nuorempana millainen ystävän omat vanhemmat ovat. Siinä on nähtävissä, minkälaiseksi ystävä muuttuu lasten saamisen myötä ja iän noustessa mittariin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on ystävä, sen pitää kyllä olla aina saavutettavissa. Ystävä tukee vaikka yöllä, jos on jotain tapahtunut. Ystävä lopettaa muun tekemisen ja pyöräretket, jos hänelle soittaa. Ystävä sanoo lapsilleen, että odottakaa vähän aikaa, jos ystävä hänelle soittaa. Ystävä ei ole itsekäs minä minä, joka ajattelee vain omia kiireiltään ja omaa perhettään ja omia harrastuksia.

Monella täällä ei näytä olevan ystäviä ja teitä odottaa yksinäinen vanhuus

Aamen.

Minulla oli 15 vuotta läheinen ystävä, kunnes ko. henkilö perusti perheen ja muutti kauemmas. Yhteydenpito alkoi hiipua ensin viestittelyn kautta jouluntoivotuksiin ja lopulta katkesi kokonaan, sillä koskaan ei ollut aikaa jutella tai nähdä. Ei minua tai muita vanhoja ystäviä. Kun minulla oli pienet lapset, nähtiin aktiivisesti ja vastasin soittoihin tietenkin.

 

T

Ja sinä olet vahingon iloinen, kun kuulit entisellä ystävällesi menevän huonosti.

Et tainnut koskaan oikea ystävä ollakkaan

Yleensä ne jotka ei koskaan vastaa, eivät myöskään itse ehdota tapaamisia, kutsu kylään jne. Jos tarkkaan katsoo, on ystävyyssuhde rakentunut aktiivisen ystävän toiminnan varaan. Ihan tervettä jättää sellaiset ns. ystävät taakseen, jotka eivät pistä tikkua ristiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on ystävä, sen pitää kyllä olla aina saavutettavissa. Ystävä tukee vaikka yöllä, jos on jotain tapahtunut. Ystävä lopettaa muun tekemisen ja pyöräretket, jos hänelle soittaa. Ystävä sanoo lapsilleen, että odottakaa vähän aikaa, jos ystävä hänelle soittaa. Ystävä ei ole itsekäs minä minä, joka ajattelee vain omia kiireiltään ja omaa perhettään ja omia harrastuksia.

Monella täällä ei näytä olevan ystäviä ja teitä odottaa yksinäinen vanhuus

Aamen.

Minulla oli 15 vuotta läheinen ystävä, kunnes ko. henkilö perusti perheen ja muutti kauemmas. Yhteydenpito alkoi hiipua ensin viestittelyn kautta jouluntoivotuksiin ja lopulta katkesi kokonaan, sillä koskaan ei ollut aikaa jutella tai nähdä. Ei minua tai muita vanhoja ystäviä. Kun minulla oli pienet lapset, nähtiin aktiivisesti ja vast

Jostain syystä miesten on helpompi tunnustaa, että hylkäsivät ystävät perhe-elämä/uran takia, ja vastoinkäymisten myötä sitten tajusivat, kuinka yksin ovatkaan ja tarvitsevat ystäviä.

Jos ex-ystäväni olisi pitänyt minua ystävänä, hän olisi varmaankin viimeistään eron myötä ottanut yhteyttä. Vahingoniloinen en ole, mutta ei ole minun tehtäväni rientää auttamaan ihmistä, joka katosi minun elämästäni.

Onhan toi nyt ihan törkeetä, että sovitaan soittoaika ja sitten ei vastata. Joku kirjoitti hyvin hotellihuoneen varaamiseen liittyvästä säädöstä: en tekisi koskaan töissäkään niin epätehokkaasti projekteja, että odottelisin josko tiimiläinen suostuisi vastailemaan viesteihin silloin kun hotsittaa.  

Entisenä koulukiusattuna triggeröi aika paljon tuo, että jätetään puheluihin vastaamatta, mutta samaan aikaan vastaillaan toisten ihmisten viesteihin tämän soittajan nähden.

Koska selkeästi tämä miten lankapuhelin aikana selvittiin aina välillä nousee esille, niin minä selitän miten se onnistui.

Se onnistui hyvin. Ensinnäkin siihen pystyi soittamaan vaikka sata kertaa, eikä siinä ollut mitään hävettävää, koska ihmiset vastasivat siihen aina ekalla kerralla, jos olivat kotona. Joten vaikka se soi sata kertaa, kun kukaan ei ollut kotona se ei ollut ongelma, koska kukaan ei kuullut tai nähnyt niitä yrityksiä. Jos perheessä oli muita, he vastasivat ja tälle henkilölle sanottiin, että sano henkilölle, että,soittaa takaisin kun tulee kotiin. Se taas oli noloa kaikille, jos tuli esille, että oltiin jätetty soittopyynti, ja hänelle se oli välitetty, eikä hän reagoinut siihen tai noloa sille joka oli vastaanottanut sen soittopyynnin, eikä kertonut sitä.

Jos olit suihkussa, se henkilö joka yritti soittaa aina soitti toisen kerran ja jos ei soittanut ajateltiin ettei se siitä soittajasta ollut tärkeää, että sen takia kannatti soittaa uudestaan. 

Sen lisäksi ihmisillä oli käytöstavat. Ei kello yhdeksän jälkeen, ei ennen kahdeksaa, ei ruoka-aikoina, eikä juhlapyhinä ellei ollut lähipiiriä. Moni vältti tietysti myös uutisten aikaan ja jos tiesi toisen lemppariohjelmat, niin tietysti nekin huomioi. Puhumatta nyt jostain tärkeistä urheilutapahtumista jne. Kaikki muu oli sallittua ja hyväksyttyä. Silloin luettiin paljon, kudottiin leivottiin jne. eikä sellaisia mietitty, että jääkö jonkun kirja kesken. Se jäi ja sitten jatkettiin siitä mihin oltiin jääty sen puhelun jälkeen. 

Sen lisäksi tietysti maratonipuheluita pyrittiin välttämään paitsi myöhään illalla tai yöllä, koska linja oli muuten varattu muilta perheen jäseniltä. Ihmisillä oli aikaa. Lapset menemistä nukkumaan yhdeksältä, ei ollut netttiä, joten jos nyt joku halusi jutellla kaksi tuntia illalla ystävän kanssa se onnistui oikein hyvin, jopa ruuhkavuosina ja viiden lapsen äitinä. Niin, eikö näitä lapsia kuskattu harrastuksiin joka päivä tunteja. 

Ihmsillä ei yleisesti ollut puhelinkammoa, he kykenivät keskustelemaan, kysymään kuulumisia ja osasivat vastata siltä istumalta ilman suuria harkinta-aikoja. Sen lisäksi se tietenkin maksoi suhtbpaljon päivisin, joten turha jaarittelu päivällä ei ollut normi. Pitkät puhelut oli aina iltaisin kello 20 jälkeen,

Tietysti oli tilanteita, joissa piti saada tieto heti, mutta koska ihmiset tiesivät missä omat lapset tai perheenjäsenet olivat, heille pystyi soittamaan näihin tiloihin. Koulun kansliaan. Työpaikan puhelinvaihteeseen, kaverin kotinumeroon, mummolaan jne. 



Mutta ikinä ei ollut ajatusta, ettei se soitto ollut arvokas. Soitettiin, koska haluttiin puhua, kertoa jotain Siksi sitä kutsuttiin puhelimeksi. Ajateltiin, että joku haluaa minulle puhua ja minä pidän sitä sen verran arvokkaana, että haluan kuunnella mitä hänellä on sanottavaa. 

Mutta sitä se ei ole enää. Toisen sanoja ja puhetta ei enää nähdä arvokkaina vaan häiriönä ja keskeytyksena. Puhe on ajatuksiamme ja se on sama kuin sanoisi toiselle ettei sinun ajatuksesi ole edes minun vastaamiseni arvosia ja se jos jokin on aika halveksivaa toista kohtaan. 



Ja se on surullista lukea, ettei moni täällä edes ymmärrä tätä asiaa, vaan jankkaa ettei siinä ole mitään halveksivaa tuoda toiselle se selvästi esille, ettei sinun ajatuksesi ja puheesi ole minun aikani arvoisia, ellet sinä paketoin niitä vähintään minua mielyttävään muotoon. Mielellään kahdenlauseen tekstiviestiin.

Nro 240: Sulla oli ihan hyviä pointteja. Kuten esimerkiksi tämä: "Minä jotenkin lähden ajatuksesta, että jos se on tärkeää hänelle, se on tärkeää minulle, koska hän sen jonkun takia soittaa. Minä en voi määritellä onko se hänen lemmikin kuolema tärkeää vai ei, vaikka minä en ehkä sitä lemmikkiä ole edes ehtinyt näkemään." Sun ja mun erona on kuitenkin se, että sinä vastaat heti puhelimeen tai ainakin soitat takaisin välittömästi, kun pystyt. Mikään muu sulle ei elämässä ole tärkeämpää kuin ystäväsi soitto. Sinulle ei ole merkitystä, haluaako hän vain kysyä, lähtisitkö lauantaina leffaan,  vai kertoa lemmikkinsä kuolemasta. Mulle taas tällä tiedolla on merkitystä. Se leffaan kyselypuhelu kestää korkeintaan 3 minuuttia. Koska vastaushan on kyllä tai ei ja sen mukaan sovitaan, missä nähdään ja moneltako. "Moikka, nähdään silloin". Jos taas on kyse lemmikin kuolemasta ,mä en hoida sellaista puhelua muutamassa minuutissa. Enkä myöskään siten, että mun pitää siinä samalla tehdä jotain muuta. Tai keskittyä johonkin muuhun. On siis sille soittajallekin parempi, että puhutaan puhelimessa sitten, kun puheluun on kunnolla aikaa eikä ole mitään muita häiriötekijöitä ympärillä. Ettei mun tarvitse lemmikin menettäneelle sanoa 5 minuutin puhelun jälkeen, että sori, mutta nyt mun pitää lopettaa. Ymmärrätkö pointin?



"Sinä näytät osaavan arvoida sekä tärkeysasteen ja ajan mitä joku vaatii. Hienoa sinulle."



Kun on kyse ystävistäni, niin kyllä, minä osaan. Tuossa tämän kommenttini alussa jo vähän selvensinkin asiaa. Mulla on yksi ystävä, joka lemmikin menettäessään puhuu siitä tietenkin ensin puolisonsa sekä aikuisten lastensa (joille siis lemmikki oli myös rakas) kanssa. Mä olen sitten vain heistä seuraava ihminen, jolle siitä puhuu. Mutta mulla on toinen ystävä, joka on sinkku. Lapsetkin jo aikuisia ja kiireisiä omissa elämissään. Kun hänen lemmikkinsä kuoli, hän oli kotonaan yksin asian kanssa. Ei ollut puolisoa, jonka kanssa jakaa surua. Onko mulla siis jotenkin outo ajatusmaailma, kun mä pidän itsestäänselvänä, että tämän jälkimmäisen ystäväni kanssa lemmikin kuolemasta puhuttiin pidempään kuin tämän ensimmäisen kanssa? 



"Mutta sinä lähdet täysin omista lähtökohdista ja tarpeista ja herää kysymys, että voiko tuota kutsua enää ystävyydeksi vai alkaako se olla jo jotain muuta, kun arvioit mikä on minkäkin arvoista ja vastaamisen arvoista vain sinulle."

Totta, minä lähden täysin omista lähtökohdistani ja omista tarpeistani, mutta niin tekevät myös ystäväni. Mun ystäväni eivät oleta, että voisin vastata ihan milloin tahansa, mutta en minäkään oleta, että he voisivat vastata. Meille sopii viestittely juuri sen vuoksi, että voi laittaa viestin ja toinen vastaa sitten, kun ehtii, voi ja jaksaa. Onneksi mulla on ystävät, jotka ovat näissä asioissa  samoilla linjoilla mun kanssani. Ei tarvitse miettiä, ollaanko ystäviä vai eikö olla, kun toi toinen ei nyt teekään niinkuin mä haluaisin sen tekevän. 

 

Nro 258: Kommenttisia luettuani puoleen väliin asti meinasin kirjoittaa. "AAMEN!!! Näin se juuri oli". Mutta sitten tuohon loppuun en olekaan samaa mieltä. Silloin lankapuhelinten aikaan ei ollut vaihtoehtoja. Tai no oli kirje, jonka perille meno kesti päiviä, tai sitten piti mennä itse ovikelloa soittamaan. Nykyisin on vaihtoehto eli ne viestit. En tarkoita, että kaikki asiat pitäisi kommunikoida vain viestillä, mutta miksi joillekin on niin kertakaikkiaan vaikea ajatus laittaa viestiä" Moikka, olisi tällaista asiaa, voinko soittaa?" Tai vaihtoehtoisesti viestissä kysyä, voisiko toinen soittaa vaikka illalla. Kauheesti ollaan olevinaan ystäviä, keskustellaan kaikenlaisesta syvällisestä, tiedetään toisen aikataulut suunnilleen minuutin tarkkuudella, mutta noin yksinkertaisen viestin laittaminen on aivan liikaa vaadittu.