Miksi ihmiset eivät ole valmiita edes keskustelemaan omasta vastuusta omaan hyvinvointiinsa ja esim masennukseen?

Vierailija kirjoitti:

Mie olin korvana ku mun ystävä puhui masennuksestaan ja ahdistuksesta.

Koitin selittää että ymmärryksen kautta tulee parantuminen, kysyin että oletko lukenut mitään kirjoja/äänikirjoja liittyen näihin asioihin, psykologiaa mikä auttaisi ehkä tuomaan erilaista perspektiiviä näihin asioihin, uudenlaista ajattelumallia. Oppia miten ihminen oikeasti operoi, mitä traumat oikeasti ovat ja miten niitä voi purkaa.

Hän sanoi : " ääh ei mua kiinnosta mikää tollane" 

Mie meinasin räjähtää, koska hän oli kuluttanut minun aikaani tunnin verran selittäen omia ongelmiaan, mutta heti kun mä yritin tarjoa apua, " ääh ei minuu kiinnosta mikää tollane" 

Miten se ei voi kiinnostaa?!?!!!!????  Itsensä kehittäminen ja vastausten ettiminen?!???????

Lääkkeitä kyllä popsitaan ja valitetaan.

Sepä se. 

Minullakin on masennus, mutta olen työstänyt sitä paljon myös itse. Vaikka välillä ei tekisi mieli tehdä asioita, se on vaan tehtävä. Se polku on se tärkein, ei päämäärä. Se matka on tärkein, mitä sillä tekee. 

Minulla auttoi liikunnallinen rutiini mitä toistan päivisin

Aikuistuminen tarkoittaa nimenomaan, että alkaa kantamaan vastuuta näistä asioista itse. 

Ainahan voit keskustella eräänkin tutun henkilön kanssa siitä, oliko ADHD-lapsen omaa syytä, että koulussa piestiin, vapaa ajalla piestiin ja kotona piestiin siihen kuntoon, että masennuslääkkeet pitää itsemurha-ajatukset akuutisti poissa.

Ensin pitää saada tulla kuulluksi, nähdyksi, hyväksytyksi. Saatava myötätuntoa ja lohtua. Murtunut jalkakin kipsataan ja annetaan luutua ennen kuin aloitetaan kuntoutus. Se vaihe on se, mikä vaatii sen oman työn. 

Olen kasvoistani liian ruma ja aivoistani liian tyhmä kyetäkseni elämään haluamani kaltaista elämää. Vuosikausien ylämäkeen tarpomisen ja lukuisten epäonnistumisten jälkeen olen vaipunut masennukseen. Kaikki muut ympärillani tuntuvat onnistuvan haluamissaan asioissa. Mitä tässä pitäisi tehdä toisin, kun kykyni eivät yksinkertaisesti riitä mihinkään, minulle mieluisan elämän saavuttamiseen, vuosien yrityksestä huolimatta? Myös ihmisten jatkuvat ilkeät kommentit rumuudestani masentavat. Plastiikkakirurgit kieltāytyvät leikkaamasta minua ja kroppaa on treenattu niin paljon kuin mahdollista. Joten turha sanoa etta laihduttamalla mieli paranee, kun se ei rumaa naama kaunista. Älkää vaan heikkolahjaiset ja rumat hankkiko lapsia, kuten minun vanhempani erehtyivät tekemään, silla elämä on yhtä kärsimystä kaltaisilleni.

On myös sellaista masennusta, joka tulee liiasta vastuun otosta toisesta ihmisestä, joka yleensä on se ensimmäinen vaikeammin masentunut.

Ja toinen on liika suorittaminen ja sellaisen elämän valinta, joka ei kuulu itselle. Tähän kuuluu usein syvä itsekeskeisyys, mikä vie elämästä merkityksen. Myös silkka uupumus tuottaa masennuksen kaltaisen tilan, jonka lääkäri mielellään diagnosoi masennukseksi vaikka se ei sitä ole. Mihinkään näistä juurisyyhyn ei auta se masennuslääke. Eikä se, että julistaa masennustaan toisille.

Masennus kestää sen minkä se kestää. Ei masennusta voi hoputtaa. Liika härnääminen ja hyysääminen on haitaksi, eihän rupiakaan revitä koska syyt.

Vierailija kirjoitti:

On myös sellaista masennusta, joka tulee liiasta vastuun otosta toisesta ihmisestä, joka yleensä on se ensimmäinen vaikeammin masentunut.

Ja toinen on liika suorittaminen ja sellaisen elämän valinta, joka ei kuulu itselle. Tähän kuuluu usein syvä itsekeskeisyys, mikä vie elämästä merkityksen. Myös silkka uupumus tuottaa masennuksen kaltaisen tilan, jonka lääkäri mielellään diagnosoi masennukseksi vaikka se ei sitä ole. Mihinkään näistä juurisyyhyn ei auta se masennuslääke. Eikä se, että julistaa masennustaan toisille.

Tottakai masennuksesta pitää jonkun kanssa puhua, ei täällä tarvitse eikä ole tarkoitus yksin selvitä kaikesta.

Vaikeita nämä masennus ja ahdistus asiat.. Kaverini on masentunut, mutta ei usko sitä, vinkuu ja valittaa muttei mikään apu kuitenkaan kelpaa. Ei ota vastuuta omasta elämästään. Itselläni ahdistusta, ottaisin mielummin masennuksen, siitä suosta olen pari kertaa noussut, joten se on itselleni helppoa. Ahdistus on hankalampi, ei tunnu auttavan lääkkeet eikä terapia vaikka miten asioita kääntelisi. Eikä kyllä se ruokavalio ja liikuntakaan. No töissä käydään ja elämä rullaa eteenpäin kaikesta huolimatta.

Kait se koetaan vähättelevänä, koska jos sulle sanotaan, että olet itse vastuussa paranemisesta niin se ajatellaan käänteisesti niin, että olet myös itse vastuussa sairastumisesta ja mahdollisesta sairauden pitkittymisestä.

Asiasta olisi kuitenkin hyvä pystyä puhumaan, koska tottahan se on, että masennus sairautena ruokkii itseään eikä kukaan pysty parantamaan sitä kenenkään puolesta. Nykyajan ihmisellä on luolamiehen aivot, jotka kaipaavat perusasioiden äärelle. Jos liikut ja syöt terveellisesti etkä sotke aivokemiaasi päihteillä, niin sillä pääsee jo pitkälle eikä ole koskaan myöhäistä aloittaa. Mutta kun se on niin vaikeeta ja eihän vaikeita asioita kannata edes yrittää.

Jotkut tuntuvat pitävän terapiatakuutakin jonkinlaisena ihmelääkkeenä, jota nyt huudetaan päättäjiltä. Nämä ihmiset eivät tunnu ymmärtävän terapiasta mitään. Terapia ei ensinnäkään toimi kaikille ja varsinkaan jos masentuneella ihmisellä on hoitovastainen asenne. Hoitovastainen asenne ilmenee usein sellaisena vähättelynä. Esimerkiksi ystäväni piti lähestulkoon kaikkia psykoterapeuttinsa antamia ohjeita ja tehtäviä typerinä ja koki niiden vähättelevän hänen sairauttaan, joten ei suostunut edes yrittämään mitään. Mitä apua terapeutti voi tällaiselle ihmiselle tarjota?

Vierailija kirjoitti:

Aikuistuminen tarkoittaa nimenomaan, että alkaa kantamaan vastuuta näistä asioista itse. 

Mulla oli tämä kun mä kasvoin aikoinaan mieheksi 30 vuotiaana, mä aloin oikeasti ymmärtämään isommin näitä asioita ja että mä olen itse vastuussa itsestäni. Sitä se nimenomaan on. 

Osa vain luovuttaa, kun ei kykene asioihin mitä haluaisivat ja kutsuvat sitä epäonnistumisensa tilaa masennukseksi. Sillä voi sitten selittää miksi ei kyennyt haluamiinsa asioihin ja on lamaantunut. Ja laiskottelee kotonansa sipsejä syöden yrittämättä mitään.

Joskus pitää luopua siitä, mitä on halunnut ja valita joku toinen polku eikä jäädä esim haikailemaan vanhoja unelmia. Silloin masennuskin voi hellittää.

Vierailija kirjoitti:

Jos suomessa masentuu, kannattaa vierailla Intialaisella kaatopaikalla, niin tajuaa miten tyhmä on.

Toksinen positiivisuus ja onnellisuuden tavoittelu harvoin tuottaa tuloksia, mutta kiitollisuusajattelu voi auttaa näkemään mitä itsellä on. Sekin on jo jotain maailman mittakaavassa että on katto pään päällä, mahdollisuus terveydenhuoltoon ja voi käydä kaupasta hakemassa ruokaa. En sano, että kaikki asiat Suomessa aina olisivat kaikille oikeudenmukaisia ja kaikki asiat olisivat hyvin, mutta monesta asiasta on syytä olla kiitollinen. Aina on jollakin asiat huonommin vielä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennus sun muut johtuu järjettömistä ja loputtomista vaatimuksista mitä yhteiskunnan suunnasta meihin isketään. Siihen päälle vielä kaikki mahdolliset pelot ja kauhuskenaariot kuten et riitä, et saa töitä, saat potkut, et kelpaa sun muut. Ei ihme että ihmisten hyvinvointi on nolla.

Mä luulen että aika monen hyvinvointi paranisi 1000% jos voittaisi lotossa eikä enää tarttis kiinnostua työpaikasta, pelätä menettävänsä kaiken jos ei jaksa, ei tarvi esittää eikä hyppiä kuperkeikkaa selvitäkseen. Yhtäkkiä sitä voisi vaan elää, ihan vapaasti, nukkua jos väsyttää, mennä lenkille, ei kukaan huutaisi 50% hereilläoloajasta miksi et ole saavuttanut tavoitteita sun muuta.

Ei lottovoitto oo ratkasu mihinkään. Mutta oon samaa mieltä tosta yhteiskunnan paineesta. 

Kaikki tulee sisältä, raha ei tee ihmisestä onnellista jos sisällä on tyhjää. Jokain

Minut teki paljon onnellisemmaksi se, että sain raha-asiani balanssiin ja tilille kertyi rahaa. Sitä ennen oli ollut jatkuva huoli raha-asioista. Monesti hyvätaustaiset vähättelevät köyhyyden aiheuttamaa stressiä.

Vierailija kirjoitti:

Osa vain luovuttaa, kun ei kykene asioihin mitä haluaisivat ja kutsuvat sitä epäonnistumisensa tilaa masennukseksi. Sillä voi sitten selittää miksi ei kyennyt haluamiinsa asioihin ja on lamaantunut. Ja laiskottelee kotonansa sipsejä syöden yrittämättä mitään.

Joskus pitää luopua siitä, mitä on halunnut ja valita joku toinen polku eikä jäädä esim haikailemaan vanhoja unelmia. Silloin masennuskin voi hellittää.

Tässä on niin vähättelevä kirjoitus. Huomaa, ettei kirjoittaja ole koskaan ollut masentunut eikä omaa tunneälyä ja kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. Laiskuus on aina yksioikoinen vakiosyy kaikkeen. Ihan kuin masennus poistuisi helposti sormia napsauttamalla, kun kokeilee jotain uutta elämässään. Harva ihminen yhden epäonnistumisen jälkeen masentuu. Kun on 20-30v tullut vastoinkäymisiä toisensa perään useiden eri polkujen yrittämisestä huolimatta, niin ymmärrän, jos jossain vaiheessa alkaa masentaa. Toivon voimia ja jaksamista kaikille masentuneille. 

Aikuisia lapsia. 

Me eletään nyt aikaa jolloinka aika moni herää tähän. Me emme voi luottaa enää "virallisiin" tahoihin 

Aivan

Kuinka moni oikeasti yrittää yhtään mitään?