Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Pilasin elämäni eroamalla
27.03.2024 |
Minulla oli hyvin traumaattinen lapsuus ja nuoruus. Nuorena aikuisena sain jostain syystä hyvän, kunnollisen miehen puolisoksi. Hän oli rakastava ja ihana. En kuitenkaan koskaan osannut ottaa hänen rakkauttaan vastaan - se oli minulle liian vierasta. Rakastin häntä, mutta platonisesti. Tunteiden puolesta tunsin enemmän vetoa tutuntuntuisiin ihmisiin: ihmisiin, jotka eivät välittäneet minusta. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin.
Suhde oli siis platonisella tasolla hyvä, mutta jotain puuttui: se tunneyhteys. Koska tunsin kuitenkin vetoa muihin miehiin (=narsisteihin), päättelin, että emme ole toisillemme "ne oikeat" ja otin eron miehestä.
Liitosta saimme kuitenkin lapsen. Äidiksi tuleminen nosti voimakkaasti omat menneisyyden traumat pintaan, tuli mielenterveysongelmia. Pääsin lopulta, jonkin aikaa eron jälkeen, psykoterapiaan.
Monta vuotta terapiassa käytyäni aloin ymmärtämään monia asioita itsestäni ja menneisyydestäni. Kasvoin henkisesti ja aloin ymmärtää mm turvallisen rakkauden arvon - sellaisen, jollaista olin saanut lapseni isältä. Ymmärsin, että tunneyhteyden puuttuminen minun ja hänen välillä johtui minun traumoistani ja todennäköisesti terapian myötä olisin kyennyt löytämään tunneyhteyden mieheeni.
Mutta, liian myöhäistä oivalluksille. Mies oli jo jatkanut elämäänsä (niin kuin pitääkin), löytänyt toisen naisen, avioitunut uudelleen ja saanut toisen lapsenkin.
Olen tietysti hänen, ja heidän, puolestaan onnellinen. Uskon, että miehen on helpompaa elää uuden puolisonsa kanssa, joka minua tasapainoisempi.
Surettaa vain oma tilanne. Järkyttävää on tajuta, että oli kerran niin hyvä tilanne - oli ihana mies, koti, perhe - mutta ei vain itse ollut silloin kykeneväinen hänen ja ydinperheen arvoa näkemään, pitämään siitä kynsin hampain kiinni.
Surettaa myös lapsen puolesta että hän menetti ydinperheen, joka olisi ehkä voitu saada toimimaan. Onneksi hän ei ainakaan vaikuta hirveästi kärsivän.
No, elämä jatkuu. Lapsen ollessa minun luona, on minun hyvä olla. Koti tuntuu kodilta. Lapsi on päivien valo, rakkaus häntä kohtaan on suurta.
Mutta näinä päivinä kun lapsi poissa, suru valtaa mielen. En syytä itseäni erosta, tein sen päätöksen silloin sillä ymmärryksellä kuin minulla silloin oli, mutta suren sitä kyllä. Elämäni pilasin eroamalla. Ei siitä pääse mihinkään, sen kanssa pitää vain elää.
En vain oikein tiedä, mitä elämälläni enää tekisin. Lapsi varttuu, eikä ole häntä kohtaan oikein jos minulla ei ole elämässäni muuta kuin hän. En osaa olla individualisti, nauttia itsellisestä elämästä matkusteluineen ym. Vähät kaverit olen menettänyt vuosien saatossa. Luontevinta minulle olisi elää perhe-elämää isossa perheessä, jossa saisin hemmotella ja hyysätä läheisiäni.
Mutta en enää kuvittelekaan että perhettä saisin. Lapsettomalle miehelle en kelpaa, ja taas uusperhettä jossa molemmilla lapsia, en halua. En usko että sellainen olisi lapsille hyväksi.
No, tällainen avautuminen nyt. Pitäkää kiinni perheistänne te joilla sellainen on. 😊
Kommentit (332)
Jostain syystä tämä onneton olo eron jälkeen on vahva tabu. Vähän samanlainen kuin vaikkapa vihan tunteet lapsiperheen arjessa. Se on asia mistä ei julkisesti saa puhua, se ei jotenkin ole hyväksyttävää. Mä veikkaan että aika moni keski-ikäinen on lopulta eron jälkeen onneton. Ja ei tietenkään kaikki, sillä tilanteita on niin erilaisia. Jostain narsistisesta skitsosta tai platonisesta suhteesta on varmaan hyvä jatkaa elämää erillään. Aika monet kuitenkin eroaa ihan vain koska elämä on tylsän tasaista tai sitten lähtee ihastumisen perässä. Molemmat on normaaleja ja elämään kuuluvia juttuja, mutta ei ainakaan itellä se onni sieltä löytynyt. Ihastuksen perään lähdin koska tunne oli vaan niin voimakas. Viikkoäitiyden tosiaan ymmärtää vasta kun pää on selvinnyt niistä ihastumisen höyryistä. Se on ihan syvältä, voin kertoa jos joku ei sitä ole kokenut. Ja ei se ihastus mullakaan kestänyt pitkään. Vuosi oltiin yhdessä ja sitten ero. Exästä erosin kun se käytti mielestäni liikaa alkoholia, mutta nyt se alkon käyttö kyllä vaikuttaa ihan normaalilta. Tämä ihastus minkä perään lähdin joi itse asiassa huomattavasti enemmän ja useammin. Mutta eihän sitä siinä huumassa tajunnut ja voinut nähdä. Ero tuli myös rahallisesti tosi kalliiksi. Nyt jos voisi mennä ajassa taakse päin, niin varmaan parisuhdeterapiaa lähtisin kokeilemaan, enkä kyllä kovin herkästi ottaisi eroa. Se vaan menee niin, että silloin kun kaikki on tasaisen hyvin loppupeleissä, niin sitä ei ihminen osaa silloin arvostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
182. Olet oikeassa että tuo on tabu. Näkee tässäkin ketjussa kuinka jotkut hyökkäväät valtavalla agressiolla asiaan. Koittavat piilottaa sitä onnettomuuden tunnettaan pois. Keinolla millä hyvänsä. Harva löytää kuitenkaan rauhaa elämäänsä alati vaihtuvilla suhteillakaan.
Vierailija kirjoitti:
Itse erosin myös 40v kriisissä. En oikein tiedä mitä oikeastaan silloin edes tapahtui. Mulla oli isossa kuvassa oikein hyvä mies aivan kaikin puolin. Erittäin fiksu, hyväkäytöksinen, treenannut itsensä hyvännäköiseksi ja mies joka aina auttoi oli mulla mikä ongelma elämässä tahansa. Meillä oli iso yhteinen kiva koti ja mies oli hyväpalkkaisessa työssä. Yhteisiä lapsia meillä on kolme, jotka elivät hyvää elämää ydinperheessä. Jostain syystä mua alkoi juuri siinä nelikymppisenä sitten ärsyttämään kaikki asiat miehessä. Hän ei ollut alkoholisti, mutta otti joskus olutta. Se jotenkin raivostutti jos arki-iltana piti ottaa pari olutta. Mies ei ollut yhtä aktiivinen mielestäni kotitöissä, vaikka todellisuudessa hän taisi vain tehdä eri kotitöitä mitä minä. Se kuitenkin ärsytti myös silloin suuresti. Kolmas asia oli, että mies ei innostunut niistä asioista mistä minä juuri silloin nelikymppisenä kriisissäni sain kipinän. Kävin mm.
Miksi sinä yksinäsi siellä tinderiä olet selaamassa? Omakin lapseni lähtee kohta isälleen, ja ajattelin lähteä pitkälle kävelylenkille, katsoa jonkun kivan leffan, kuunnella musiikkia, harrastaa harrastuksiani jne jne.
Aika menee aina siivillä, eikä kerkeä yksinäistä tulla.
Vierailija kirjoitti:
182. Olet oikeassa että tuo on tabu. Näkee tässäkin ketjussa kuinka jotkut hyökkäväät valtavalla agressiolla asiaan. Koittavat piilottaa sitä onnettomuuden tunnettaan pois. Keinolla millä hyvänsä. Harva löytää kuitenkaan rauhaa elämäänsä alati vaihtuvilla suhteillakaan.
Missä viestissä täällä on valtavaa aggressiota?
Aggressiota ei ole se, ettei ole kanssasi samaa mieltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
182. Olet oikeassa että tuo on tabu. Näkee tässäkin ketjussa kuinka jotkut hyökkäväät valtavalla agressiolla asiaan. Koittavat piilottaa sitä onnettomuuden tunnettaan pois. Keinolla millä hyvänsä. Harva löytää kuitenkaan rauhaa elämäänsä alati vaihtuvilla suhteillakaan.
Missä viestissä täällä on valtavaa aggressiota?
Aggressiota ei ole se, ettei ole kanssasi samaa mieltä.
Totta. Eri mieltä olemista ei pidä vetää johtopäätöstä että se olisi väkivaltaista solvaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap harmittelee ettei pitänyt miehestään kynsin ja hampain kiinni. Kuulostaa sairaalle tominnalle tarrautua johonkin väkisin ettei tarvi olla yksin ja haluaa hyötyä toisesta.
Vierailija kirjoitti:
Ap harmittelee ettei pitänyt miehestään kynsin ja hampain kiinni. Kuulostaa sairaalle tominnalle tarrautua johonkin väkisin ettei tarvi olla yksin ja haluaa hyötyä toisesta.
Älä viitsi yrittää väsyneesti kääntää asiaa ylösalaisin. Ei avauksesta tullut tuo kuva. Ap itse otti eron.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naiset aina pilaa elämänsä jonkun pahis miehen kanssa seurustellessa ja kunnollinen mies ei kelpaa.
Et tainnut ymmärtää, mistä tässä oli kyse. Mutta jankuttaa pitää.
Sepä voi juuri olla virhe se suhteesta suoraan toiseen hyppääminen. Itsehän en ole eronnut minkään ihastuksen vuoksi vaan oman ja lasten hyvinvoinnin vuoksi. Suhteesta toiseen siirtymisessä ihminen ei käy läpi eroaan eikä omaa osuuttaan siihen liittoon ja siitä eroamiseen. Sen jälkeen saattaakin kaduttaa vaikka silloin viimeistään olisi paikka ja aika kelata sitäkin ex-suhdetta ja eroa. Siinä ehkä suurimmat syyt, miksi toiset nauttivat uudesta elämästään ja toiset jäävät katuilemaan. Kun eivät osaa olla yksin eikä käydä prosessia läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap harmittelee ettei pitänyt miehestään kynsin ja hampain kiinni. Kuulostaa sairaalle tominnalle tarrautua johonkin väkisin ettei tarvi olla yksin ja haluaa hyötyä toisesta.
Älä viitsi yrittää väsyneesti kääntää asiaa ylösalaisin. Ei avauksesta tullut tuo kuva. Ap itse otti eron.
Tuollainen kuva Ap:sta kyllä välittyi. Uhriutujat eivät vaan mielellään nää itsessään mitään vikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä uskon, että kaikki tapahtuu syystä. Jos teidät olisi tarkoitettu yhteen, olisitte yhdessä. Ei kannata harmitella menneitä, luota kohtaloon : )
Vierailija kirjoitti:
Saman tein kuin sinä. Jätin kunnollisen miehen ja se ei huolinut minua takaisin enää vaikka ei ollut löytänyt toista naista. Se mies on sinkku vielä 2 vuotta eromme jälkeen. Ei taida naiset enää kiinnostaa ja minä pilasin kaiken.
Pyysitkö häneltä anteeksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sepä voi juuri olla virhe se suhteesta suoraan toiseen hyppääminen. Itsehän en ole eronnut minkään ihastuksen vuoksi vaan oman ja lasten hyvinvoinnin vuoksi. Suhteesta toiseen siirtymisessä ihminen ei käy läpi eroaan eikä omaa osuuttaan siihen liittoon ja siitä eroamiseen. Sen jälkeen saattaakin kaduttaa vaikka silloin viimeistään olisi paikka ja aika kelata sitäkin ex-suhdetta ja eroa. Siinä ehkä suurimmat syyt, miksi toiset nauttivat uudesta elämästään ja toiset jäävät katuilemaan. Kun eivät osaa olla yksin eikä käydä prosessia läpi.
Mä menin naimisiin 19-vuotiaana ja olin yhdessä ja aviossa tuon nuoruuteni rakkauden kanssa 17v. Joku neljänkympin kriisi kai se mullakin enteili, kun tuli tunne että mun pitää nähdä vielä muutakin ja erosin. Ihan siis yksin menin asumaan, en lähtenyt kenenkään naisen perään. Mutta ei mulle enää varmaan sitä oikeaa edes löydy. Nyt ikää 56v ja tässä on ollut kaiken laisia virityksiä naisten kanssa. Pisin suhde oli 2v, mutta muuten ne on olleet aika lyhyitä pätkiä. Elämässä ei pidä katua mitään, mutta kyllä mua ohuesti harmittaa että tuon liikkeen menin siinä avioliitossani tekemään. Ei niitä sielun kumppaneita vaan joka oksalla istu. Kuten joku tuossa jo kirjoitti niin sitä ei ehkä osaa arvostaa sellaista tasaisuutta kun kaikki on perus hyvin. Ei näistä ikävillityksistä turhaan puhuta. Kai se tuo 40v on eka sellainen kriisi, että sitä miettii että vielä ehtisi muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti eroaminen voi olla joillain jo monesta aiemmasta sulupolvesta juontuva malli ratkaista omasta itsestään johtuvia ongelmia. Rohkea on se joka kohtaa aidosti itsensä ja katkaisee tuon kierteen.
Valitettavasti myös huonoissa suhteissa jatkaminen voi olla sukupolvesta toiseen uusiutuva malli.
Laitatko tutkimuslähteen tuolle mitä sanot. Kiitos.
:D
Traumaattisen taustan omaavat usein epäilevät itseään ja motiivejaan. Tulee myös riippuvuuskäyttäytymistä. Ilman traumojakin olisit saattanut eronnut, mutta sillä erolla ettet enää murehtisi sitä, vaan luottaisit tehneesi oikean päätöksen. Ymmärrän todella hyvin sun tilanteen. Itse olen pitkään jumittanut tilanteessa, jossa ero käy välillä mielessä, mutta koska sisäinen kompassa on traumojen vuoksi vähän rikki, en uskalla tehdä päätöstä. Väitän, että jos ap et olisi eronnut, saattaisit olla hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin minä nyt. Niin tai näin, aina sitä jotain murehtii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Valitettavasti eroaminen voi olla joillain jo monesta aiemmasta sulupolvesta juontuva malli ratkaista omasta itsestään johtuvia ongelmia. Rohkea on se joka kohtaa aidosti itsensä ja katkaisee tuon kierteen.
Valitettavasti myös huonoissa suhteissa jatkaminen voi olla sukupolvesta toiseen uusiutuva malli.
Laitatko tutkimuslähteen tuolle mitä sanot. Kiitos.
:D
Viisissäkymmenissä olevat huutelevat somessa pienuuttaan. Kun oma elämä ja lasten elämä laitettu sekaisin. Sitä saa mitä tilaa.
Vierailija kirjoitti:
AP:n tarina on niin trolli kuin voikaan vaan trolli olla. Oikein klassinen miehen kirjoittama syyllistäminen kuinka elämässä pitää pitää kiinni parisuhteesta, joka on platoninen ja kieltää ihmisen vaistoihin ja perus inhinmillisyyteen kuuluva seksuaalisuus. Sitä vetovoimaa ja seksuaalista halua kun ei voi pakottaa eikä se synny vaikka kävisi sen sata vuotta paritetapiassa koska se ei yksinkertaisesti ole ihmisen kontrolloitavissa oleva asia. Tätä on jotenkin niin vaikea joidenkin hyväksyä, siksi kaikki uskonnotkin pyrkivät ensisijaisesti kontrolloimaan ihmisten seksuaalisuutta, ja sen kieltäminen aiheuttaa etenkin miehissä paljon seksuaalisuuden vääristymiä kuten rankan pornon kuluttaminen.
Olet yksinkertainen. Varmasti huono rakastaja.
Tulee heti.
Vierailija kirjoitti:
Traumaattisen taustan omaavat usein epäilevät itseään ja motiivejaan. Tulee myös riippuvuuskäyttäytymistä. Ilman traumojakin olisit saattanut eronnut, mutta sillä erolla ettet enää murehtisi sitä, vaan luottaisit tehneesi oikean päätöksen. Ymmärrän todella hyvin sun tilanteen. Itse olen pitkään jumittanut tilanteessa, jossa ero käy välillä mielessä, mutta koska sisäinen kompassa on traumojen vuoksi vähän rikki, en uskalla tehdä päätöstä. Väitän, että jos ap et olisi eronnut, saattaisit olla hyvin samankaltaisessa tilanteessa kuin minä nyt. Niin tai näin, aina sitä jotain murehtii.
Ilman traumoja olisi kyennyt rakastamaan. Niin se vaan menee.
Alue: Aihe vapaa
Mutta ei ne B Ryhmän persoonallisuushäiriöisetkään ole automaattisesti pahoja. Esim. Epävakaat tai huomionhakuiset persoonallisuudet ei ole aina sellaisia.