Lue keskustelun säännöt.
Onko onnellisia ihmisiä enää olemassakaan?
15.03.2024 |
Tuntuu että nykypäivän toksisessa ilmapiirissä ihmiset ovat parhaimmillaankin vain suht tyytyväisiä elämäänsä. En ole nähnyt pitkään aikaan ketään oikeasti onnellista kansalaista. Vihaisia ja masentuneita sitäkin enemmän.
Kommentit (63)
Olen ollut täällä palstalla jo lähes vuoden eikä ketään ole kiinnostunut. Sellaista se elämä sitten on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ovat narsistisia ja ilkeitä. Positiivisuus ja hyvä vire ovat naiiviutta. Ole siinä sitten onnellinen.
No minä olen ollut. Jokaisella on vastuu itsestänsä ja jos et pysty olemaan, tee muutoksia äkkiä äläkä pilaa elämääsi yhtään enempää kuin on pakko.
Senkin klovnit, kukaan ei tee teitä onnelliseksi ellette itse.
Vierailija kirjoitti:
Aina yhtä säälittävää, kun Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa vingutaan ja valitetaan miten asiat on muka huonosti. Katsokaa vähän maailman menoa, onko meillä mitään syytä olla muuta kuin onnellisia?! Pilalle hemmoteltua sakkia jos ei tätä ymmärrä.
Niinpä mutta täytyisi hyväksyä sekin että puhutaan ääneen välillä vaikka räjähtämällä kun ei tahdo mennä perille. Sitten on helppo olla taas vain onnellinen. Hyvät ihmiset joutuvat välillä puhdistelemaan asioita eikä silloin ole ehkä ulospäin niin rennolla ja aurinkoisella tuulella. Ei tässä yhteiskunnassa voi koko ajan ollakaan. Tehkää te muutkin omaa työtänne niin pysyttekin onnellisempina myöskin sisäisesti.
Vierailija kirjoitti:
Senkin klovnit, kukaan ei tee teitä onnelliseksi ellette itse.
Totta. Muita saisi kyllä auttaa siinä onnellisuudessa olemalla itsekin onnellinen ihminen. Tukemalla toinen toisiamme ja unohtamalla kaiken toksisen olisimme onnellisempia jokainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen onnellinen. Mutta mulla on huono parisuhde.
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut tätä myös. Itse en ole onnellinen, vaikka minulla on tavallaan "kaikki kunnossa", on töitä on tuloja ja pärjään hyvin jne. Toisaalta ei ole puolisoa eikä perhettä, koska nautin yksinelosta. Ehkä olen väärällä alalla, koska jatkuvasti haaveilen jostain muusta, vapaudesta. Nykypäivänä tuntuu, että ekana pitäisi määritellä mitä tarkoitetaan sanalla "onnellisuus". Jotain elämän täyttymystä, ultimaalista tyytyväisyyttä omaan elämäänsä? Minusta tässä ei rahalla ole mitään sijaa. Jostain isommasta on kyse. Ehkä sen löydän joku päivä.
Pointti on se että voit hyvin sisäisesti sekä ulkoisesti. Pidä huoli itsestäsi ja siitä että elät mieleistäsi elämää. Tee muutoksia jos niille on tarvetta ja suhtaudu kaikkeen elämässä. Ole mahdollisimman avoin sekä suvaitsevainen ja elä elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen onnellinen. Mutta mulla on huono parisuhde.
Tee muutoksia jos et ole tyytyväinen.
Suorittamistahan tämä elo on ja sitä että näyttäis hyvältä ulos päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On. Tuntuu et kaikki muut on onnellisia paitsi minä.
Luennollakin ope kysyi et ketkä on onnellisia, niin kaikki muut viittasi paitsi minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu kun ei tarvitse käydä töissä eikä ole mitään velvollisuukia ketään kohtaan. Saa vain olla ja ihmetellä elämää toimeentulotuella. Leppoista, kaikki hyvin.
Vierailija kirjoitti:
Suorittamistahan tämä elo on ja sitä että näyttäis hyvältä ulos päin.
Ja sinäkö teet kuten muut haluavat? Oma valintasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Juu kun ei tarvitse käydä töissä eikä ole mitään velvollisuukia ketään kohtaan. Saa vain olla ja ihmetellä elämää toimeentulotuella. Leppoista, kaikki hyvin.
Kamalaa olisi
Asun pienessä kerrostaloyksiössä, olen niinsanotussa paskaduunissa, tienaan huonosti, ei ole parisuhdetta tai lapsia ja olen silti ihan tyytyväinen elämääni. Saatan valittaa milloin mistäkin, mutta ei se välttämättä tarkoita että olisin oikeasti tyytymätön elämääni tai siihen miten asiat ovat. Harva se päivä valitan säästä, mutta on se liian kuuma tai kylmä niin kestän sen enkä haluaisi muuttaa jonnekin missä säät ovat paremmat.
Mun onnellisuustaso vaihtelee päivittäin. Tytärtä on kiusattu somessa. Lähetetty kommentteja, että ei millään pahalla mutta Ja siihen perään ilkeilyä. Ihmiset kirjoittaa nykyisin mitä tahansa, mitään rajoja ei tunnu olevan. Kyllä se minunkin mielenterveyteeni vaikuttaa, kuinka lapset voivat.
Aikoinaan nuorena jouduin asumaan poikaystävän kanssa, joka petti. Se oli jatkuvaa valehtelua. Hän saattoi lähteä perjantai-iltana kaverin luo eri paikkakunnalle ja sanoi, että tulee lauantaina iltapäivään mennessä. Sitten häntä ei näkynyt. Kerran tuli vasta sunnuntaiaamuna kotiin. Koska hänellä ei ollut kännykkää, en pystynyt varmistamaan soittamalla onko kunnossa. Elämä oli jatkuvaa huolta. Laihduin monta kiloa, kun ruoka ei ikinä maistunut noiden hänen reissujensa aikana. Välissä saattoi olla 3 viikkoa tasaista arkea ja sitten taas piti lähteä. Etsin vuokra-asuntoa itselleni ja se tyssäsi aina siihen, ettei minulla ollut yhtään rahaa takuuvuokraan.
Kävin sosiaalitoimistossakin selittämässä tilannetta, että olen opiskelija ja pitäisi erota poikaystävästä, mutten saa minkäänlaista asuntoa, kun en pysty maksamaan takuuvuokraa. Sain neuvon hankkia työpaikan opintojen ohella. Minulla oli voimavarat täysin lopussa ja kehotettiin hankkimaan työpaikka opintojen ohella. Hyvä kun jaksoin koulussa käydä klo 8-16. Meillä oli amk:ssa tunnin ruokatauko keskellä päivää ja välillä kävin kotona nukkumassa päiväunia silloin, kun en vaan jaksanut. Silloin olen ollut todella, todella onneton. Lopulta poikaystävä jäi kiinni pettämisestä. Hän oli tuonut toisen tyttökaverinsa meille, kun minun piti olla matkoilla lapsuudenkodissani 500 km päässä. Junavuoroja oli peruttu sään takia ja jouduin siirtämään kotiin paluun aiempaan junaan. Hän ei sitä tiennyt, koska edelleenkään hänellä ei ollut kännykkää, vain minulla oli. Elettiin vuotta 1999, jolloin kännykät oli jo melko yleisiä, mutta syy ettei hän hankkinut puhelinta, liittyi varmasti siihen, etten voisi häntä noilta pettämisreissuiltaan tavoitella. Minun piti tulla illalla, mutta tulin aamupäivällä, olin lähtenyt varhaiseen aamujunaan. He olivat nukkumassa meidän parisängyssä! Tai mitä lienevät tehneet, mutta sängyssä joka tapauksessa. Se toinen tyttöystävä esittäytyi, että moi, mä olen xxx. Aloin huutaa suoraa huutoa, että ulos täältä mun kodista nyt heti molemmat.
Se oli paranemisen alku. Päästää tunteet pois, pintaan. Vanhemmat antoivat takuuvuokraan rahat, kun kerroin millaisen pettävän sian kanssa elän ja että sekuntiakaan en halua häntä nähdä. Olisiko mennyt 2 viikkoa kun löytyi vuokra-asunto. Muutaman kuukauden päästä aloin tuntea itseni onnelliseksi. Olin ollut niin pitkään onneton, etten enää muistanut, miltä tuntuu, kun ei ole onneton ja surkea. Mikään, ei edes oman vanhemman kuolema, ole ikinä satuttanut niin pahasti kuin tuo pettävä avopuoliso. Tulevaisuuudesta ei kukaan tiedä, miten pahoja kokemuksia tulee, mutta elän toivossa, että saisin enimmäkseen olla onnellinen.
En tunne yhtään. Elämä on lähinnä selviytymistä. Taitaa olla ihan myytti koko homma.
Vierailija kirjoitti:
Senkin klovnit, kukaan ei tee teitä onnelliseksi ellette itse.
Minä olen iloinen ihminen, mutta onnelliseksi on vaikea itseään kutsua. Sairauden takia on niin kovat kivut, että ihan normaali ajattelu on usein vaikeaa. Siinä ole aikaa mihinkään onnellisuuksiin, kun yrittää jotenkin selvitä.
Kyllä minä sanoisin olevani onnellinen, jos joku sitä kysyisi. Olen vaan aika yksinäinen, mikä laskee onnellisuuskäyrää.
Paras ystäväni, jonka kanssa tunnettiin 30 vuotta, nukkui pois pitkän sairauden jälkeen. Olen kaivannut häntä. Isoveljeni asuu kaukana. Toki soitetaan noin kerran viikossa ja välillä viestitellään, lähinnä huumorijuttuja, kuten jaetaan Fingerporin sarjakuvastrippejä. Hän on samanlainen sielu kuin minä ja yhteinen huumori yhdistää, mutta asuu vain liian kaukana.
Poikani muutti pois kotoa armeijan jälkeen. Hän taas ei juurikaan käy, koska viettää kaiken vapaa-ajan joko avovaimonsa kanssa tai omien kavereiden kanssa. Avovaimonsa ei käy meillä kylässä ikinä eikä meitä kutsuta heille. Poikani sanoi, että ei se avopuolisonsa käy missään muuallakaan, paitsi omien vanhempiensa luona. Vähän sellainen sulkeutunut ja hyvin hiljainen ihminen. Eikä minun poikanikaan ole erityisen seurallinen, mutta osaa hän sentään ihmisten kanssa jutella ja on myös omia kavereita, joista pari on tuntenut lähes vauvasta alkaen. Tämä hänen avovaimonsa lähtee kuulemma pois kotoa, jos poikani kavereita tulee käymään, mutta se on heidän asiansa enkä puutu siihen. Eihän kukaan valitse olla introvertti, vaan syntyy sellaisena.
Mieheni kalastaa, heittää dartsia ja kiertää kisoissa, rakentelee ja puuhastelee monenmoista. Yhteisiä ystäviä meillä ei ole ollut koskaan. Anoppi oli minun ystäväni vielä kun eli. Häntäkin minä ikävöin. Omat vanhemmat kuoli nuorena, isä kuoli kun olin vasta 18 v. Kultainen anoppini oli minulle aina se turvallinen ja vakaa aikuinen, jonka kanssa voi puhua mistä tahansa. Hän myös auttoi paljon silloin kun poikani oli pikkukoululainen ja pitkät kesälomat, mutta ei meillä vanhemmilla ollut lomaa kuin enintään 4 vkoa. Anoppi otti pojan luokseen jopa useammaksi viikoksi kerrallaan kesällä, ettei pienen tarvinnut viettää päiviä yksin kotona. Ikinä ei pyytänyt rahaa vaivanpalkaksi, päin vastoin maksoi junaliputkin ja täysylläpidon pojalle. Niin kultainen ihminen hän oli. Ikävä on.