Mitä tehdä kun naimisiinmenosta on tullut suhteen elefantti?

Vierailija kirjoitti:

Ystäväpiirissäni on juuri tilanne, jossa avoparin mies sai sairauskohtauksen ja avovaimolle ei suostuttu kertomaan mitään. Sairauskohtaus sen verran vaikea, ettei mies itse pystynyt sanomaan mitään. Ovat 50-52 vuotiaita. Lapsia ei ole. Siinä sitten ihmettelet asiaa ja syytät tietysti yhteiskuntaakin typeristä säännöistä ja laeista. Itselläni kesti nk. kihlaus 8 vuotta ja olin itse naisena se osapuoli jolla ei ollut yhtään kiire mennä naimisiin. Vähän päälle 40 v. sitten mentiin kuitenkin miehen monen kosinnan jälkeen avioon ja hyvä niin. Vuosia myöhemmin mieheni sairastui syöpään ja menehtyi vuodessa. Omaishoito oli rankkaa, mutta mitään asioita en olisi voinut hoitaa ja päättää mikäli emme olisi olleet naimisissa. Juridisesti avopari on kaksi vierasta ihmistä samassa taloudessa. 

Mikä viivytti sinua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli vaikutelma,,että se mies on pitänyt ap:ta itsestäänselvyytenä ja suuttui, kun ap vei häneltä sen kuvitelman.

Eli että mies on hellnyt mielessään kuvitelmaa siitä, että hänellä on yksin päätösvalta suhteen asioista, mitä siinä tapahtuu ja mitä ei. Sitten ap tuli osoittaneeksi, ettei niin olekaan, ja siitä mies suuttui.

Harmittaahan se, kun on uskonut, että itsellä on kaikki valta, ja sitten huomaa, ettei olekaan.

Ei ay-liikekään sitä tosiseikkaa ole nyt kovin hyvin ottanut vastaan, ettei se saakaan päättää kaikesta, vaan noilla kansan valitsemilla päättäjillä onkin oma tahto.

Ei ole pakko mennä nsimisiin, mutta laittaisin kyllä kaikki juridiset paperiasiat ja valtuutukset, perimykset, vakuutusten edunsaajat, rekistereihin merkityt lähiomaiset yms kuntoon niin kauan kuin molemmat ovst terveitä ja kykeneviä. Ottaisin yhteyttä perheasioihin erikoistuneeseen juristiin ja kysyisin, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon ja tehdä.

Meillä on melkein sama tarina. Lapsia yksi, yhteisiä vuosia noin 15.

Kosin parikin kertaa, sain rukkaset. Nyt en enää kosi, ja puoliso ihmettelee enkö rakasta enää.

Oon ollut ap:n kaltaisessa suhteessa josku ja itse asiassa vielä pidemmässä. Ei sitä oikeaa aikaa tai hetkeä koskaan tullut ja myöhemmin erottiin kokonaan. Mies ei vain halunnut sitoutua, ainakaan minun kanssani. Olisi pitänyt pakata kamat jo paljon aikasemmin ja häipyä. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän sua todella hyvin. Meillä on sama juttu. Olen luopunut toivosta, ja katkera asiasta. Minulla ja sinulla taitaa olla se tilanne, että kumppani kyllä pitää meistä, mutta ei rakasta yli kaiken.

Sama tilanne. Panostaa minuun paljon, mutta minulla ei ole koskaan ollut oloa että kumppanini olisi hulluna minuun.

Asiaa vaivaa jatkuvasti ja luulen et joskus päädymme eroon tämän vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko mennä nsimisiin, mutta laittaisin kyllä kaikki juridiset paperiasiat ja valtuutukset, perimykset, vakuutusten edunsaajat, rekistereihin merkityt lähiomaiset yms kuntoon niin kauan kuin molemmat ovst terveitä ja kykeneviä. Ottaisin yhteyttä perheasioihin erikoistuneeseen juristiin ja kysyisin, mitä kaikkea pitää ottaa huomioon ja tehdä.

Jep. Jotkut tuntuu elelevän silleen "ei huolta huomisesta" tyylillä uhraamatta ajatustakaan sille, miten asiat hoituisi jos se puoliso ei olisikaan yhtäkkiä siinä toimintakykyisenä. 

Tehkää nyt ainakin testamentti. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on melkein sama tarina. Lapsia yksi, yhteisiä vuosia noin 15.

Kosin parikin kertaa, sain rukkaset. Nyt en enää kosi, ja puoliso ihmettelee enkö rakasta enää.

Mun mielestä tämä on yksi kiusaamisen muoto, henkistä väkivaltaa. Miksi ihmeessä naimisiinmeno on toisille niin iso peikko. Usein varsinkin miehille. Miksi mies tämmöisessä tilanteessa haluaa alunperin olla suhteessa jos ei ole valmis sitoutumaan. Tietää, että olisi toiselle tärkeää mutta ei halua sitoutua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on melkein sama tarina. Lapsia yksi, yhteisiä vuosia noin 15.

Kosin parikin kertaa, sain rukkaset. Nyt en enää kosi, ja puoliso ihmettelee enkö rakasta enää.

Mun mielestä tämä on yksi kiusaamisen muoto, henkistä väkivaltaa. Miksi ihmeessä naimisiinmeno on toisille niin iso peikko. Usein varsinkin miehille. Miksi mies tämmöisessä tilanteessa haluaa alunperin olla suhteessa jos ei ole valmis sitoutumaan. Tietää, että olisi toiselle tärkeää mutta ei halua sitoutua. 

Ja on kuitenkin valmis tekemään yhteisiä lapsia ja ostamaan talon jne., mutta ei avioitumaan. En ollenkaan pysty ymmärtämään mikä siinä muka olisi niin kamalaa, mennä naimisiin jos puoliso sitä haluaa. Avioliitosta pääsee kyllä eroon, lapset sitoo siihen toiseen vanhempaan käytännössä ikuisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Naimisiinmeno on yliarvostettua. Mitä lisäarvoa saa siitä, että on naimisissa vs. avoliitto ja testamentti kunnossa? Me olemme ainakin viihtyneet jo yli 30 vuotta avoliittossa ja kun on yhteinen lapsikin, niin ei perijästäkään tule epäselvyyttä, jos huonosti käy. Sormus tai papin aamen ei pidä ihmisiä yhdessä, rakkaus pitää.

Väärin. Se rakkaus ei pidä yhdessä siinä kohtaa, kun toinen tunteen itsensä arvottomaksi. Jos naimisiinmeno on toiselle tärkeää ja toiselle ei niin kyllä se enemmin tai myöhemmin suhteessa aiheuttaa hankausta. Vain silloin jos kummallekaan naimisiinmeno ei ole tärkeää tuo sinun kommenttisi pätee. 

Miksi näistä asioista ei keskustella suhteen alkuvaiheessa, ennen kuin sitoudutaan toiseen ihmiseen ja yhteiseen elämään (lainat ym.)? 

Vilpittömästi kysyn.

Me ollaan siinä vaiheessa suhdetta, että joko mennään naimisiin tai sitten pakkaan kamani ja lähden pysyvästi. Itse tiedän miehen kannan naimisiin menosta ja hän ei ole menossa. Minun täytyy punnita, että kuinka tärkeäksi koen perheen ja aviomiehen saamisen. Olen miehelle selvästi sanonut, että en ole mitään yhteistä hankkimassa jos en ole vaimo. En asuntoa, en eläimiä, en lapsia, en edes ruokia. Mies sanoi muutama kuukausi sitten humalassa kovaan ääneen julkisella paikalla, että hän ei ole ikinä menossa naimisiin ja ymmärsin yskän. Se on siis minun päätettävissä nyt, että joustanko tästä vai eroanko. Olemme kyllä keskustelemassa jossain vaiheessa tämän kevään ja kesän aikana esimerkiksi meidän suhteen tilasta ja mitä haluamme tulevaisuudessa. Olemme olleet yhdessä nyt noin vuoden. Haluan vain selvittää itseni kanssa ennen sitä, että mitä ovat todelliset arvoni ja ovatko ne ulkoisia asioita vai sisäisiä. Olen tällä hetkellä 33-vuotias ja ympärilläni kaikki saavat lapsia tai menevät kihloihin/naimisiin tai ovat jo koko paketin tehneet. Olen hieman myöhäisherännäinen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on melkein sama tarina. Lapsia yksi, yhteisiä vuosia noin 15.

Kosin parikin kertaa, sain rukkaset. Nyt en enää kosi, ja puoliso ihmettelee enkö rakasta enää.

Mun mielestä tämä on yksi kiusaamisen muoto, henkistä väkivaltaa. Miksi ihmeessä naimisiinmeno on toisille niin iso peikko. Usein varsinkin miehille. Miksi mies tämmöisessä tilanteessa haluaa alunperin olla suhteessa jos ei ole valmis sitoutumaan. Tietää, että olisi toiselle tärkeää mutta ei halua sitoutua. 

Siis huvittavin idea mihin olen tämän asian suhteen törmännyt oli jonkun kommentti, että pitäisi olla joku tapa saada samat edut kuin avioliitossa, eli pitäisi saada ilmoittaa yhteiskunnalle että on pariskunta, ilman että sitä tarvitsee kutsua avioliitoksi 😆 ilmeisesti joku siinä "avioliitto"-sanassa aiheuttaa paniikin joillekin, vaikka sinällään sitoutuminen sopii. 

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan siinä vaiheessa suhdetta, että joko mennään naimisiin tai sitten pakkaan kamani ja lähden pysyvästi. Itse tiedän miehen kannan naimisiin menosta ja hän ei ole menossa. Minun täytyy punnita, että kuinka tärkeäksi koen perheen ja aviomiehen saamisen. Olen miehelle selvästi sanonut, että en ole mitään yhteistä hankkimassa jos en ole vaimo. En asuntoa, en eläimiä, en lapsia, en edes ruokia. Mies sanoi muutama kuukausi sitten humalassa kovaan ääneen julkisella paikalla, että hän ei ole ikinä menossa naimisiin ja ymmärsin yskän. Se on siis minun päätettävissä nyt, että joustanko tästä vai eroanko. Olemme kyllä keskustelemassa jossain vaiheessa tämän kevään ja kesän aikana esimerkiksi meidän suhteen tilasta ja mitä haluamme tulevaisuudessa. Olemme olleet yhdessä nyt noin vuoden. Haluan vain selvittää itseni kanssa ennen sitä, että mitä ovat todelliset arvoni ja ovatko ne ulkoisia asioita vai sisäisiä. Olen tällä hetkellä 33-vuot

Mies sanoi muutama kuukausi sitten humalassa kovaan ääneen julkisella paikalla, että hän ei ole ikinä menossa naimisiin ja ymmärsin yskän  = ota tavarasi ja lähde, mies on paitsi sitoutumiskyvytön ja lapsellinen, myös täysi typerys joka on valmis nolaamaan sinut julkisesti muulloinkin. 

Olen ap pahoillani sun puolesta. Tosi kurja tilanne ja ymmärrän hyvin miksi sinulla on tosta paha mieli. Kehottaisin että nyt kannattaa todella vakavasti pohtia että millaisen elämänkumppanin/suhteen tahdot ja olla tyytymättä vähempään. Täydellistä kumppania toki ei ole olemassa ja kompromisseja pitää joissain asioissa tehdä, mutta naimisiin meno ei oo mun mielestä mikään pikkujuttu joustettavaksi kuten vaikka se että kumppani ei siivoa tarpeeksi yms.

Mä roikuin melkein pari vuotta sitoutumiskammoisen miehen kanssa seurustelusuhteessa. Olin miehelle pelkkä yksinäisyyden helpottaja kunnes löytyy parempaa tilalle. Tietenkin mies väitti muuta, mutta mun naisen vaistoni oli oikeassa. Mun itsekunnioitus ei enää antanut periksi ja sanoin heipat tälle sällille. Siitä muutaman vuoden päästä löysin ihanan sitoutumishaluisen miehen.

Tsemppiä ap!

Vierailija kirjoitti:

Olen ap pahoillani sun puolesta. Tosi kurja tilanne ja ymmärrän hyvin miksi sinulla on tosta paha mieli. Kehottaisin että nyt kannattaa todella vakavasti pohtia että millaisen elämänkumppanin/suhteen tahdot ja olla tyytymättä vähempään. Täydellistä kumppania toki ei ole olemassa ja kompromisseja pitää joissain asioissa tehdä, mutta naimisiin meno ei oo mun mielestä mikään pikkujuttu joustettavaksi kuten vaikka se että kumppani ei siivoa tarpeeksi yms.

 

Mä roikuin melkein pari vuotta sitoutumiskammoisen miehen kanssa seurustelusuhteessa. Olin miehelle pelkkä yksinäisyyden helpottaja kunnes löytyy parempaa tilalle. Tietenkin mies väitti muuta, mutta mun naisen vaistoni oli oikeassa. Mun itsekunnioitus ei enää antanut periksi ja sanoin heipat tälle sällille. Siitä muutaman vuoden päästä löysin ihanan sitoutumishaluisen miehen.

 

Tsemppiä ap!

Aa ja siis en väitä ettekö kotitöiden tasainen jakautuminen olisi tärkeä juttu myös mutta ymmärrätte varmaan yskän :---DDD

Vierailija kirjoitti:

Entä mahdolliset lapset, oletteko sopineet siitä? On nimittäin sellaisia miehiä, joilla ei ole minkäänlaista kiirettä sen suhteen, ja jos vaimo kysyy mielipidettä, tulee jotain epämääräistä muminaa, että ehkä, joskus sitten. Sitten aika ajaakin vaimon ohi, ja mies saa yhtäkkiä jonkinlaisen kriisin, heivaa entisen vaimon ja ottaa uuden ja nuoremman, menee heti naimisiin ja saa lapsia. Pari tällaista tyyppiä on tuttavapiirissä. 

Mulle kävi näin. Mies vitkutteli aikansa ja sitten keksi kun olimme 40 että nyt voisi olla sopiva hetki. No enpä minä enää silloin lapsia saanut, kun esivaihdevuodet alkoivat. 

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan siinä vaiheessa suhdetta, että joko mennään naimisiin tai sitten pakkaan kamani ja lähden pysyvästi. Itse tiedän miehen kannan naimisiin menosta ja hän ei ole menossa. Minun täytyy punnita, että kuinka tärkeäksi koen perheen ja aviomiehen saamisen. Olen miehelle selvästi sanonut, että en ole mitään yhteistä hankkimassa jos en ole vaimo. En asuntoa, en eläimiä, en lapsia, en edes ruokia. Mies sanoi muutama kuukausi sitten humalassa kovaan ääneen julkisella paikalla, että hän ei ole ikinä menossa naimisiin ja ymmärsin yskän. Se on siis minun päätettävissä nyt, että joustanko tästä vai eroanko. Olemme kyllä keskustelemassa jossain vaiheessa tämän kevään ja kesän aikana esimerkiksi meidän suhteen tilasta ja mitä haluamme tulevaisuudessa. Olemme olleet yhdessä nyt noin vuoden. Haluan vain selvittää itseni kanssa ennen sitä, että mitä ovat todelliset arvoni ja ovatko ne ulkoisia asioita vai sisäisiä. Olen tällä hetkellä 33-vuot

         On meitä joka lähtöön ja loput jää asemalle ja asemia riittää... 

No huvinsa kullakin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olin avoliitossa yli 20 vuoden ajan. Mies ei tahtonut naimisiin, koska 'se ei muuttaisi mitään'. Löysi kuitenkin 25 vuotta itseään nuoremman naisen, joka vietiin vihille heti. 

Allekirjoitan tämän. Mulle kävi myös näin ja luulen että näitä on maailma täynnä. Kun rakkautta ei ole tarpeeksi, mies ei halua naimisiin. Roikottaa naista mukana, kunnes löytää sen elämänsä rakkauden, jonka kanssa kyllä ollaan heti valmiita naimisiin.