Ei pääse elämään rentoa omaa elämää kun vanhuksesta pitää huolehtia

Nro 204: On kyllä ihan ymmärrettävää, että sun aika ja voimat menee nyt ihan muuhun kuin omien tavaroidesi läpikäymiseen. Niiden aika tulee sitten joskus myöhemmin. Mä aloin tehdä kuolinsiivousta jo joitakin vuosia sitten. Tai ei silloin mistään kuolinsiivouksesta vielä puhuttu. Tajusin vaan yks päivä, etät mulla on noin 50 paria aivan ihania korkokenkiä kaapissa. Ja mähän en ole voinut korkkareilla kulkea enää vuoden 1996 jälkeen, kun sairastuin nivelreumaan. Mutta koska olin aina rakastanut korkkareita niin ajattelin, että sitten, kun reuma on edennyt niin, että olen pyörätuolissa, voin taas käyttää korkkareita. Katselin kenkäkokoelmaa iakani ja mietin, että ehkä mä en koskaan päädykään pyörätuoliin. Ja niin hävitin kenkäkokoelmani. Myöhemmin olen sitten siivoillut mm liinavaatekaappeja ja vienyt tarpeettomia ja /tai kulahtaneita Hesylle. Viime syksynä, kun olin 8 viikkoa siskollani vesivahinkoevakossa, sain sitten loppuaikoina tulla kotiin yöksi. Kun olin täällä kaaoksen keskellä yksinäni (kissa ja koirakin oli mun siskollani silloin), aikani kuluksi kävin läpi muita vaatekaappejani. Kävin ostamassa sellaiset lokerikkosysteemit ja nyt on jokainen t-paita ja muu viikattuna nätisti omaan lokeroonsa. Parittomia sukkiakaan ei enää ole. 

Mulla oli sen vesivahingon sattuessa viikko aikaa tyhjentää koko alakerta. Siis vain kattolamput sai jäädä. Tuli sen verran kiire, että aika rankalla kädellä karsin tavaroita. Koska en tiennyt, kauanko joudun olemaan evakossa, en alkanut etsiä mitään varastoa vuokralle vaan kaikki olohuoneen huonekalutkin sai lähteä sorttiasemalle. Vaikkei ne ollut edes kastuneet. Hommasin kotiin päästyä uudet ja vielä sitä silmällä pitäen, että ne on kevyet siirtää, niiden alta on helppo imuroida ja että lattiatilaa jää paljon. Syksyllä ostin vielä robotti-imurinkin ja se mahtuu hyvin imuroimaan kaikkien huonekalujen altakin. Keittiökin meni uusiksi ja kun pääsin takaisin kotiin, aloin kantaa yläkertaan viedyistä keittiötavaroista ja astioista tavaroita alas sitä mukaa kuin niitä tarvitsin. Osa tavaroista on edelleen yläkerrassa ja ne pitää jossain vaiheessa laittaa kierrätykseen. En usko, että tulen niitä enää tarvitsemaan. ovat tavaroita, joita olen käyttänyt silloin, kun lähisuku on tullut meille syömään tai muuten juhlimaan jotain. Noh, ei mulla ole enää sellaista isoa ruokapöytääkään, että voisin suvun kutsua. 

Yläkerrassa on vielä paljon karsittavaa ja koska mulla on työhuoneen remontti edelleen kesken, niin kaikki vie aikaa. Ja aikaa ja ennenkaikkea voimia mulla on alkanut olla vasta nyt. Mutta kaiken, mitä mä tänne nyt olen tehnyt, olen tehnyt sitä silmällä pitäen, että pärjäisin täällä ilman apua mahdollisimman pitkään. En halua olla vanha jäärä, joka soittaa pojalleen tai tyttärelleen, koska on ihan itse tehnyt elämänsä hankalaksi :)

Vierailija kirjoitti:

Ja tuohon comboon kun lisätään vielä lapsenlapset, (joita tietenkin haluan hoitaa ja huomioida myös, jotta vanhemmat saavat välillä levätä), on kieltämättä välillä aika ventti olo. Näin 6kymppisenä kun joskus tarvitsisi aikaa myös ihan itselleenkin. 

Paha juttu, jos joutuu hoitamaan vanhempansa ja vielä lapsenlapsensakin 😵

Me ostimme kaupungista uuden kerrostalo-osakkeen eläkepäiviksi. Se on nyt kalustettu ja kaikki perustarvikkeet on valmiina, ja ei tarvitse muuta enää kuin ne eläkepäivät, ja sitä ennen kaiken muun omaisuuden myyminen/luovuttaminen. 

Hoivavastuun lisääntyminen lapsien suuntaan, palveluiden heikentyminen ja eläkeiän nosto ovat kyllä melkoinen yhtälö. Siihen vielä ikäihmisten itsemääräämisoikeus ja se mentaliteetti, joka tekee vanhuksesta täysin joustamattoman, kuolemattoman ja oikeutetun ihan kaikkeen oman lapsen kustannuksella. 

Minä en hoida paljonkaan vanhaa äitiäni. Asun kauempana eikä ole kyytiä sinne. Veljeni asuu lähempänä. Mietin välillä joutuuko veljeni kohtuuttoman taakan alle hoidellessaan äitin asioita. Ei ole muita asioita kuin laskut. Äiti jaksaa vielä siivota jne. Ruoka tuodaan kotiin. Sosiaalista elämää saisi olla enemmän, mutta kun äiti ei tunnu haluavan sitä. Olen sanonut että ilmottautuu itse esim.  eläkeläisten retkille. En jaksaisi hoitaa joka risausta kun äiti on itse niin aloitekyvytön. On aina tottunut siihen että muut hoitavat hänen asioitaan. Nyt kun ei ole isä auttamassa niin on täysin uusavuton. Tässä onkin opetus että ei pidä koskaan antaa liikaa asioitaan hoidettavaksi toisille. Tulee sitten vanhana täysin vässykäksi. Sitten kun äitillä terveys menee niin hoidetaan kotiin avut tai menkööt laitokseen. En ala hoitaan.

Yksi omituinen piirre on sekin, että kenenkään muun seura ei kelpaa, kuin lasten. Harrastuspiirit, senioireiden riennot, retken, kyläilyt, mikään ei käy. Koska kaikki ovat huonoja ihmisiä, puhuvat vain vaivoistaan, ovat vanhoja houruja ei niiden kanssa saa edes mitään puhuttua. Ja sitten ollaan niin yksinäisiä. Ja lasten on tultava mahdollisimman usein, kun "ei täällä kukaan käy ikinä". Ja sitten kun käydään, saa kuulla haukkumista muista ihmisistä, valitusta vaivoista, samoja juttuja uudelleen ja uudelleen. Ikinä ei edes kysytä, mitäs sun elämääsi kuuluu. 

Tajuan, että sama on itselläkin edessä kaikesta päätellen, mutta jo jestas sentään miten on raskasta! 

Vierailija kirjoitti:

Yksi omituinen piirre on sekin, että kenenkään muun seura ei kelpaa, kuin lasten. Harrastuspiirit, senioireiden riennot, retken, kyläilyt, mikään ei käy. Koska kaikki ovat huonoja ihmisiä, puhuvat vain vaivoistaan, ovat vanhoja houruja ei niiden kanssa saa edes mitään puhuttua. Ja sitten ollaan niin yksinäisiä. Ja lasten on tultava mahdollisimman usein, kun "ei täällä kukaan käy ikinä". Ja sitten kun käydään, saa kuulla haukkumista muista ihmisistä, valitusta vaivoista, samoja juttuja uudelleen ja uudelleen. Ikinä ei edes kysytä, mitäs sun elämääsi kuuluu. 

Tajuan, että sama on itselläkin edessä kaikesta päätellen, mutta jo jestas sentään miten on raskasta! 

Itse olen huomannut ikääntyessäni itsessäni sellaisen piirteen, että en enää ole kiinnostunut uusien ihmisten seurasta, vaan kelpuutan ainoastaan läheisimmät ihmiset seurakseni. Olen ollut hyvinkin seurallinen ja saanut helposti ystäviä, mutta nyt ei enää kiinnosta uudet ystävät, mutta vanhojen ystävien kanssa olen tekemisissä, ja läheisempien sukulaisten. "Turhat" tuttavuudet ovat karsiutuneet pois omasta elämästä. 

Olen niin onnellinen että meidän suvussa vanhukset ovat virkeitä, aktiivisia ja pää toimii. Sitten vähän vajaa 90v kupsahtavat saappaat jalassa.

Sitä todella toivon myös isälleni ja toki myös itselleni.

Mitä kauemmin nykyvanhukset elävät, sitä kauemmin keski-ikäisten lasten elämä kurjistuu vanhuksia hyysätessä. Tämä on tabu.

T. Väsynyt 60v

 

Vanhempani ovat 88 & 86. Fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta isälläni rupeaa olemaan kognitiivisia ongelmia eikä suostu hakeutumaan tutkimuksiin. Hän on fyysisesti erittäin hyväkuntoinen ja nuorekas. Isoäitini, hänen äitinsä, oli lähes satavuotias kuollessaan. Nyt homma vielä menee hyvin ja käyn vanhempieni luona noin kerran viikossa. Ihan rakkaudella ajattelen vanhempiani ja autan mielelläni kaikessa missä voin. He ovat antaneet minulle ja lapsilleni paljon ja haluan auttaa kaikessa missä voin. Olen 6-kymppinen mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tuohon comboon kun lisätään vielä lapsenlapset, (joita tietenkin haluan hoitaa ja huomioida myös, jotta vanhemmat saavat välillä levätä), on kieltämättä välillä aika ventti olo. Näin 6kymppisenä kun joskus tarvitsisi aikaa myös ihan itselleenkin. 

Paha juttu, jos joutuu hoitamaan vanhempansa ja vielä lapsenlapsensakin 😵

 

Siinä on tehtävä valinta, kumpaa hoitaa ja kumman jättää yhteiskunnan hoitoon. Minulle se valinta oli helppo, tosin lapset olivat omia eivätkä lapsenlapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja tuohon comboon kun lisätään vielä lapsenlapset, (joita tietenkin haluan hoitaa ja huomioida myös, jotta vanhemmat saavat välillä levätä), on kieltämättä välillä aika ventti olo. Näin 6kymppisenä kun joskus tarvitsisi aikaa myös ihan itselleenkin. 

Paha juttu, jos joutuu hoitamaan vanhempansa ja vielä lapsenlapsensakin 😵

 

Siinä on tehtävä valinta, kumpaa hoitaa ja kumman jättää yhteiskunnan hoitoon. Minulle se valinta oli helppo, tosin lapset olivat omia eivätkä lapsenlapsia.

Ei tuo ole valinta. Juridisesti ihminen _on_ vastuussa vain omista alaikäisistä lapsistaan. Ei lainkaan vanhemmistaan. Jos siis käytännössä laiminlöisit lapsesi vanhempiesi hoidon vuoksi, heidät huostaanotettaisiin/sinua rangaistaisiin. Päinvastaisessa tilanteessa yhteiskunta hoitaa jossakin kohtaa homman; me maksamme veroja jotta vahuspalvelumme toimivat.

Onko elämä sitten koskaan vapaata ja rentoa oli vanhuksia tai ei? Mulla oli rentoa viimeksi lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Yksi omituinen piirre on sekin, että kenenkään muun seura ei kelpaa, kuin lasten. Harrastuspiirit, senioireiden riennot, retken, kyläilyt, mikään ei käy. Koska kaikki ovat huonoja ihmisiä, puhuvat vain vaivoistaan, ovat vanhoja houruja ei niiden kanssa saa edes mitään puhuttua. Ja sitten ollaan niin yksinäisiä. Ja lasten on tultava mahdollisimman usein, kun "ei täällä kukaan käy ikinä". Ja sitten kun käydään, saa kuulla haukkumista muista ihmisistä, valitusta vaivoista, samoja juttuja uudelleen ja uudelleen. Ikinä ei edes kysytä, mitäs sun elämääsi kuuluu. 

Tajuan, että sama on itselläkin edessä kaikesta päätellen, mutta jo jestas sentään miten on raskasta! 

Voi olla myös yhdistelmä että haukutaan kaikki tunnetut ihmiset läpi ja tentataan aikuisen lapsen kuulumiset pikkutarkasti,tietenkin kaikki neuvot ja manipuloinnit ilmaiseksi kaupanpäälle.

Ei tuo nyt mitään herkkua ole tulla sidotuksi tämmöiseen ihmiseen. Yksi ihminen voi joutua melkoisen kuorman alle pelkästään jo kuuntelijana.

Vierailija kirjoitti:

Onko elämä sitten koskaan vapaata ja rentoa oli vanhuksia tai ei? Mulla oli rentoa viimeksi lapsena.

Riippuu miten tuon ajattelee. Mä ajattelen niin, että elämä on rentoa ja vapaata silloin, kun ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Moni vanhus vie aikuisista lapsistaan mehut. Ei ole oikein, että vielä kuusikymppisenäkin pitää uhrata oma elämänsä vanhuksen puolesta. Olla aina huolehtimassa ja saatavilla.

He huolehtivat ja olivat aina saatavilla sinulle, kun olit lapsi ja siitä eteenpäin. Mikä siinä nyt on niin vaikeaa autella elämän ehtoopuolella olevis vanhemmipiaan? Minä tiedän, koska pyysin heitä muuttamaan lähelle minua, kun ikää alkoi tulla. Korttelin päähän muuttivat ja elivät hyväkuntoisina pitkään. Varsinainen fyysinen auttaminen oli hyvin vähäistä, koska heillä kävi yksityinen hoivafirma. Isä ei olis antanut tyttären hoitaa ja oikeassa olikin. Hän oli hyvin pitkä ja siksi painava mies, jonka auttelu vaatii ennenkaikkea tekniikkaa kuin voimaa.

Isä menehtyi ensin ja siitä kolmen vuoden jälkeen äiti. Isä sai olla kotona loppuun asti, mut äidin jouduin laittamaan yksityiseen ympärivuorokautiseen hoivakotiin. Sekin oli 10 min kävelymatkan päässä. Kävin hänen luonaan joka ikinen päivä tietoisena, että joskus tämä loppuu ja rakas äitini pääsee taivaan kotiin.

Olin alle 60 pikkuisen, kun molemmat olivat poissa. Ikävä oli ja on mieletön. Tottakai paloin loppuun jossain vaiheessa ja siksi äidille sitä hoitopaikkaa piti hakea. Melkein menehdyin itsekin, enkä jaksanut siitä välittää. Ihan sama. 

 

Kärsivällisyyttä hyvät ihmiset, kärsivällisyyttä. Ottakaa lomaa ja tehkää joku matka vaikka kesällä. Siitä saatte uutta voimaa. Korkeimman apuun on hyvä turvata. Sieltä avun saa taatusti. Tsemppiä kaikille omaishoitajille.

Vierailija kirjoitti:

Mitä kauemmin nykyvanhukset elävät, sitä kauemmin keski-ikäisten lasten elämä kurjistuu vanhuksia hyysätessä. Tämä on tabu.

T. Väsynyt 60v

 

Vanhempani ovat 88 & 86. Fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta isälläni rupeaa olemaan kognitiivisia ongelmia eikä suostu hakeutumaan tutkimuksiin. Hän on fyysisesti erittäin hyväkuntoinen ja nuorekas. Isoäitini, hänen äitinsä, oli lähes satavuotias kuollessaan. Nyt homma vielä menee hyvin ja käyn vanhempieni luona noin kerran viikossa. Ihan rakkaudella ajattelen vanhempiani ja autan mielelläni kaikessa missä voin. He ovat antaneet minulle ja lapsilleni paljon ja haluan auttaa kaikessa missä voin. Olen 6-kymppinen mies.

Toivottavasti teillä menee vielä pitkään hyvin. Toissa kesänä vietettiin mun äidin 95-vuotissynttäreitä sekä vanhempieni 70-vuotishääpäivää. Vielä silloin heidän tarvitsemansa apu oli jonkin painavamman esineen kantamista tms. Äiti saattoi unohdella jotain asioita tai sekoittaa ihmisten nimiä, mutta sitä ei pitänyt 95-vuotiaalle mitenkään poikkeuksellisena asiana. Ja kun äidille sanoi, että se ei ollut Antti vaan Ahti, niin sitten äiti itsekin tajusi, että no niinpäs olikin.   Vasta silloin loppuvuodesta 2022 isä alkoi tuoda esille joitakin asioita, joissa hänellä oli äidin kanssa ongelmia. Tilanne alkoi pahentua alkuvuonna 2023. Äiti ei aina tunnistanut isää, hän eli nuoruuttaan tai lapsuuttaan, lähti karkailemaan (oli menossa lapsuudenkotiinsa tapaamaan vanhempiaan jne), ei uskonut, kun hänelle kerrottiin esim se, että hänen vanhempansa ovat aikoja sitten kuolleet jne. Muuttui aggressiivisemmaksi ja väitti, että muut valehtelee hänelle. Ei enää tunnistanut kotiaan, missä oli asunut yli neljännesvuosisadan, kodikseen. Monesti isälle kertoi, miten heidän kotonaan yläkerrassa "on niitä ihmisiä" vaikkei siis siellä ketään ollut. Muistamattomuus paheni ja lisäksi tuli monenlaisia harhoja. Alkoi noin muutenkin suhtautua hyvin epäluuloisesti kaikkeen kuten vaikkapa lääkkeisiin, joita hän oli käyttänyt jo vuosikausia. Minutkin tunnisti enää äänestä, koska hän itse kuvitteli olevansa vielä nuori ja eihän yli 60v voinut mitenkään olla hänen lapsensa. Hänen lapsensahan olivat vasta taaperoita tai sitten, kun äiti alkoi kuvitella olevansa itse lapsi, ei hänellä tietenkään voinut olla vielä omia lapsia.  Toissakesänä isäkin ulkona vielä liikkui vain kävelykepin kanssa, nyt on jo vuoden päivät tarvinnut rollaattoria. Maaliskuun 2023 jälkeen äitiä ei ole voinut jättää edes 10 minuutiksi yksin vaan on oltava koko ajan joku vahtimassa ja koska isä liikkuu hitaasti, isä ei voi käydä edes hakemassa postia tai viemässä roskia vaan jonkun muun pitää tehdä ne. Meillä siis vanhempien tilanne muuttui puolessa vuodessa tosi huonoksi. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä kauemmin nykyvanhukset elävät, sitä kauemmin keski-ikäisten lasten elämä kurjistuu vanhuksia hyysätessä. Tämä on tabu.

T. Väsynyt 60v

 

Vanhempani ovat 88 & 86. Fyysisesti hyvässä kunnossa, mutta isälläni rupeaa olemaan kognitiivisia ongelmia eikä suostu hakeutumaan tutkimuksiin. Hän on fyysisesti erittäin hyväkuntoinen ja nuorekas. Isoäitini, hänen äitinsä, oli lähes satavuotias kuollessaan. Nyt homma vielä menee hyvin ja käyn vanhempieni luona noin kerran viikossa. Ihan rakkaudella ajattelen vanhempiani ja autan mielelläni kaikessa missä voin. He ovat antaneet minulle ja lapsilleni paljon ja haluan auttaa kaikessa missä voin. Olen 6-kymppinen mies.

Toivottavasti teillä menee vielä pitkään hyvin. Toissa kesänä vietettiin mun äidin 95-vuotissynttäreitä sekä vanhempieni 70-vuotishääpäivää. Vielä silloi

Saavatko mitään apuja? Hoivapaikan hakukin voisi äidillesi jo olla ajankohtainen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni vanhus vie aikuisista lapsistaan mehut. Ei ole oikein, että vielä kuusikymppisenäkin pitää uhrata oma elämänsä vanhuksen puolesta. Olla aina huolehtimassa ja saatavilla.

Olen 75 v samoin mieheni ja jo kohta kymmenen vuotta hoidettu anopin asioita, ja vaikka pääsi hoivakotiin, niin se kaikki paperisota tuottaa miehelle todella paljon työtä. Samoin on yksi sukulainen, jolla käy kotihoito, mutta koko ajan oh jotain säätöä. Siareni joutui hoivakotiin ja onneksi hänellä on lähellä meitä nuorempi holhooja. Lisäksi yksi lapsenlapsikin  tarvitsee meidän tukea.

Nämä vanhat puhuvat kaikille, että kyllä he(siis me) jaksamme, kun olemme kuulema vasta 50 vuotiaita😰.

Kohta aion heittäytyä ihan saamattomaksi ja sanon aikuisille lapsille, että eivät edes aloita meidän hoitamista, ei vaan enää jaksaisi, ku

Anoppi on 98 v, kun joku kyseli.

Niinpä. Mikä siinä on niin vaikea hoitaa iäkkäitä vanhempia, jotka sanovat joka ikiseen asiaan ei? Toisten ei tarvitse kuin ehdottaa, että jos muuttaisitte tuohon lähelle kerrostaloon ja hommattaisiin teille kotiapua. Niin ne vanhukset sanovat, että onpa hyvä idea, kun tässä syrjässä sijaitsevassa omakotitalossa on niin paljon hommaa sisällä ja ulkona. Voisi ehkä ne ihmettelyt jäädä väliin, jos vanhemmat sanoo, että minä en tästä muuta minnekään eikä mitään ulkopuolista apua hommata, kun lapsi hoitaa. Siihen päälle vielä syyllistämistä, kun serkkusi auttaa vanhempiaan niin ja näin paljon.

Nro 220: "Saavatko mitään apuja? Hoivapaikan hakukin voisi äidillesi jo olla ajankohtainen? "



Avun saaminen ei ole onneksi ollut mikään ongelma, koska heillä on varaa maksaa yksityiselle. Ongelma oli se, etteivät halunneet ulkopuolista apua. Vasta viime kesänä sain isän hyväksymään sen, että joka toinen viikko käy siivousfirmasta siivooja. Ja silloin alkuun mun piti hakea äiti siksi aikaa sieltä pois, koska äiti muuttui heti hankalaksi, jos sinne tuli jotain ulkopuolisia. Mulle tämä oli vähän hankalaa, kun siivousfirma kävi arkipäivänä keskellä päivää ja mun piti yrittää tehdä töitä samalla, kun vahdin äitiä. Tähän me keksittiin lopulta ratkaisu. Äiti on aina tykännyt hienostella, joten ehdotin isälle, että just ennenkuin siivoojat tulee, isä kaivaa kaapista hienoimmat posliinikupit, keittää kahvia ja sitten syödään leivoskahvit. Selitettiin äidille joka kerta, että herrasväellähän käy nykyisin aina siivooja ja äiti sitten ryysti kahvia ja mussutti leivosta sillä aikaa, että siivoojat sai siivottua. 

Isä ei halua äitiä hoivapaikkaan vaan haluaa, että äiti on kotona. Äidin oma toivekin on ollut voida olla kotona loppuun asti. Tammikussa äidillä oli päivystys-hoivakoti-päivystys-sairaala -kierre  ja siinä yhteydessä oli hyvinvointialue tehnyt kaikki tarvittavat selvitykset ja päätöksenkin, että äiti on ympärivuorokautisen hoivapaikan tarpeessa. Hoivakoti on kuitenkin isälle ihan no-no. Kun äiti oli vähän aikaa kriisipaikalla hoivakodissa, äiti ei siellä syönyt, juonut eikä ottanut lääkkeitään, joten meni huonoon kuntoon ja sieltä toimitettiin taas päivystykseen. Isä on mulle sanonutkin, että kun ne hoivakodissa ei hoida vaan antavat vaan vanhuksen riutua ja mennä huonoon kuntoon. 

Nyt mun vanhemmilla  sentään käy yksityiseltä kotihoito ja tarpeen mukaan kotisairaanhoitokin. Myös turvapalvelu on hankittu. Äidin sekavuuden ja harhojen kanssa isä joutuu pärjäämään miten parhaiten taitaa. Ja sitten se syöminen, juominen ja lääkkeiden ottaminen vaatii isältä kärsivällisyyttä ja pitkään maanittelua ja houkuttelua. Yhtään poikkipuolista sanaa äidille ei voi sanoa, koska sitten alkaa hulabaloo.