Lue keskustelun säännöt.
Minkä takia jotkut ihmiset eivät pysty muodostamaan pitkiä parisuhteita?
31.03.2024 |
Mietin että miksi jotkut ovat enemmän pariutuja- ja sitoutujatyyppejä, ja toiset taas eivät pysty minkäänlaiseen pitkäaikaiseen seurusteluun. Muutaman vuoden välein vaihtuu sitten kumppani ja kukaan ei ole pysyvä.
Kommentit (96)
81/96
|
31.03.2024 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä pystyn sitoutumaan. En vain voi sille mitään etten ole tarpeeksi hyvä että kelpaisin kovin pitkään.
Mikä sinussa sitten on vikana?
Varmaan kaikki. Mt-ongelmat, se etten ole riittävän nuori ja kaunis, enää en tarpeeksi laihakaan. En ole kodingengetär joka puunaa joka päivä miehen kämppää, en katsele muille naisille viestittelyä... mikä lie milloinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ole luonnekysymys. Joillakin on vaikea luonne.
Hyvin aseteltu. Ei ne ikisinkut mitään lämpimiä ihmisiä monesti ole. Vanhuus heittää oman katkeruuden viitan myös. Toteutumattomat unelmat, ne huonot suhteet, iän tuoma ulkonäkö ja -vaivat.
Sarjaeroajat ovat joskus katkeroituneita, avoimen vihamielisen sarkastisia normaalit arvot ja asenteet omaavia kohtaan. Mistäköhän tämä heillä oikein kumpuaa? Kateudesta?
Entä mistä kumpuaa joidenkin tarve määritellä omat arvonsa normaaleiksi ja muiden arvot poikkeaviksi? Mulle tulee aina sellainen olo että siellä on joku onnettomassa liitossa kärvistelevä mutta ei uskalla lähteä koska arvot ja muiden mielipiteet. Ja sieltä se kumpuaa.
Kaikki eivät halua pitkiä suhteita, vaikka onnistuisi periatteessa. Monille tuntuu olevan nykyään mieluista, että n. 3-7v välein vaihdetaan kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Epärealistiset odotusarvot parisuhteelta. Yleensä se, jolla vaihtuu parisuhteet tiheään, on suhteessa myös se osapuoli joka jättää toisen. Nämä elämäntapa-jättäjät kyllä keksii aina niitä vikoja existä, nyxistä ja tulevista. Heissä ei tietty vikaa ole, vaan he ovat mielestään lähinnä liian hyvää tasoa.
Miksei saa tehdä noin? Siis minusta nimenomaan jos ei maistu, niin mieluummin luiskaan vaan mahdollisimman pian eikä pidä toista löysässä hirressä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän ole luonnekysymys. Joillakin on vaikea luonne.
Hyvin aseteltu. Ei ne ikisinkut mitään lämpimiä ihmisiä monesti ole. Vanhuus heittää oman katkeruuden viitan myös. Toteutumattomat unelmat, ne huonot suhteet, iän tuoma ulkonäkö ja -vaivat.
Sarjaeroajat ovat joskus katkeroituneita, avoimen vihamielisen sarkastisia normaalit arvot ja asenteet omaavia kohtaan. Mistäköhän tämä heillä oikein kumpuaa? Kateudesta?
Entä mistä kumpuaa joidenkin tarve määritellä omat arvonsa normaaleiksi ja muiden arvot poikkeaviksi? Mulle tulee aina sellainen olo että siellä on joku onnettomassa liitossa kärvistelevä mutta ei uskalla lähteä koska arvot ja muiden mielipiteet. Ja sieltä se kumpuaa.
Tuota narsistista kääntelyä on tällä sivustolla ihan julkisesti nähty jokunen vuosi sitten jonkun en nyt muista kenen sarjaeroajan toimesta. Ootko sama tyyppi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi olla että minulla on sellainen varhainen kiintymyssuhdevamma. Enkä ollenkaa ihmettele, itse asiassa olen aika varma siitä.
Olen kasvanut hyvin tunnekylmässä kodissa, enkä osaa kiintyä kehenkään ihmiseen. Sillä tavalla osaan, että minulla on yksi hyvä todella hyvä ystävä joka on minulle jirveän tärkeä, mutta en minä hänessä riipu enkä ole riippuvainen. Voimme olla hyvinkin pitkään tapaamatta koska asumme eri maissa, siltsyvä ystävyys säilyy. Hän on ainoa johon luotan. Olemme olleet ystäviä 16-vuotiaasta asti. Puhelin ja netti löytyy joten yhteys sitä kaitta hoituu myös.
Olen nuorempana harrastanut näitä lyhyitä nk. suhteita jos niitä sellaiseksi voi sanoa. Lähinnä se on ollut sellaista hengailua, tuskin kummankaan osapuolen taholta mitään vakavampaa. Pari kertaa kesti kyllä vuoden verran, mutta mitään vakavampaa ei koskaan suunniteltu.
Sitten on ollut näitä lyhyitä juttuja, näin jälkeenpäin ajatellen täysin turhia koska niistä ei kumpikaan mitään muuta kuin hauskanpitoa saanut. Kyllästyminen minun puoleltani tuli varsin nopeasti. Koskaan en onneksi yhteen kenenkään kanssa muuttanut.
Tiedän kuitenkin että en ole kylmä. Rakastan omaa kissaani aivan hurjasti. Hän on minulle hyvin tärkeä. Pystyn kiintymään eläimiin, ne ei koskaan petä eikä aiheuta mitään pahaa.
Viimeisimmän lyhyen "seurustelun" jälkeen jäin jotenkin elämään yksin, ja kohta huomasin että tämä on sitä mitä oikeasti haluan. Jäi valtavasti aikaa ja tilaa toteuttaa itseään. Elää juuri niinkuin haluaa eikä kukaan odota tai edellytä mitään. Ymmärsin että minusta ei todellakaan ole elämään parisuhteessa.
Onneksi tajusin tämän, muuten olisin tehnyt itselleni pahaa, elänyt elämää joka ei olisi ollut minulle oikein.
En usko että kukaan jälkeeni on itkenyt, osasin jotenkin valita aina sellaisen kumppanin joka ei mitään sen kummempaa halunnut hänkään. Näitä kyllä riittää miehissä vaikka kuinka. Se sujui kyllä mutta mitään iloa siitä ei oikeasti ollut. Jokin omituinen luulo kai että näin pitää olla, joku pitää olla, kaikilla on joku. Nyt en enää ole yksi niistä joilla pitää olla, nyt olen hän joka tietää mitä haluaa ja miten haluaa elää.
Nyt sitten on turha tulla tyrkyttämään psykologia ja terapiaa. En kaipaa mitään muuta, en halua muuttaa elämääni. Kun nyt olen oikean tavan löytänyt haluan ehdottomasti elää näin.
Vierailija kirjoitti:
Voi olla että minulla on sellainen varhainen kiintymyssuhdevamma. Enkä ollenkaa ihmettele, itse asiassa olen aika varma siitä.
Olen kasvanut hyvin tunnekylmässä kodissa, enkä osaa kiintyä kehenkään ihmiseen. Sillä tavalla osaan, että minulla on yksi hyvä todella hyvä ystävä joka on minulle jirveän tärkeä, mutta en minä hänessä riipu enkä ole riippuvainen. Voimme olla hyvinkin pitkään tapaamatta koska asumme eri maissa, siltsyvä ystävyys säilyy. Hän on ainoa johon luotan. Olemme olleet ystäviä 16-vuotiaasta asti. Puhelin ja netti löytyy joten yhteys sitä kaitta hoituu myös.
Olen nuorempana harrastanut näitä lyhyitä nk. suhteita jos niitä sellaiseksi voi sanoa. Lähinnä se on ollut sellaista hengailua, tuskin kummankaan osapuolen taholta mitään vakavampaa. Pari kertaa kesti kyllä vuoden verran, mutta mitään vakavampaa ei koskaan suunniteltu.
Sitten on ollut näitä lyhyitä juttuja, näin jälkeenpäin ajatellen
Sinun kirjoituksesta huokuu rehellisyys ja itsereflektio. Sitä on nykypäivänä harvassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvuus. Kun yhdestä suhteesta erotaan niin revitään seuraavaan ensimmäinen vastaantulija. Siinä kun on kumpanin kanssa hyvin vähän yhteistä niin ero tulee taas ja kehä on valmis.
Minä taas luulen, että läheisriippuvaiset nimenomaan ovat pitkissä ja onnettomissa liitoissa, koska eivät kestä edes ajatusta eroamisesta.
Luulet mutta et tiedä. Moni läheisriippuvainen itseasiassa pelkää tasapainoista rakkaudellista liittoa. Ahdistuu siitä.
Millainen ihminen ahdistuu tasapainoisesta rakkaussuhteesta?
Onko tuollainen itseasiassa juuri sellainen joka ei itse kykene rakastamaan ketään toista ihmistä missään parisuhteessa aikuisella kestävällä tavalla?
Ovatko parisuhteet hänelle vain väline, keino paikkailla esimerkiksi lapsuuden vaillejäämisiään?
Jos on, niin on erittäin julmaa, itsekästä ja epäinhimillistä sekä rakkaudetonta käyttää toisia ihmisiä siihen.
Läheisriippuvainen tuntee olosa kotoisaksi vasta kun ympärillä on paljon draamaa ja riitelyä. Saavat mitättömästäkin asiasta vuosisadan riidan aikaiseksi. Heille toinen läheisriippuvainen on ainoa oikea kumppani. Tasainen arki tuntuu epätyydyttyvältä.
https://www.naistenkartano.com/laheisriippuvuus/
Läheisriippuvuuden taustalla on aina joku trauma (esim. toinen vanhemmista alkoholisti). Hän on tavallaan uhri, mutta ei tiedosta mitä vahinkoa oma toiminta voi aiheuttaa. Hän ei osaa asettaa toiselle rajoja, eikä kunnioita toisen rajoja. Läheisriippuvuudesta on vaikea parantua, koska henkilö ei tunnista tai ei halua hoidattaa traumojaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Läheisriippuvainen tuntee olosa kotoisaksi vasta kun ympärillä on paljon draamaa ja riitelyä. Saavat mitättömästäkin asiasta vuosisadan riidan aikaiseksi. Heille toinen läheisriippuvainen on ainoa oikea kumppani. Tasainen arki tuntuu epätyydyttyvältä.
https://www.naistenkartano.com/laheisriippuvuus/
Läheisriippuvuuden taustalla on aina joku trauma (esim. toinen vanhemmista alkoholisti). Hän on tavallaan uhri, mutta ei tiedosta mitä vahinkoa oma toiminta voi aiheuttaa. Hän ei osaa asettaa toiselle rajoja, eikä kunnioita toisen rajoja. Läheisriippuvuudesta on vaikea parantua, koska henkilö ei tunnista tai ei halua hoidattaa traumojaan.
Jos toinen vanhemmista alkoholisti ja toinen vakavasti mt-ongelmainen niin todennäköisyys rajattomuuteen parisuhteissa jo aika suuri.
Eikä tosiaan välttämättä tosissaan halua hoidattaa traumojaan joka johtaisi toisia ihmisiä kohtaan terveempään ja kunnioittavaan käytökseen.
Siksi asiasta tulisi puhua huomattavasti enemmän myös tuosta näkökulmasta eikä hyssytellä sitä millään tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuosta läheisriippuvuutta koskevasta kommentoinnista tuli mieleen että jospa onkin niin että kaksi läheisriippuvaista etsii ja suorastaan kuvainnollisesti imee toisistaan ainakin hetkeksi turvaa?
Syntyy siis hoivaajan ja hoivattavan symbioosi hetkeksi?
Ongelma tässä on silloin jos lapsia on kuvioissa.
Parisuhteen malli minkä tällaisen epäterveen parisuhteen vaikutuspiiriin tahtomattaan joutuvat lapset luo lähtökohtaisesti heille turvattomuutta ja ehkäpä voi olla myös läheisriippuvuutta aikuisiällä heille aiheuttavaa
Mutta läheisriippuvainen vanhempi ei sitä pysty itselleen ja vielä vähemmän muille myöntämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan ollut sellaisesta tilanteessa, jossa rakkaus olisi ollut molemminpuolista. Olen rakastunut, ja minuun on rakastuttu, mutta tunteet ei ole ikinä olleet molemminpuolisia. En saa niitä joita haluan, enkä halua niitä jotka haluavat minua.
Tämän takia en ole koskaan ollut pitkässä suhteessa. Ja tätä menoa en koskaan tulekaan olemaan.
N40
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan ollut sellaisesta tilanteessa, jossa rakkaus olisi ollut molemminpuolista. Olen rakastunut, ja minuun on rakastuttu, mutta tunteet ei ole ikinä olleet molemminpuolisia. En saa niitä joita haluan, enkä halua niitä jotka haluavat minua.
Tämän takia en ole koskaan ollut pitkässä suhteessa. Ja tätä menoa en koskaan tulekaan olemaan.
N40
...ja sitten sukat muljahtivat kerran jalassa ympäri ja se oli ihan muunlaista menoa.