Onko onnellisia ihmisiä enää olemassakaan?

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat narsistisia ja ilkeitä. Positiivisuus ja hyvä vire ovat naiiviutta. Ole siinä sitten onnellinen. 

Tässä kiteytyy hyvin ongelman ydin. Muut ihmiset nähdään negatiivisessa valossa ja sitten syytetään heitä siitä ettei itse ole onnellinen.

Koitapa joskus nähdä ihmisissä muutakin kuin narsismia ja ilkeyttä. Takaan että olosi muuttuu jo siitä. Itse olen onnellinen ihminen, enkä edes muista milloin olisin viimeksi kohdannut niin narsistisen tai ilkeän ihmisen että olisin kiinnittänyt siihen huomiota. Suurimmaksi osaksi tapaan mukavia, ystävällisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä.

Minä olen onnellinen, mulla on turvallinen olo, rakkautta, terveyttä, mielekästä tekemistä, syvää merkityksellisyyden tunnetta ja unelmia. Ja olen vela. 

Vierailija kirjoitti:

Mun onnellisuustaso vaihtelee päivittäin. Tytärtä on kiusattu somessa. Lähetetty kommentteja, että ei millään pahalla mutta Ja siihen perään ilkeilyä. Ihmiset kirjoittaa nykyisin mitä tahansa, mitään rajoja ei tunnu olevan. Kyllä se minunkin mielenterveyteeni vaikuttaa, kuinka lapset voivat.  

Aikoinaan nuorena jouduin asumaan poikaystävän kanssa, joka petti. Se oli jatkuvaa valehtelua. Hän saattoi lähteä perjantai-iltana kaverin luo eri paikkakunnalle ja sanoi, että tulee lauantaina iltapäivään mennessä. Sitten häntä ei näkynyt. Kerran tuli vasta sunnuntaiaamuna kotiin. Koska hänellä ei ollut kännykkää, en pystynyt varmistamaan soittamalla onko kunnossa. Elämä oli jatkuvaa huolta. Laihduin monta kiloa, kun ruoka ei ikinä maistunut noiden hänen reissujensa aikana. Välissä saattoi olla 3 viikkoa tasaista arkea ja sitten taas piti lähteä. Etsin vuokra-asuntoa itselleni ja se tyssäsi aina siihen, ettei minulla ollut yhtään raha

Hyi olkoon, tuosta tuli ihan kylmät väreet. Muistan omasta elämästäni kauheimmaksi ajanjaksoksi sen, kun mietti eroa vuoden. Meillä siihen liittyi toisia naisia ja alkoholia. Myös jonkinlainen erilleen kasvaminen henkisesti, vaikka sama koti jaettiin.

Se huolen määrä oli sietämätön, että miten minun käy, miten lapsen käy, kuka voi auttaa muutossa, miten rahat riittää. Eniten varmaan kirveli se, että jos tulee yhteishuoltajuus, miten pystyisin olemaan erossa omasta lapsestani jopa viikon kerrallaan ja luottamaan, että se mies, joka ei pystynyt pysymään kotona, jolla oli vieraita naisia ja joka joi liikaa, kuinka hän voisi huolehtia pienestä lapsesta. Synkkiä aikoja, jolloin elämässäni ei ollut minkäänlaisia onnen tunteita.

Meille ei tullut yhteishuoltajuus, vaan lopulta olin yh, ja lapsi kävi joka toisen viikonlopun isällään. Nyt kun on jo iso, on eri tilanne ja hän saattaa olla vaikka pari viikkoa putkeen kesälomalla isänsä luona. Enää en pelkää, mitä lapselle tapahtuu, koska exänkin elämä on tasoittunut paljon ja on uusi perhe. Taitaa elää nykyisin sellaista perhe-elämää, johon ei minun kanssani kyennyt. Tavallaan loppuratkaisu oli hyvä ja onnellinen, jos molemmilla nyt 12 vuotta eron jälkeen on hyvä ja onnellinen elämä.