Olenko vastuussa ikääntyneen vanhemman hoidosta? Ja missä menee raja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika.moni toimii nykyään omien vanhempiensa omaishoitajana. Ovathan hekin hoitaneet sinua. https://veksi.com/Uutiset.jsp?otsikko=Omaishoitaja

Mutta käyn töissä ja päivittäinen työmatka on 80 km. En voi ottaa omaishoitajuutta siinä sivussa hoidettavaksi. Ja perhettä kotonakin, ettei se nyt siksikään käy.

Ap.

Sisarellani käy kotipalvelu 5 x PÄIVÄSSÄ. Ota yhteys äidin kotipalveluesihenkilöön ja ilmoita ongema. Kyllä sieltä joku tilaa ne lääkärit ja labrat ja myös käyttää siellä. Pakkohan se on. Sisarellani lapset asu 500 km päässä ja ulkomailla ja sukulaiset ovat häntä vanhempia. Kaikki laskut laitat e-laskuiksi ,jotka sinä hyväksyt. Ei ole vaikeaa . Se on vain asioiden hoitoa. Sano äidillesi ETTÄ NYT TEHDÄÄN NIIN JA NOIN.jos pistää hantiin ,niin ilmoitat ,ettÄ on pakko. Entä kun sinulle sattuu jotain. Kukaan ei ole korvaamaton

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotihoidon työntekijänä olen huomannut , että ihmiset eivät enää halua olla osana vanhuksen arkea. 

Kyllä mummo kelpaa , kun pikkulapsia tarvitaan hoitamaan tai teinin harrastuksiin tarvitaan rahallista tukea.

Kun mummosta ei ole mitään hyötyä,  niin unohdetaan kaikki vastavuoroisuus ja mummo saa yksin pelätä kotona.

Oletko huomannut, että lapset ovat muuttaneet opiskeluiden ja töiden perässä satojen kilometrien päähän ja mummot/papat eivät ole lapsenlapsia  hoitaneet.  Heidän omia lapsiaan  ovat isovanhemmat aikoinaan  hoitaneet. 

Kauashan me nykyiset vanhuksetkin aikoinaan muutettiin,  työtä kyselemään  kaupungeista.    Ja meitähän oli paljon.   Mehän teimme sen maaltamuuton,  kaupungistuminen alkoi ja kerrostaloasuntojen rakentaminen.  Isovanhemmat jäi sinne lehmänkantturoitaan lypsämään ja perunoitaan kasvattamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika erikoinen ajatus, että vanha ihminen ei saisi missään vaiheessa rauhoittua ja asettua ns. lepoon ja muiden palveltaviksi, vaan viimeiseen hengenvetoon pitäisi pystyä asiansa hoitamaan ja palvella ja auttaa muita. Itse olen nyt 66 v., eli en kovin vanhakaan, mutta sairastuin parantumattomaan sairauteen ja vielä takaraivossa jäytää tunne, että pitäisi kyetä vielä kaikkeen. Mutta ei vaan kykene. Vähitellen on vaan annettava periksi ja ymmärtää, että tarvitsee muiden apua. 

Itselleen on vaikeinta antaa periksi. On vaikea olla vertaamatta itseään siihen, mihin pystyi pari-kolmekymppisenä terveenä ja voimiensa tunnossa. 

On taitolaji opetella olemaan itselleen armollinen kun on se ääni päässä, joka mylvii että sun täytyy pystyä senkin nynny ja laiskuri.

On vaikeinta antaa itselleen armoa. Siihen pitää totutella pikkuhiljaa. Ottaa mallia vaikka min

Tämähän se. Ihan itse asettaa itselleen vaatimuksia, että pitää tehdä itse eikä mitään palveluita saa käyttää. Mä olen ehkä sikäli onnekkaassa asemassa, ettei tullut koskaan ajettua edes ajokorttia. Mulle on siis ollut aina itsestäänselvää, että jos haluan uuden pesukoneen ja vanhan viemisen pois, siitä pitää maksaa. Ja otan siihen palveluun vielä aina laitteen asennuksenkin, vaikka voisin lukea ihan itsekin laitteen mukana tulevan oppaan. Mutta on mulla silti joitain asioita, joita ihan itsepintaisesti haluan tehdä itse. Ne on asioita, joiden tekemisestä oikeasti tykkään. Harmi vaan, että kroppa on välillä eri mieltä enkä pysty kiipeämään enää korkeille tikkaille. Mistä tulikin mieleeni, että joitain vuosia sitten täällä palstalla - luitte ihan oikein: täällä palstalla - eräs nuorimies kyseli, olisiko kenelläkään mitään hommaa, jonka voisi tulla tekemään. Ei halunnut edes palkkaa hommasta. Oli vaan niin kyllästynyt työttömyyteensä, että halusi edes jotain hyödyllistä tekemistä. Hetken aikaa mietin ja lopulta laitoin nettiin hetkeksi aikaa sähköpostiosoitteeni. Kun hän oli laittanut meilin, poistin ko sivun. Ja niin hän tuli maalaamaan mun työhuoneeni (joka on normaalia korkeampi) seinät ja katon. Kaksi päivää meni. Tilasin pizzat, juteltiin mukavia ja toki maksoinkin hänelle hommasta. Jos sattuu lukemaan tämän, niin kiitos vielä kerran avusta <3



Olen luonteeltani laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen. Työni toki teen hyvin, koska siitä mulle maksetaan palkkaa. Mutta monissa muissa asioissa mieluummin maksan jollekin toiselle kuin teen itse. Mä kuitenkin ymmärrän tämän päivän vanhuksia, joille on kunnia-asia selvitä kaikesta ihan itse. Ja jonkinlainen häpeä, jos ei selviäkään. 

Minä olen tehnyt sen kuolin-siivouksen.Oli omakotitalon tyhjennys,oli kova homma kieltämättä.Sitten muutaman vuoden kuluttua osakkeesta kaikki mitä en tarvinnut välttämättä,hiljalleen myin,pyysin apua tuttavalta,joka vei kierrätykseen,kaatopakalle,kirpputorille ja jotkut tuttavat ottivat itselleen mitkä tavarat sopivat heille.Olen 76v ja elän tyytyväisenä,kun ei ole mitään sellaista,mitä en tarvitse.Komeroita voi avata pelkäämättä,että tavarat vyöryy päälle.Tiedän mitä missäkin on,ei tarvitse etsiä enää tuskan hiki otsalla mitään.                                                                                                                                                                               Kyllä säästyivät lapseni paljolta,kun kuolen,kaikki on selkeetä...Minulla käy siivousfirmasta porukka kerran kuussa.Kaupasta tuodaan mitä tarvitsen.Rakastan tehdä pieniä kodin huoltotöitä.En halua rasittaa lapsiani,itseni hoivaamisessa,mutta nautin kovasti,kun saan nähdä heitä silloin tällöin,en usein,koska heillä on oikeus ja velvollisuus elää oma elämänsä.Soittelemme kuulumisia,ja vielä on ollut hauskat jutut,ei huvita kertoa onko kolotuksia vai ei....En halua lapsilleni omaa mennyttä elämääni,hoitaessani vaativia vanhempiani,ja kultaista ,hiukan ilkeää anoppia.

Vierailija kirjoitti:

Hoivakodeissakin lääkäri on etälääkäri, Vanhus pitää kuljettaa vastaanotolle, jos vaiva on sellainen, ettei sitä voi hoitaa / tehdä diagnoosia etänä.

Mites sitten vanhus pääsee lääkäriin,kun läheiset asuu 700km päässä? Kysyn vaan-ei se ihan noin voi mennä.

Vierailija kirjoitti:

En halua, että kukaan on vastuussa minusta. Olen toistaiseksi melko terve +70 ja asun yksin omassa talossani. Viime aikoina on yksi lapsistani antanut ymmärtää, että pitäisi muuttaa pois jonnekin kaupungin keskustaan ja ennen kaikkea saada talo tyhjäksi ettei jäisi hänen hommiksi tyhjennys. Monet yöunet olen menettänyt miettiessäni, miten pääsen turhasta tavarasta eroon, ilman autoa se ei ole mahdollista.

Ikävintä on vihjailut, että muistissani oli vikaa, vaikka taitaa olla ihan toisin päin, mutta hänen kömmähdykset ovat harmittomia unohduksia. En toistaiseksi ole unohtanut yhtään tapaamista ja ihan itse olen ajat tilannut ja laskut maksanut. Vihjailut ovat saaneet minut  varautuneeksi ja tapaamisissa en enää uskalla ottaa kantaa mihinkään asiaa. 

Ympäristön asukkaat ovat työssäkäyviä perheellisiä enkä ole heidän kanssaan missään tekemisissä. Kylällä asuu muutamia ikätovereita, mutta heidän kanssa on jokseenkin

Olet jo siinä iässä, että jatkossa tulet hyvin todennäköisesti tarvitsemaan enemmän palveluita ja sairaanhoitoa. Suosittelen myymään talosi ja muuttamaan lähemmäs terveyspalveluita vielä kun olet siinä kunnossa. Sinne kylän perukoille on vaikea saada palveluita tulevaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärsit täsmälleen päinvastoin, kuin mitä kirjoitin. Nykyään onkin aivan erilaista kuin entisaikoina. Ihmiset ovat täysin kykeneviä suunnittelemaan itse, miten haluavat vanhuusvuotensa viettää. Heidän ei tarvitse jättäytyä sukulaisten holhottavaksi ja hoidettavaksi, enkä käsitä, miten tällaisia vanhempia tuntuu kuitenkin joillakin olevan.

Miten ne entisaikoina eivät pystyneet suunnittelemaan? Mikä ajanjakso on "entisaika"? Tarkoitatko syytinkiä eli myyjä (vanhemmat) saivat jäädä kotiinsa asumaan sen jälkeen, kun myivät asuntonsa/maatilansa jälkikasvulle (lapsi). Tarkoittaako tämä sitä, että vanhemmat jäivät sinne nurkkaan istumaan ja kuolemaa odottamaan? 

Omat vanhemmat eivät vielä 8-kymppisinäkään suostuneet puhumaan aiheesta miten olette ajatelleet sitä aikaa, kun ette enää selviä omakotitalossa asumisessa. Ei mitään pohtimista, mitä apua tarvitaan ja missä asutaan. En edelleenkään ymmärrä miksi noin.

Minä ja mies ollaan kuusikymppisiä ja me ollaan jo puhuttu aiheesta omien lasten kanssa. Se on ihan selvää, että lapset ei ole meitä kuskaamassa ja viemässä lääkäriin, kun välimatkaa on sen verran paljon. Lasten ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa jos he haluavat vaikka muuttaa ulkomaille, he saavat järjestää elämänsä sellaiseksi kuin haluavat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika.moni toimii nykyään omien vanhempiensa omaishoitajana. Ovathan hekin hoitaneet sinua. https://veksi.com/Uutiset.jsp?otsikko=Omaishoitaja

Älä oleta. Ei minun äitini ainakaan ole minua hoitanut. Noista 70-luvun äideistähän on oma ketjunsakin. 

 

70-80-luvulla Minua hoiti mummo kun olin lapsena kipeänä. Äiti ei kuulemma voinut olla töistä pois kun ei ne työpaikaikalla tykkää.

 

Niin, työsuhde-edut ja mahdollisuudet työskan joustoihin oli silloin minimaaliset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hoivakodeissakin lääkäri on etälääkäri, Vanhus pitää kuljettaa vastaanotolle, jos vaiva on sellainen, ettei sitä voi hoitaa / tehdä diagnoosia etänä.

Mites sitten vanhus pääsee lääkäriin,kun läheiset asuu 700km päässä? Kysyn vaan-ei se ihan noin voi mennä.

Kela taksi. Kuljettaja vie odotushuoneeseen asti. 

Vierailija kirjoitti:

Ollessani lapsi äitini ei todellakaan hoitanut minua, tärkeintä oli työ ja omat harrastukset, siihen ei lapsi mahtunut. Nyt hänellä ikää 82 vuotta ja voi sitä vinkumisen määrää. Omat lapseni eivät ole ikinä aiheuttaneet yhtä palljon vaivaa kuin tämä mummeli. Odotan aikaa, kun mummeli pääsee taivaan iloihin. Olen lapsilleni ilmoittanut, etten aioo heitä vinkumisellani vaivata. Pärjään, jos pärjään.

Oletpa itsekäs hirviö tekstistäsi päätellen. Toivottavasti lapsesi hylkäävät sinut saman tien.

"Äitini ei ole holhouksessa mutta minkään asioiden suunnittelu ja toteutus ei suju. Jonkun pitää varata aika, toimittaa äiti lääkäriin ja mennä mukaan kuuntelemaan mitä siellä on sanottu ym."

------

Nyt ei ole kyse pelkästään heikosta liikuntakyvystä. Onko hänen kuulonsa tutkittu? 

Vierailija kirjoitti: 

Vinkkinä: se tapahtuu kaikille, jos ei vanhempaa kuolo korjaa vähintään viisikymppisenä. Parempi totuttautua siihen asiaan mahdollisimman nuorena.  

Ei se automaattisesti noin mene. Oman puolisoni 76 vuotias äiti käy kaksi kertaa viikossa ratsastamassa. Hänellä on vahva keskikokoinen koira, jota lenkittää päivittäin pari tuntia, vaikka koira myös vetää eli ei ole kevyt lenkitettävä

Mikä vie toimintakyvyn niin,että haahuilee kaupassa kuin Liisa Ihmemaassa? No dementia ja Alzheimer tai väärät psyykelääkkeet. Oletko aloittaja itse jotenkin jälkijättöinen,kun et osaa tuoda näitä asioita terveydenhuollossa tietoon kyllin selvästi? Siellä sotepuolella ei kiinnostele ketään,vaikka äitisi luulisi olevansa pieni avaruusukkeli,jos et todella itse pidä hänen puoliaan ja hänestä huolta!Jos äitisi ei pärjää yksin hän ei pärjää yksin,piste.

Vierailija kirjoitti:

On teillä erikoinen suhde. Minulle oli selvää hoitaa äidin asioita hänen viimeisinä vuosinaan. Lapsen ja vanhemman roolit muuttuvat toisiinsa nähden vuosien vieriessä, yllättävää, että se ei ole tullut sinulle mieleen ennen tätä. 

Vinkkinä: se tapahtuu kaikille, jos ei vanhempaa kuolo korjaa vähintään viisikymppisenä. Parempi totuttautua siihen asiaan mahdollisimman nuorena.  

Ei kaikki ole päteviä huolehtimaan toisista. Temperamenttejakin on niin monenlaisia. 

Vierailija kirjoitti:

"Äitini ei ole holhouksessa mutta minkään asioiden suunnittelu ja toteutus ei suju. Jonkun pitää varata aika, toimittaa äiti lääkäriin ja mennä mukaan kuuntelemaan mitä siellä on sanottu ym."

 

------

Nyt ei ole kyse pelkästään heikosta liikuntakyvystä. Onko hänen kuulonsa tutkittu? 

Haha, ihan kuin kaikki huonokuuloiset saisi suostuteltua lähtemään kuulotutkimuksiin. Tai mihinkään muuhun, mutta valitus ei silti lopu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti: 

Vinkkinä: se tapahtuu kaikille, jos ei vanhempaa kuolo korjaa vähintään viisikymppisenä. Parempi totuttautua siihen asiaan mahdollisimman nuorena.  

Ei se automaattisesti noin mene. Oman puolisoni 76 vuotias äiti käy kaksi kertaa viikossa ratsastamassa. Hänellä on vahva keskikokoinen koira, jota lenkittää päivittäin pari tuntia, vaikka koira myös vetää eli ei ole kevyt lenkitettävä

Onhan hän kuitenkin jo 76 vuotta vanha. Itse en käyttäisi lenkillä tuollaista kouluttamatonta koiraa, sillä voivat olla hyvinkin arvaamattomia. 

Vierailija kirjoitti:

"Äitini ei ole holhouksessa mutta minkään asioiden suunnittelu ja toteutus ei suju. Jonkun pitää varata aika, toimittaa äiti lääkäriin ja mennä mukaan kuuntelemaan mitä siellä on sanottu ym."

 

------

Nyt ei ole kyse pelkästään heikosta liikuntakyvystä. Onko hänen kuulonsa tutkittu? 

On varmasti kysymys paljon vakavammasta asiasta tässä, kuin liikuntakyvystä ja huonosta kuulosta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On teillä erikoinen suhde. Minulle oli selvää hoitaa äidin asioita hänen viimeisinä vuosinaan. Lapsen ja vanhemman roolit muuttuvat toisiinsa nähden vuosien vieriessä, yllättävää, että se ei ole tullut sinulle mieleen ennen tätä. 

Vinkkinä: se tapahtuu kaikille, jos ei vanhempaa kuolo korjaa vähintään viisikymppisenä. Parempi totuttautua siihen asiaan mahdollisimman nuorena.  

Ei kaikki ole päteviä huolehtimaan toisista. Temperamenttejakin on niin monenlaisia. 

Oma äitini oli muistisairas, ja ne vuodet jotka hän asui vielä kotona ennen kuin sai hoivakotipaikan, olivat raskaita. 

Nyt kun äitiä ei enää ole, ottaisin nuokin vuodet takaisin.  Kaipaan häntä kovasti. 

Vierailija kirjoitti:

Näistä asioista kannattaa keskustella jo etukäteen. Itse olen sanonut vanhemmilleni, että voin auttaa tarvittaessa.. mutta omaishoitajaksi en ryhdy. Sama keskustelu käyty puolison kanssa, kun ikää jo 50v. En myöskään halua, että hän luopuu elämästä, jos minusta tulee höperö autettava, eikä missään tapauksessa lasteni tule tähän alistua. Itse hoitoalalla työskentelevänä, näitä uhrautumisia näkee liikaa.

Uhrautuminen voi tulla pakon edessä. Niin myös aina ajattelin ja vannoin, ei IKINÄ. Kunnes tilanne meni yhtäkkiä aivan karmeaksi, vanhempien terveys romahti, alkoi loputon sairaalaralli, muistisairaudet siihen päälle. Mikään virallinen taho ei laittanut tikkua ristiin vaikka joka puolelta yritin saada apua. Poliklinikalta sanottiin ettei heillä ole lääkäriä ja potilaita on niin paljon ettei uusia voida ottaa ja leviteltiin vaan käsiä, koita pärjätä. Mistään suunnasta ei otettu koppia. Ei ollut sydäntä jättää heitä täysin heitteille. Lapsuus oli kurja mutta oli myös paljon hyvää. Jos olisikin ollut pelkkää kurjuutta, olisi ratkaisu ollut helppo. 

Pahinta oli jäädä asioiden kanssa aivan yksin ja todeta ettei apua saa edes kotihoidosta, eikä sotepuolikaan tehnyt osaansa mikä ennen oli aivan perusasia, että sairauksia seurataan eikä potilasta jätetä yksin, mistään kontrolleista tai lääkityksistä tms ei sieltä huolehdittu vaan itse piti soitella perään ja kysellä asioista ja toimia samalla etsivänä, ensihoitajana, lääkärinä yms, sitoa ja teipata muistisairaan vammoja ja haavoja, elvytellä pyörtynyttä ja sekavaa vanhusta sun muuta. Silloin on hyvin heikoilla. Kamalaa aikaa muttei ollut vaihtoehtoja.

Olin koko talven äitini luona, siivooja käy, ruoat tulee kahdesti viikossa jne. Tein myös ruokia jne. Kesällä menen taas,.