Mitä asennemuutosta läheisriippuvuudesta tai epävakaudesta pysyvä parantuminen edellyttää

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei auttanut vielä se, että tiedostin olevani läheisriippuvainen eikä vielä sekään, että tiedostin kenen kaikkien kanssa oli tällainen läheisriippuvaisuuteen perustuva suhde. Lopullinen murros tapahtui sitten, kun aloin havainnoida sitä, että millaisissa tilanteissa ripustauduin näihin ihmisiin. Siis tiesin ennen sitä pitkään, että olen läheisriippuvainen ja että keiden kanssa sellainen ihmissuhde oli, mutta vasta kun ymmärsin että mitä itsessäni olevaa välttelin ripustautumalla muihin, pääsin siitä irti. 

Olisi kiinnostavaa kuulla mitä itsestäsi oivalsit?

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa kuulla mitä itsestäsi oivalsit?

 

Olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa olin henkisesti vielä pahemmin heitteillä kuin fyysisesti, ja minun tarpeitani laiminlyötiin ja jouduin lunastamaan olemassa oloani sillä, että olin hyödyksi muille. Siinä ei ollut myöskään tilaa tunnekehitykselle. Lisäksi olin oppinut, että minulle ei sallita minkäänlaisia virheitä. 

Kun kasvoin, sen sijaan että olisin muuttanut tätä toimintamallia, jatkoin samalla tavalla ja etsiydyin sellaiseen seuraan, joka tätä dynamiikkaa pystyi vahvistamaan. Etsin ihmisiä, jotka jättivät minut tunnetasolla kohtaamatta, käyttivät minua hyväkseen ja oikeuttivat olemassa oloni sillä, että olin heille hyödyksi. En syytä tästä nyt näitä ihmisiä, vaan tiedostan aktiivisesti hakeneeni tällaisia erityisen manipulatiivisia ystävyys- ja ihmissuhteita, koska ne pitivät minut kiinni tutussa ja siksi turvallisessa toimintamallissa, ja samalla mahdollistivat sen, ettei minun tarvinnut kohdata omaa keskeneräisyyttäni. 

Tajusin myös sen rajun ristiriidan, että olin toisaalta äärimmäisen vastuuntuntoinen ja perfektionisti, mutta samaan aikaan "salassa" täysin kykenemätön pitämään huolta mm itsestäni, raha-asioistani, terveydestäni. En uskaltanut olla yksin kotona, koska olin niin syvästi turvaton, mutta samaan aikaan muille välittyvä kuva oli se, että pärjään ja kykenen. Pidin niitä kahta puolta täysin erillisenä, koska olin myös oppinut, että minulla ei ole oikeutta tehdä mitään virheitä, koska oikeutukseni olla olemassa on ehdollista. Olin kykenemätön pitämään huolta itsestäni, koska en ollut kasvanut ohi siitä vaiheesta, jossa minusta ei pidetty huolta. 

Mitä huonommin voin ja mitä enemmän itseäni laiminlöin, sitä raivokkaammin etsiydyin tilanteisiin, joissa voisin lunastaa itseni ja kokea edes vähän aikaa olevani hyvä ihminen, koska tunsin sisimmiltäni olevani maailman huonoin ja arvottomin. 



Lyhyesti sanottuna, ymmärsin, että en ole kasvanut ja aikuistunut, ja että voidakseni niin tehdä, minun on suunnattava katse itseeni, keskeneräisyyteni, vaillinaisuuteni ja virheisiini ja sen sijaan, että esitän aikuista ja vastuullista, olla sellainen, myös itselleni. Aloitin sen ihan sillä, että kun taas kerran koin vastustamatonta halua tavata yhden erittäin manipulatiivisen ystäväni, kysyin ensin itseltäni, että mitä yritän vältellä sillä tapaamisella. Jokaisella kerralla tunnistin helpommin ja helpommin sen todellisen tunteen ja syyn, mitä milloinkin yritin tukahduttaa. Olin olosuhteiden vuoksi "varhaiskypsä" ja "aikuistunut varhain", mutta olin itse asiassa jäänyt monissa asioissa tunnetasolla kesken. Minussa oli ikään kuin kaksi eri puolta, toinen joka oli äärimmäisen vastuuntuntoinen ja koki olevansa myös kaikista muissa vastuussa ja sitten sen täysin kesken jäänyt lapsi, jolla ei ollut mahdollisuutta kasvaa ja kehittyä. Minun oli tosi vaikea ymmärtää sitä, että olin ikään kuin alkanut varhaisteininä esittää aikuista ja että iän karttuessa en suinkaan aikuistunut, vaan edelleen esitin aikuista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiinnostavaa kuulla mitä itsestäsi oivalsit?

 

Olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa olin henkisesti vielä pahemmin heitteillä kuin fyysisesti, ja minun tarpeitani laiminlyötiin ja jouduin lunastamaan olemassa oloani sillä, että olin hyödyksi muille. Siinä ei ollut myöskään tilaa tunnekehitykselle. Lisäksi olin oppinut, että minulle ei sallita minkäänlaisia virheitä. 

Kun kasvoin, sen sijaan että olisin muuttanut tätä toimintamallia, jatkoin samalla tavalla ja etsiydyin sellaiseen seuraan, joka tätä dynamiikkaa pystyi vahvistamaan. Etsin ihmisiä, jotka jättivät minut tunnetasolla kohtaamatta, käyttivät minua hyväkseen ja oikeuttivat olemassa oloni sillä, että olin heille hyödyksi. En syytä tästä nyt näitä ihmisiä, vaan tiedostan aktiivisesti hakeneeni tällaisia erityisen manipulatiivisia ystävyys- ja ihmissuhteita, koska n

 

Voi, niin tunnistettavaa ja tärkeää. Kerro lisää, miten etenit tuosta? Millaiset ajatukset/ teot veivät tuosta oivalluksesta eteenpäin? 

Läheisriippuvuus ei ole kaksijakoinen, on sairaus. 

Luulen, että siihen tarvitaan jotain muuta eikä asenteen muuttaminen auta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä läheisriippuvuus on vaikea kysymys, itsekin sitä usein olen pohtinut, että miten sitä määrittää. Olen esim itse ollut ihan normaalisti sinkku elämässäkin pärjäävä ja tavallisia asioita tekevä ja silti ehdottomasti onnellisempi kun sain perustettua perheen. Edelleen koen itseni ihan samaksi ihmiseksi ja työt pyörii kuten ennenkin ym, mutta kyllä mieheni ja lapseni ovat minulle maailman tärkeimpiä enkä usko, että haluisin enää elää jos he kaikki yllättäen kuolisivat.  

Olen ajatellut olevani syvästi rakastunut ja sitoutunut, mutta tiedä sitten nimittävätkö toiset tätä läheisriippuvuudeksi🤷

Mikä tässä yllä olevassa on sellaista, mikä mielestäsi voidaan kokea läheisriippuvuudeksi? 

 

Tarkoitan näitä ihmisiä jotka täälläkin kuuluttavat olevansa niin yksilöllisiä individualisteja ja valistavat  muitakin siitä, että pitäisi olla etsimättä esim puolisoa ja vain *oppia löytämään onni omasta itsestä* jne. Minä en ajattele niin, minusta ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin ja onni syntyy jaettaessa. Ja juurikin oma perheeni on minulle kaikkein tärkeintä ja rakkainta maailmassa ja voisin hyvin kuvitella kadottavani elämänhaluni kokonaan mikäli heidät menettäisin. Minusta se ei ole läheisriippuvuutta, mutta nämä itseriittoisuuden puolesta kuuluttajat sellaiseksi sen määrittelevät.

-sama

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että siihen tarvitaan jotain muuta eikä asenteen muuttaminen auta.

Totta. Jotain asioita voi vain päättää, mutta jotkin asiat vaativat syvempää oivallusta, pitkäaikaista työstämistä ja kivuliasta henkistä kasvua, joka ei tapahdu sormia napsauttamalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä läheisriippuvuus on vaikea kysymys, itsekin sitä usein olen pohtinut, että miten sitä määrittää. Olen esim itse ollut ihan normaalisti sinkku elämässäkin pärjäävä ja tavallisia asioita tekevä ja silti ehdottomasti onnellisempi kun sain perustettua perheen. Edelleen koen itseni ihan samaksi ihmiseksi ja työt pyörii kuten ennenkin ym, mutta kyllä mieheni ja lapseni ovat minulle maailman tärkeimpiä enkä usko, että haluisin enää elää jos he kaikki yllättäen kuolisivat.  

Olen ajatellut olevani syvästi rakastunut ja sitoutunut, mutta tiedä sitten nimittävätkö toiset tätä läheisriippuvuudeksi🤷

Mikä tässä yllä olevassa on sellaista, mikä mielestäsi voidaan kokea läheisriippuvuudeksi? 

 

Tarkoitan näitä ihmisiä jotka täälläkin kuuluttavat olevansa n

Tuo mitä sanot on ihan normaalin valtavirtaan kuuluvan ihmisen tapa ajatella asioista.

Monesti nämä riippumattomuuttaan ylikorostavat ovat jollain tapaa itse hieman rikkinäisiä. Usein myös paljon rikkoutuneita parisuhteita heillä joissa ovat itse ne rikkoneet.

On kyllä jännä, miten ne ihmiset, joilla ei ole kokemusta kysytystä aiheesta, alkavat kieltää koko ilmiön olemassaolon ja tuomitsevat asian kanssa kamppailevat huomionhakuisiksi erikoisuudentavoittelijoiksi. Väitän, että ihminen, jolla on jokin elämänhistorian varrella syntynyt ongelma, olisi mielellään normaali ja tavallinen. Kun täällä palstalla hakee kokemusta omaavilta vertaistukea ja vinkkejä, joillekin iskee pakkomielle tulla kommentoimaan ylenkatseella ja arvostelulla. Eikö se ole hyvä, että ihmiset haluavat kehittyä ja päästä irti ongelmallisista asioista, jotka yleensä lapsuudessa ovat kasvuympäristöstä aiheutuneita. Arvostelijoiden kannattaisi myös tarkastella omaa persoonaansa ja miettiä, mistä kärkäs arvostelun tarve syntyy ja voisiko persoonaansa kehittää ystävällisemmäksi ja vähemmän tuomitsevaksi. Jos itse huomaan jonkin keskustelunaiheen, joka ei ole itselleni ongelma, voin ihan helposti ohittaa aiheen tai lukea sen mielenkiinnosta besserwisseröimättä. Muutama kommentti taaksepäin oli hyvää analyysia aiheesta. Muualtakin aiheeseen voi perehtyä. Kukaanhan ei ole väittänyt, että normaali läheisyys ja keskinäinen tarvitsevuus olisi läheisriippuvuutta. 

Vierailija kirjoitti:

On kyllä jännä, miten ne ihmiset, joilla ei ole kokemusta kysytystä aiheesta, alkavat kieltää koko ilmiön olemassaolon ja tuomitsevat asian kanssa kamppailevat huomionhakuisiksi erikoisuudentavoittelijoiksi. Väitän, että ihminen, jolla on jokin elämänhistorian varrella syntynyt ongelma, olisi mielellään normaali ja tavallinen. Kun täällä palstalla hakee kokemusta omaavilta vertaistukea ja vinkkejä, joillekin iskee pakkomielle tulla kommentoimaan ylenkatseella ja arvostelulla. Eikö se ole hyvä, että ihmiset haluavat kehittyä ja päästä irti ongelmallisista asioista, jotka yleensä lapsuudessa ovat kasvuympäristöstä aiheutuneita. Arvostelijoiden kannattaisi myös tarkastella omaa persoonaansa ja miettiä, mistä kärkäs arvostelun tarve syntyy ja voisiko persoonaansa kehittää ystävällisemmäksi ja vähemmän tuomitsevaksi. Jos itse huomaan jonkin keskustelunaiheen, joka ei ole itselleni ongelma, voin ihan helposti ohittaa aiheen tai lukea sen mielenkii

Kehittyminen ja halu päästä irti ongelmallisista asioista on hyvä alku. Sitten täytyy myös johdonmukaisesti toimia sen saavuttamiseksi siten että ei loukkaa varsinkaan kaikista läheisimpiään.

Tuo edellämainitti on siis kaiken edellytys. Jos siihen ei ole halua eikä kykyä niin on turha uhriutua jos oma käytös aiheuttaa ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että siihen tarvitaan jotain muuta eikä asenteen muuttaminen auta.

Totta. Jotain asioita voi vain päättää, mutta jotkin asiat vaativat syvempää oivallusta, pitkäaikaista työstämistä ja kivuliasta henkistä kasvua, joka ei tapahdu sormia napsauttamalla. 

Se henkinen kasvu vaatii usein näillä sitä että joutuvat kuvainnollisesti pohjalle. Sitä että he joutuvat katsomaan itseään ja tekojaan pitkään ja syvältä peilistä. 

 

Eikä tuokaan läheskään aina riitä.

Läheisriippuvainen on hieman takertuva. Esimerkiksi takertuu haitallisiin ihmissuhteisiin. Ei oikein pysty päästämään irti. Jotain huonoja kokemuksia vatvoo niin paljon, että ystävät ja tutut kyllästyy kuuntelemaan. Kun on onnensa kukkuloilla, niin on vaikeampi arvioida ja huomata mitä pitäisi muuttaa. Jotkut sanoo pahimmillaan räksyttäväksi rakiksi tai nipottajaksi. Marttyyri ja perfektionisti: huono kestämään muiden erilaisuutta tai epätäydellisyyttä. Puoliso saattaa tiskata väärällä tavalla, tai laitta esineitä vääriin paikkoihin yms. Jatkuva muiden kontrollointi ja holhoaminen, koska ei usko muiden pystyvän yhtä hyvään. 

Vierailija kirjoitti:

Läheisriippuvainen on hieman takertuva. Esimerkiksi takertuu haitallisiin ihmissuhteisiin. Ei oikein pysty päästämään irti. Jotain huonoja kokemuksia vatvoo niin paljon, että ystävät ja tutut kyllästyy kuuntelemaan. Kun on onnensa kukkuloilla, niin on vaikeampi arvioida ja huomata mitä pitäisi muuttaa. Jotkut sanoo pahimmillaan räksyttäväksi rakiksi tai nipottajaksi. Marttyyri ja perfektionisti: huono kestämään muiden erilaisuutta tai epätäydellisyyttä. Puoliso saattaa tiskata väärällä tavalla, tai laitta esineitä vääriin paikkoihin yms. Jatkuva muiden kontrollointi ja holhoaminen, koska ei usko muiden pystyvän yhtä hyvään. 

Pahin kombinaatio on todellisia tunteitaan piilotteleva läheisriippuvainen ylimiellyttäjä. Tätä kumppani ei välttämättä pysty havaitsemaan riittävän ajoissa ennenkuin tuollaisesta kuoritutuu todella myrkyllinen luonne esiin.