Mitä tehdä kun naimisiinmenosta on tullut suhteen elefantti?

Vierailija kirjoitti:

Miksi näistä asioista ei keskustella suhteen alkuvaiheessa, ennen kuin sitoudutaan toiseen ihmiseen ja yhteiseen elämään (lainat ym.)? 

Vilpittömästi kysyn.

 

No kun nämä sitoutumiskyvyttömät eivät asiasta suostu keskustelemaan. Sitten kiltti ihminen tyytyy kohtaloonsa ja pysyy vierellä vaikka ei kannattaisi. 

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan siinä vaiheessa suhdetta, että joko mennään naimisiin tai sitten pakkaan kamani ja lähden pysyvästi. Itse tiedän miehen kannan naimisiin menosta ja hän ei ole menossa. Minun täytyy punnita, että kuinka tärkeäksi koen perheen ja aviomiehen saamisen. Olen miehelle selvästi sanonut, että en ole mitään yhteistä hankkimassa jos en ole vaimo. En asuntoa, en eläimiä, en lapsia, en edes ruokia. Mies sanoi muutama kuukausi sitten humalassa kovaan ääneen julkisella paikalla, että hän ei ole ikinä menossa naimisiin ja ymmärsin yskän. Se on siis minun päätettävissä nyt, että joustanko tästä vai eroanko. Olemme kyllä keskustelemassa jossain vaiheessa tämän kevään ja kesän aikana esimerkiksi meidän suhteen tilasta ja mitä haluamme tulevaisuudessa. Olemme olleet yhdessä nyt noin vuoden. Haluan vain selvittää itseni kanssa ennen sitä, että mitä ovat todelliset arvoni ja ovatko ne ulkoisia asioita vai sisäisiä. Olen tällä hetkellä 33-vuot

Anteeksi rehellisyyteni, mutta mä juoksisin jo kovaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan siinä vaiheessa suhdetta, että joko mennään naimisiin tai sitten pakkaan kamani ja lähden pysyvästi. Itse tiedän miehen kannan naimisiin menosta ja hän ei ole menossa. Minun täytyy punnita, että kuinka tärkeäksi koen perheen ja aviomiehen saamisen. Olen miehelle selvästi sanonut, että en ole mitään yhteistä hankkimassa jos en ole vaimo. En asuntoa, en eläimiä, en lapsia, en edes ruokia. Mies sanoi muutama kuukausi sitten humalassa kovaan ääneen julkisella paikalla, että hän ei ole ikinä menossa naimisiin ja ymmärsin yskän. Se on siis minun päätettävissä nyt, että joustanko tästä vai eroanko. Olemme kyllä keskustelemassa jossain vaiheessa tämän kevään ja kesän aikana esimerkiksi meidän suhteen tilasta ja mitä haluamme tulevaisuudessa. Olemme olleet yhdessä nyt noin vuoden. Haluan vain selvittää itseni kanssa ennen sitä, että mitä ovat todelliset arvoni ja ovatko ne ulkoisia as

Kiitos vinkistä. Ihan oikeasti tarkoitan tätä. En vain halua lopettaa tätä ilman, että olen mieheltä selvästi saanut sen, että hän ei ole menossa naimisiin jos olen itse saanut selvennöksen itselleni, että tämä on iso arvo elämässäni. Sitten voin rauhallisesti sanoa, että ei ole meidän suhteella tulevaisuutta ja meidän on parempi jatkaa eri teille. 

 

yksi syy naimisiin menolle on se, että teen reissutyötä. Jos minulle tapahtuu jotain niin poikkikset tai avokit tai mitkään muutkaan eivät saa tietoonsa yhtään mitään. Tästä syystä en esimerkiksi nykyiseen työhöni voi laittaa tämän hetken miesystävää hätäyhteystiedoksi, koska hänelle ei voi luovuttaa tietoja minkään maiden lakien mukaan. Laitoin äitini yhteystiedoksi. Hän on perhettäni. 

 

toinen syy on se, että jos toinen ei juridisesti halua sitoutua minuun niin minä en todellakaan ala rahallisesti sitoutumaan yhteenkään perheeni ulkopuoliseen. En ikinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on melkein sama tarina. Lapsia yksi, yhteisiä vuosia noin 15.

Kosin parikin kertaa, sain rukkaset. Nyt en enää kosi, ja puoliso ihmettelee enkö rakasta enää.

Mun mielestä tämä on yksi kiusaamisen muoto, henkistä väkivaltaa. Miksi ihmeessä naimisiinmeno on toisille niin iso peikko. Usein varsinkin miehille. Miksi mies tämmöisessä tilanteessa haluaa alunperin olla suhteessa jos ei ole valmis sitoutumaan. Tietää, että olisi toiselle tärkeää mutta ei halua sitoutua. 

Siis huvittavin idea mihin olen tämän asian suhteen törmännyt oli jonkun kommentti, että pitäisi olla joku tapa saada samat edut kuin avioliitossa, eli pitäisi saada ilmoittaa yhteiskunnalle että on pariskunta, ilman että sitä tarvitsee kutsua avioliitoksi 😆 ilmeisesti joku siinä "avioliitto"-sanassa aiheuttaa panii

Jep, en ymmärrä miksi siitä tehdään niin suuri numero. Tarkoitan siis siitä, että kynnys naimisiinmenoon on niin korkea ettei sen yli pääse. Minun mielestäni on todella suuri loukkaus puolisolle, joka haluaa naimisiin, ettei tähän suostu. Silloin ei kuulu olla edes suhteessa keskenään.

Yhtä asiaa en ymmärrä tässä tasa arvon luvatussa maassa. Miksi kosiminen on miehestä kiinni? 

Aloittaja olisi voinut kosia, vaikka sitten jonain karkauspäivänä koska kerran on halunnut naimisiin. Jos mies olisi sanonut ei, olisi naisella nyt ns ase kädessä, hän voisi vedota virallisiin rukkasiin  tai sitten hän olisi jo lähtenyt.

Naiset ojentavat vastaan laittamatta miehelle kaiken vallan suhteessa, ja sitten inisevät kun ei sitä tai tätä. Mikä isän korvike se mies on? 

Näin vanhemman naisen kokemuksella sanon teille siskot, että älkää hyvänen aika haaskatko aikaa tällaisten miesten kanssa. Haaskaatte oman elämänne ja omat unelmanne! Kadutte sitä myöhemmin. 

Me asumme omakotitalossa ja olemme avoliitossa.  Välillä pelkään mitä käy,jos mies kuolee kun emme ole naimisissa ja talo on miehen nimissä. 

Avoliitto sopii molemmille,mutta välillä miettii käytännön asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt on vuosi 2024 Suomessa. Miksi kukaan menee enää naimisiin, varsinkaan tuollaisissa ap:n olosuhteissa? Painostuksesta naimisiin ei nyt varsinkaan pidä mennä tai näyttääkseen jollekin jotakin. Yhteinen asuntolaina ja yhdessä asuminen sekä erityisesti ne yhteiset lapset niitä suurempia ja merkityksellisempiä sitoumuksia oikeasti ovat. 

 

Paitsi etteivät ole. Kaikissa juridisissa tilanteissa lapseton avopari on kuin 2 vierasta ihmistä.

 

Ei ole, jos on testamentti tehty toisen hyväksi. Kannattaisi nyt sellainen ainakin tehdä, kun on yhteinen asuntolaina, ettei toinen joudu muuttamaan kuoleman takia pois yhteisestä asunnosta. Lasken oikeus asua yhteisessä asunnossa on kai se avioliiton tärkein hyöty, erityisesti jos on lapsia, ettei lapsilta mene kotia yleisen edunvalvojan päähänpistosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on melkein sama tarina. Lapsia yksi, yhteisiä vuosia noin 15.

Kosin parikin kertaa, sain rukkaset. Nyt en enää kosi, ja puoliso ihmettelee enkö rakasta enää.

Mun mielestä tämä on yksi kiusaamisen muoto, henkistä väkivaltaa. Miksi ihmeessä naimisiinmeno on toisille niin iso peikko. Usein varsinkin miehille. Miksi mies tämmöisessä tilanteessa haluaa alunperin olla suhteessa jos ei ole valmis sitoutumaan. Tietää, että olisi toiselle tärkeää mutta ei halua sitoutua. 

Olipa ikävä kommentti. Kyse ei ole kiusaamisesta tai henkisestä väkivallasta, vaan siitä, että kumppaneilla on erilaiset odotukset ja tarpeet suhteeseen liittyen. Silloin pitää keskustella, että "onko meidän hyvä olla jatkaa suhdetta".

Vierailija kirjoitti:

Ystäväpiirissäni on juuri tilanne, jossa avoparin mies sai sairauskohtauksen ja avovaimolle ei suostuttu kertomaan mitään. Sairauskohtaus sen verran vaikea, ettei mies itse pystynyt sanomaan mitään. Ovat 50-52 vuotiaita. Lapsia ei ole. Siinä sitten ihmettelet asiaa ja syytät tietysti yhteiskuntaakin typeristä säännöistä ja laeista. Itselläni kesti nk. kihlaus 8 vuotta ja olin itse naisena se osapuoli jolla ei ollut yhtään kiire mennä naimisiin. Vähän päälle 40 v. sitten mentiin kuitenkin miehen monen kosinnan jälkeen avioon ja hyvä niin. Vuosia myöhemmin mieheni sairastui syöpään ja menehtyi vuodessa. Omaishoito oli rankkaa, mutta mitään asioita en olisi voinut hoitaa ja päättää mikäli emme olisi olleet naimisissa. Juridisesti avopari on kaksi vierasta ihmistä samassa taloudessa. 

Näinpä. Taloudellisessa mielessä jo avoparit ovat elatusvelvollisia toisistaan ja muutaman vuoden avoasumisen jälkeen taloudenpitoa aletaan tulkita yhä enemmän "ai nää on perhe" -näkökulmasta. 

Avioehto mahdollistaa varallisuuden pitämisen erillään joten avo- ja avioliiton ero on käytännössä siinä että onko puolisolla rinkuli sormessa ja soittaako lääkäri hätätapauksessa elämänkumppanille vai uhrin 80-v äidille. Jos asutte kotikonnuilla, teidän vanhemmat on hyväkuntoisia ja kaikki tuntevat toisensa, niin se ei ole ongelma. Mutta jos toinen teistä joutuu vaikka auto-onnettomuuteen, niin olisi varmaan kiva tietää asiasta ensimmäisenä eikä vasta sitten, kun 80-v anoppikokelas oulunkylästä muistaa olemassaolosi 😅

Vierailija kirjoitti:

Entä mahdolliset lapset, oletteko sopineet siitä? On nimittäin sellaisia miehiä, joilla ei ole minkäänlaista kiirettä sen suhteen, ja jos vaimo kysyy mielipidettä, tulee jotain epämääräistä muminaa, että ehkä, joskus sitten. Sitten aika ajaakin vaimon ohi, ja mies saa yhtäkkiä jonkinlaisen kriisin, heivaa entisen vaimon ja ottaa uuden ja nuoremman, menee heti naimisiin ja saa lapsia. Pari tällaista tyyppiä on tuttavapiirissä. 

Minä olen yksi tällainen heivattu avovaimo. Mies vaihtoi nuorempaan, perusti perheen ja meni naimisiin. Jos olisin tiennyt mitä on tulossa, olisin tietenkin lähtenyt paljon aiemmin. Luottamus miehiin on mennyt ja ikuiset arvet jäi.

Naimisiinmenolla on eri merkityksiä eri ihmisille. Miehellesi se ei ehkä ole ollut tärkeää. Itse naisena ymmärrän häntä kyllä, sillä itselläni on todella ristiriitainen suhtautuminen naimisiinmenoon. Toki avioliitto tarjoaa taloudellista turvaa esim. leskeneläkkeen muodossa, jos oma eläke ei tulevaisuudessa olisi kauhean iso.

Vierailija kirjoitti:

Miksi näistä asioista ei keskustella suhteen alkuvaiheessa, ennen kuin sitoudutaan toiseen ihmiseen ja yhteiseen elämään (lainat ym.)? 

Vilpittömästi kysyn.

Me ollaan puhuttu näistä asioista kyllä koko suhteen ajan. Olen kertonut avioliiton olevan minulle tärkeä asia ja että en kaipaa isoja häitä ja avioehtokin tehdään. Mies ei ole koskaan sanonut ei, vaan aika on aina ollut väärä ja huono. Sitten kun olen ottanut asian taas puheeksi ja yrittänyt tehdä jotain alustavia suunnitelmia, mies on sivuuttanut asian täysin tai mutissut jotain epämääräistä. Joskus olen ihan jankannut että sanoisi vaan suoraan ei sillä tuollainen asian välttely tuntuu pahemmalta. Mies ei ole ikinä tehnyt asian eteen elettäkään, kun taas itse olen ottanut selvää avioehdosta, käytännön järjestelyistä, kysynyt mieheltä mielipidettä mekkoon ja sormukseen ja niin edelleen. Silti miehen raivotessa saan kuulla että en ole tehnyt asian eteen mitään. Jossain kohtaa sitten totesin itselleni että annan asian olla ja toivoisin ettei mieskään ikinä ottaisi tuota itselleni kivuliasta asiaa puheeksi sillä siitä seuraa vain riitoja ja pahaa mieltä. AP

Vierailija kirjoitti:

Me asumme omakotitalossa ja olemme avoliitossa.  Välillä pelkään mitä käy,jos mies kuolee kun emme ole naimisissa ja talo on miehen nimissä. 

Avoliitto sopii molemmille,mutta välillä miettii käytännön asioita. 

Kannattaa miettiä myös tilanne, jos mies joutuu vanhainkotiin. Riittääkö sinun tulosi omakotitalon ylläpitoon? Entä jos esim. yhteisistä 75 % tuloista meneekin vanhuksen hoitoon? Millä sinä elät? Yksin avoliitossa eläisit, yhdessä aviossa ette välttämättä pysty enää taloudellisesti silloin elämään.

Yleensä naimisiin menon jälkeen vaimosta tulee elefantti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aloituksen olisi voinut sanoittaa paremmin, mutta ongelmani tässä tilanteessa on se että hautasin avioliittoaikeet ja -haaveet jo pari vuotta sitten. Nyt sitten mies vetää itkupotkuraivarit huomatessaan etten enää halua mennä hänen kanssaan naimisiin ja syyttää minua siitä etten ole edesauttanut asiaa ja että naimisiinmeno ei tapahdu itsestään. Tässä kohtaa minulle avioliittopuheet on punainen vaate josta tulee vaan paha mieli mutta mies ei ymmärrä vaan on vihainen etten haluakaan naimisiin. AP. 

Kyllä me sun aloitus ymmärrettiin. Et vain tainnut saada haluamiasi vastauksia? Minun vastaus on, että miettisin tarkkaan kannattaako tuossa suhteessa olla, sillä aidolta rakkaudelta tuo ei kuullosta. Ei miehen, eikä sinunkaan puoleltasi, sillä katkeruus on astunut väliinne.

Juuri näin. Avioliiton ei pitäisi olla mikään pakollinen paha vaan vapaaehtoinen kaunis sitoumus, eikä avioliitosta keskustelun pitäisi johtaa tuollaiseen kyräilyyn kummankaan puolelta. Se, ettette voi hoitaa asiaa puhumalla vaikuttaa kyllä siltä, että ongelmia on muussakin. 

Kai teillä on keskinäinen testamentti ?

Vierailija kirjoitti:

Me asumme omakotitalossa ja olemme avoliitossa.  Välillä pelkään mitä käy,jos mies kuolee kun emme ole naimisissa ja talo on miehen nimissä. 

Avoliitto sopii molemmille,mutta välillä miettii käytännön asioita. 

Siinä käy niin että talon perivät joko miehen vanhemmat jos ovat elossa taikka miehen sisarukset. Jonka jälkeen sinä muutat pois ja talo joko myydään, vuokrataan jollekulle tai joku miehen perivä sukulainen saattaa lunastaa sen itselleen mikäli sisaruksia on useampia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväpiirissäni on juuri tilanne, jossa avoparin mies sai sairauskohtauksen ja avovaimolle ei suostuttu kertomaan mitään. Sairauskohtaus sen verran vaikea, ettei mies itse pystynyt sanomaan mitään. Ovat 50-52 vuotiaita. Lapsia ei ole. Siinä sitten ihmettelet asiaa ja syytät tietysti yhteiskuntaakin typeristä säännöistä ja laeista. Itselläni kesti nk. kihlaus 8 vuotta ja olin itse naisena se osapuoli jolla ei ollut yhtään kiire mennä naimisiin. Vähän päälle 40 v. sitten mentiin kuitenkin miehen monen kosinnan jälkeen avioon ja hyvä niin. Vuosia myöhemmin mieheni sairastui syöpään ja menehtyi vuodessa. Omaishoito oli rankkaa, mutta mitään asioita en olisi voinut hoitaa ja päättää mikäli emme olisi olleet naimisissa. Juridisesti avopari on kaksi vierasta ihmistä samassa taloudessa. 

Näinpä. Taloudellisessa mielessä jo avoparit ovat elatusvelvollisia toisistaan ja mu

Me ei olla naimisissa eikä menossa. Ollaan ilmoitettu sairaalaan jne lähiomaiseksi toisemme. 

Jättäisin sen sian, en enää yli 30-vuotiaana jaksaisi tuollaista pelleilyä. Ensimmäisen kumppanin kanssa meni 10 vuotta löysässä hirresaä kun odotin että muutetaan virallisesti yhteen, mennään naimisiin ja hankitaan lapsia. Kun tapasin nykyisen kumppanin, molemmat olimme alusta asti tosissamme, vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja menimme kihloihin, kesällä on kolmas hääpäivä ja lapsi saa tulla jos on tullakseen.

Ap:n tilanteessa eroaisin ja etsisin miehen, joka oikeasti haluaa naimisiin kanssani, ei oikeasti rakastavaa kumppania tarvitse painostaa sitoutumaan parisuhteeseen virallisesti.