Huonoon avioliittoon jääneet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla tai puolisollasi molemmilla vielä halua korjata asiat? Jos ei, niin ratkaisu on mielestäni aika selvä. Teet lapsillesi suurta vahinkoa jäämällä tuollaiseen asetelmaan pelkän rahan takia. Aikuisena lapset pariutuvat jonkin tunnekylmän henkilön kanssa ja kantavat sisällään samaa tuskaa kuin sinä nyt. 

Mitä ihmettä sössötät? Suurta vahinkoa :D Jos vanhemmat kunnioittaa toisiaan, rakastaa lapsia ja perhettään, elämä on kunnossa ja tasaista, se vie pitkälle. Ei lapsia kiinnosta eikä se heille kuulukaan, onko vanhemmilla seksielämää.

 

Mitä luulet, onko tuollaisessa suhteessa kunnioitusta toista osapuolta kohtaan?

Onko pettäjä kunnioittanut puolisoaan, jos kerran on ollut valmis pettämään tätä?

Voiko petetty osapuoli enää kunnioittaa kumppania, joka on häntä pettänyt?

Vierailija kirjoitti:

"Ja tuolla joku kysyi pystynkö arvostamaan puolisoani vielä. Miten en voisi arvostaa, hän on korkeasti kouluttautunut, kuten minäkin. Hän on isossa roolissa työelämässä ja rakentanut meille unelmien kodin. Lomamatkat aina hulppeita - talvisin rantalomalla, kesällä euroopassa. Rakkautta, siitä en tiedä. Ei varmaan kun salasuhde paljastui. Aavistellut olin jo pari vuotta."

Kysymykseen "arvostatko puolisoasi" vastasit nyt niin, että arvostat kyllä hänen korkeaa koulutustaan, hänen isos rooliaan työelämässä, unelmien kodin rakentamista, hulppeita lomamatkoja..." Eli arvostat siis statusta ja sen mukanaan tuomia etuja myös sinun elämääsi etkä haluaisi näistä luopua, mutta et kuitenkaan arvosta puolisoasi ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Elin huonossa liitossa monta vuotta taloudellisten ja käytännön syiden takia. Lopulta erosin ja hyvä niin. Tuli seinä vastaan. Nyt kun erosta on kohta pari vuotta aikaa, niin mennyt aika tuntuu täysin järjettömältä. Miten sokea sitä on ollutkaan. Turha kituutella jos tietää itsekin, että homma ei muuksi muutu. Tällöin ero on lopulta kaikille osapuolille suuri helpotus. 

Mikä oli se seinä? 

Itsellä on niin paljon pelissä tässä, että edes itse pettäminen ei tunnu niin pahalta, vaan se, että annan toisen tappaa mun unelmat, mun kodin, mun elämän! Siihen en suostu. Olen itse kokenut vaikean lapsuuden, yksin jättämiset ja muut helvetilliset arvet. Se että olen tähän pisteeseen päässyt on myös omaa ansiotani. Paljon olen pahaa nähnyt ja siihen en halua palata. Lapsille ollaan rakastavia ja ainakin toistaiseksi ollaan puhuttu, että yhdessä jatketaan perheen

Ei kai se sinua juurikaan auttaisi, vaikka minä sen oman seinäni tässä erittelisin. Kun meillä jokaisella on omat historiamme ja arvomaailmamme. Pitää vain itse ne asiat punnita. Näin voit seistä sitten niiden päätösten takana. 

Ottaako puoliso vastuuta teoistaan ja sanoistaan, esim. pettämisestä?

Miksi jäätte tuollaiseen liittoon??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja tuolla joku kysyi pystynkö arvostamaan puolisoani vielä. Miten en voisi arvostaa, hän on korkeasti kouluttautunut, kuten minäkin. Hän on isossa roolissa työelämässä ja rakentanut meille unelmien kodin. Lomamatkat aina hulppeita - talvisin rantalomalla, kesällä euroopassa. Rakkautta, siitä en tiedä. Ei varmaan kun salasuhde paljastui. Aavistellut olin jo pari vuotta."

 

Kysymykseen "arvostatko puolisoasi" vastasit nyt niin, että arvostat kyllä hänen korkeaa koulutustaan, hänen isos rooliaan työelämässä, unelmien kodin rakentamista, hulppeita lomamatkoja..." Eli arvostat siis statusta ja sen mukanaan tuomia etuja myös sinun elämääsi etkä haluaisi näistä luopua, mutta et kuitenkaan arvosta puolisoasi ihmisenä.

arvostan häntä myös ihmisenä, puolisona ja vanhempana hyvä. Ja tottakai status on se, mistä pidän kiinni.

meidän suhde on perustunut aina fyysisyyteen ja samankaltaisiin arvoihin/tavoitteisiin. Henkistä yhteyttä ei kai koskaan ole edes ollut. Jo alkuaikoina totesimme, että olemme monesta asiasta täysin eri mieltä. Ilman rakkautta(?) emme koskaan olisi olleet ystäviä tai kavereita. Ihmisenä hänen asiansa ei minua kiinnosta eikä suhteessamme ole koskaan ollut huumoria, tai sellaista että silmät kyynelillä nauraisimme yhteisille asioille. 

 

Näitä kun tänne kirjoitan, niin itse huomaan kuinka huonossa jamassa taidan olla.

ap

Menkää pariterapiaan. Antakaa vuosi aikaa. Jos mikään ei muutu, voitte erota tietäen, että oikeasti teitte kaikkenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja tuolla joku kysyi pystynkö arvostamaan puolisoani vielä. Miten en voisi arvostaa, hän on korkeasti kouluttautunut, kuten minäkin. Hän on isossa roolissa työelämässä ja rakentanut meille unelmien kodin. Lomamatkat aina hulppeita - talvisin rantalomalla, kesällä euroopassa. Rakkautta, siitä en tiedä. Ei varmaan kun salasuhde paljastui. Aavistellut olin jo pari vuotta."

 

Kysymykseen "arvostatko puolisoasi" vastasit nyt niin, että arvostat kyllä hänen korkeaa koulutustaan, hänen isos rooliaan työelämässä, unelmien kodin rakentamista, hulppeita lomamatkoja..." Eli arvostat siis statusta ja sen mukanaan tuomia etuja myös sinun elämääsi etkä haluaisi näistä luopua, mutta et kuitenkaan arvosta puolisoasi ihmisenä.

arvostan häntä myös ihmisenä, puolisona ja vanhempana hyvä. Ja tottakai status on se, mistä pidän kiinni.

meidän suhde on perustunut aina fyysisyyteen ja samankaltaisiin arvoihin/tavoitteisiin. Henkistä yhteyttä ei kai koskaan ole edes ollut. Jo alkuaikoina totesimme, että olemme monesta asiasta täysin eri mieltä. Ilman rakkautta(?) emme koskaan olisi olleet ystäviä tai kavereita. Ihmisenä hänen asiansa ei minua kiinnosta eikä suhteessamme ole koskaan ollut huumoria, tai sellaista että silmät kyynelillä nauraisimme yhteisille asioille. 

 

Näitä kun tänne kirjoitan, niin itse huomaan kuinka huonossa jamassa taidan olla.

ap

Niinpä. Otan osaa. Kalsean kliiniseltähän tuo kuulostaa.

Sitä vartenhan tämä palsta parhaimmillaan on, että silmät aukeavat kun omia ajatuksiaan pääsee purkamaan sanoiksi ruudulle.

Toivottavasti löydät rohkeutta tehdä tarvittavat johtopäätökset ja toimia niiden mukaan. Toivon että löydät vielä sellaisen kumppanin joka oikeasti kiinnostaa sinua, jonka kanssa yhdessä ollessa toimii niin henkinen kuin fyysinenkin puoli ja saatte monesti nauraa vedet silmissä.

Kevätaurinkoa kohden, askel kerrallaan!

Se kevätaurinko tässä pelottaakin, mitä sitten kun tulee syys ja pimeä. Seisonko vielä silloinkin päätösteni takana.

Vierailija kirjoitti:

Se kevätaurinko tässä pelottaakin, mitä sitten kun tulee syys ja pimeä. Seisonko vielä silloinkin päätösteni takana.

Riippuu päätöksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Ja tuolla joku kysyi pystynkö arvostamaan puolisoani vielä. Miten en voisi arvostaa, hän on korkeasti kouluttautunut, kuten minäkin. Hän on isossa roolissa työelämässä ja rakentanut meille unelmien kodin. Lomamatkat aina hulppeita - talvisin rantalomalla, kesällä euroopassa. Rakkautta, siitä en tiedä. Ei varmaan kun salasuhde paljastui. Aavistellut olin jo pari vuotta."

 

Kysymykseen "arvostatko puolisoasi" vastasit nyt niin, että arvostat kyllä hänen korkeaa koulutustaan, hänen isos rooliaan työelämässä, unelmien kodin rakentamista, hulppeita lomamatkoja..." Eli arvostat siis statusta ja sen mukanaan tuomia etuja myös sinun elämääsi etkä haluaisi näistä luopua, mutta et kuitenkaan arvosta puolisoasi ihmisenä.

Vielä tuosta arvostuksesta: sanoit jo aloituksessa, että puolison pettämisen myötä liitto on muuttunut arvottomaksi...

Rauhallinen elämä ja hyvinvoiva mieli ovat mahdollisia myös pienemmässä kodissa. Lapsille voi olla parempi nähdä sellaista elämää kuin vanhempien tunnekylmää menoa. On parempi elää yksin ja vuoroviikoin lasten kanssa kuin kituuttaa henkisesti vuodesta toiseen. 

                 menkääpähän rakastelemaan   jos se ei natsaa nii hyvästi

Vierailija kirjoitti:

Tunnekylmä liityo on henkisesti väkivaltainen liitto ja se on sitä myös lapsille. 

Rakastatko puolisoasi, rakastaako hän sinua. Puhukaa asia selväksi. 

Saisikohan tähän jonkun perustelun, miksi tunnekylmyys olisi henkistä väkivaltaa? Eihän kämppisten kesken ole mitään suuria tunteita ja ei se silti väkivaltaa ole.

Pettäjä ei muutu. Siksi ero on aina hyvinvointiteko tuollaisessa tilanteessa.

Muistakaa että pettämiseen on aina vain yksi syyllinen. Pettäjä itse. Narsismia on olla tuomitsematta pettäjiä.

Olen avioliitossa mikä on ihan ok. Halailemme ja kävelemme käsi kädessä, meillä on ihan kivaa yhdessä ja teemme lähes kaiken yhdessä, mutta ei ole kiihkoa, tai edes velvollisuusseksiä tai suutelua. Mieheni ei käy vieraissa ja vaikka kävisi, niin ei se mua haittaisi. Olen nyt pari vuotta miettinyt eroa ja tullut siihen tulokseen että ei kannata. En tarkoita vain taloudellisesti, vaan olemme harmoninen perhe ja yhteiset ystävät. Jos jättäisin, olisin varmasti yksin ja köyhä. Lapsetkin varmasti kävisivät mieluummin mieheni luona kylässä, koska hän on hyvä seuramies. Konflikteja meillä ei paljoa ole ja teemat ja välttelen teemoja, mistä niitä voisi tulla. Olen 55 ja ilmeisesti loppuelämä ilman miestä joka haluaisi koskea minua, enkä enää edes halua hänen kosketuksia. Joskus kuitenkin iholla on ikävä en koskaan menisi vieraisiin ja riskeeraisi perheen hajoamista, en varmaan edes osaa suudella enää enkä paljon muutakaan

Varakas, kun on lainaa puoli miljoonaa?

Vierailija kirjoitti:

Ottaako puoliso vastuuta teoistaan ja sanoistaan, esim. pettämisestä?

Ei. Todennäköisesti jatkaa.

ap

Ensin hankkisin rakastajan ja sitten vasta harkitsisin eroa kun olisin saanut nussittua puoli kylää. 

Vierailija kirjoitti:

Olen avioliitossa mikä on ihan ok. Halailemme ja kävelemme käsi kädessä, meillä on ihan kivaa yhdessä ja teemme lähes kaiken yhdessä, mutta ei ole kiihkoa, tai edes velvollisuusseksiä tai suutelua. Mieheni ei käy vieraissa ja vaikka kävisi, niin ei se mua haittaisi. Olen nyt pari vuotta miettinyt eroa ja tullut siihen tulokseen että ei kannata. En tarkoita vain taloudellisesti, vaan olemme harmoninen perhe ja yhteiset ystävät. Jos jättäisin, olisin varmasti yksin ja köyhä. Lapsetkin varmasti kävisivät mieluummin mieheni luona kylässä, koska hän on hyvä seuramies. Konflikteja meillä ei paljoa ole ja teemat ja välttelen teemoja, mistä niitä voisi tulla. Olen 55 ja ilmeisesti loppuelämä ilman miestä joka haluaisi koskea minua, enkä enää edes halua hänen kosketuksia. Joskus kuitenkin iholla on ikävä en koskaan menisi vieraisiin ja riskeeraisi perheen hajoamista, en varmaan edes osaa suudella enää enkä paljon muutakaan

Anteeksi nyt, mutta en ymmärrä tällaista lapatossumaista alistumista. Oletko sitten vanhuksena tyytyväinen, kun katsot taaksepäin, että mitä teit elämälläsi? 

Voiko olla tyytyväinen jos elää virtojen viemänä, ajatellen olevansa täysi nolla? Vaihtoehtona olisi sisuuntua, tajuta, että on yhtä arvokas ja osaava kuin muutkin. Ottaa haltuun oma elämänsä.  

On tulevaisuutesi tuossa avioliitossa tai ei, niin suosittelen miettimään miksi näät itsesi niin huonona.