Lapsi on kateellinen pikkusisarukselle siitä että tällä on molemmat vanhemmat

Täs vaikuttaa tää aloittaja olevan kateellinen sille puolisonsa lapselle. Nyt kiireen vilkkaa korjaamaan tuo kieroutunut perhekuvio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taattua av-laatua. Jos ap olisi alkanut lapselle huoltajaksi olisi syyllistetty äidin leikkimisestä tai jos olisi adoptoinut syytettäisiin lapsen oikean äidin paikan viemisestä. Koskaan ei ole hyvä.

Miksi ihmeessä kukaan syyllistäisi ketään siitä, että tämä adoptoi lapsen, joka on aivan pienenä menettänyt vanhempansa?

Miksi kukaan haluaisi vieraan naisen adoptioäidikseen, kun biologinen isä on olemassa?

Koska lapsi kaipaa myös äitiä ja on kateellinen siitä, että sisaruksella on äiti ja hänelle ei ole. Moni vanhempansa pienenä menettänyt löytää lohdun sijaisäidistä. 

Kirjoitat aloituksessasi näin: 'Olen ollut lapselle toinen perheen aikuinen, en kuitenkaan äiti.'

Jos haluat, että puolisosi lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, niin kyllä sinun täytyy ruveta äidiksi. Äitiys ei ole vain biologiaa. Tämä ei tarkoita, että biologinen kuollut äiti syrjäytetään eikä hänestä saa puhua (pitää puhua ja häntä saa muistella), mutta sinä jatkat nyt äitinä. Kerro vanhemmalle lapsellesi, että rakastat häntä ja haluat olla hänen äitinsä  ja että hänet synnyttänyt äiti varmasti toivoisi tätä myös. Jonkun ajan kuluttua kerro myös, että pienemmästä lapsesta tuntuu pahalta, jos hänelle ilkeillään. Älä kerro tätä samalla kertaa, koska muuten lapsi ajattelee, että haluat olla hänen äitinsä vain, jotta biologiselle lapsellesi ei ilkeiltäisi. 

Nyt on kyse niin pienestä lapsesta, ettei hän tarvitse toista aikuista, hän tarvitsee äidin. Ja se on sinun tehtäväsi, riippumatta siitä, oireileeko lapsi vai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallisuuden tunnetta se lapsi kaipaa. Nyt sitä ei ole. Ei ton ikänen oirehdi, jos kaikki on hyvin ydinperheessä.

Ei ole, koska tuo ei ole lapselle ydinperhe. Sehän se ongelma juuri onkin.

Lapsen ydinperhe on kyseessä, koska lapsi asuu isänsä kanssa. 

Adoptio ei ole mikään vakioratkaisu, eikä se edes olisi mitenkään yksin minun päätettävissäni.

Aluksi emme olleet naimisissa, joten perheensisäinen adoptio ei olisi ollut edes mahdollinen. Ja kuten jo kerroin, adoptiosta keskustellessamme tulimme siihen tulokseen, että ei, koska se ei vaikuttaisi vain minun ja lapsen väliseen suhteeseen, vaan myös lapsen ja tämän biologisen äidin sekä äidin suvun väliseen juridiseen suhteeseen. Adoption myötä lapsen biologisen äidin suku lakkaisi olemasta lapselle sukua juridisesti. Meistä tämä oli merkittävä asia lapsen kannalta, vaikka adoptio mitä todennäköisimmin hyväksyttäisiinkin. Varsinkin kun lapsi alkaa olla jo kohta sen ikäinen että adoptioon tarvitaan myös hänen oma lupansa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Turvallisuuden tunnetta se lapsi kaipaa. Nyt sitä ei ole. Ei ton ikänen oirehdi, jos kaikki on hyvin ydinperheessä.

Ei ole, koska tuo ei ole lapselle ydinperhe. Sehän se ongelma juuri onkin.

Lapsen ydinperhe on kyseessä, koska lapsi asuu isänsä kanssa. 

Jos tosiaankin lapsi asuu isänsä kanssa ja ap ja pikkusisarus asuvat jossakin muualla, lienee alkuperäinen ongelma eli sisarukselle ilkeily helposti ratkaistavissa. Pistätte loputkin lusikat jakoon, kummallekin lapselle jää yksi vanhempi. Sehän riittää, eikö vaan?

-ohis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taattua av-laatua. Jos ap olisi alkanut lapselle huoltajaksi olisi syyllistetty äidin leikkimisestä tai jos olisi adoptoinut syytettäisiin lapsen oikean äidin paikan viemisestä. Koskaan ei ole hyvä.

Miksi ihmeessä kukaan syyllistäisi ketään siitä, että tämä adoptoi lapsen, joka on aivan pienenä menettänyt vanhempansa?

Miksi kukaan haluaisi vieraan naisen adoptioäidikseen, kun biologinen isä on olemassa?

Koska lapsi kaipaa myös äitiä ja on kateellinen siitä, että sisaruksella on äiti ja hänelle ei ole. Moni vanhempansa pienenä menettänyt löytää lohdun sijaisäidistä. 

Ehkä jotkut, eivät kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisit jutella lapsen kanssa, että hänellä on aina taivaassa hänet synnyttänyt äiti, mutta että sinä haluaisit olla hänelle toinen äiti, jos se olisi lapsesta mukavaa. Voisit kysyä, haluaisiko hän sanoa sinua äidiksi. Lapsen olisi ainakin tärkeää kuulla, että pidät häntä omanasi.

Taivaspuheita ei ole lapselle koskaan puhuttu, joten en itsekään niitä ole hänelle puhunut. Totta kai olen keskustellut lapsen kanssa aiheesta monet kerrat ja kertonut että minua voi sanoa myös äidiksi jos haluaa. Varsinkin silloin tämä oli varmaan viikottainen puheenaihe kun pikkusisarus oli alkanut puhumaan ja kutsui äidiksi. Vaikka lapsi kutsuu minua etunimellä, hän toisinaan puhuu muille minusta äitinä. Esimerkiksi kavereille ja harrastuksissa ja koulun tapahtumaan hän ilmoittaa äidin, eli minut.

Käytännössä pidän lasta omanani, vaikkei hän toki biologisesti eikä juridisesti

Jos puhut lapsesta omanasi ja hän on käytännössä lapsesi, niin mikä sai aloituksessa korostamaan, ettet ole äiti vaan "perheen toinen aikuinen"? Nytkin korostat, ettet ole biologinen tai juridinen äiti.

Mitä tapahtuisi, jos sinulle ja miehellesi tulisi ero? Et saisi juridista tapaamisoikeutta, etkä ilmeisesti sitä haluaisikaan, koska välttelet huoltajuutta. Sellaisessa tilanteessa sinulle olisi varmasti tärkeää nuoremman lapsesi huoltajuus, etkä tunnu tuntevan samoin tämän lapsen kohdalla.

Joo pankaa lusikat nyt jakoon vaan. Sun mukula muuttaa sun kans, ja isukin lapsi saa olla kotonansa rauhassa isänsä kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat aloituksessasi näin: 'Olen ollut lapselle toinen perheen aikuinen, en kuitenkaan äiti.'

Jos haluat, että puolisosi lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, niin kyllä sinun täytyy ruveta äidiksi. Äitiys ei ole vain biologiaa. Tämä ei tarkoita, että biologinen kuollut äiti syrjäytetään eikä hänestä saa puhua (pitää puhua ja häntä saa muistella), mutta sinä jatkat nyt äitinä. Kerro vanhemmalle lapsellesi, että rakastat häntä ja haluat olla hänen äitinsä  ja että hänet synnyttänyt äiti varmasti toivoisi tätä myös. Jonkun ajan kuluttua kerro myös, että pienemmästä lapsesta tuntuu pahalta, jos hänelle ilkeillään. Älä kerro tätä samalla kertaa, koska muuten lapsi ajattelee, että haluat olla hänen äitinsä vain, jotta biologiselle lapsellesi ei ilkeiltäisi. 

Nyt on kyse niin pienestä lapsesta, ettei hän tarvitse toista aikuista, hän tarvitsee äidin. Ja se on sinun tehtäväsi, riippuma

Tarkoitin tuolla asiaa lähinnä siitä lapsen omasta näkökulmasta. Hänelle äiti on ollut se äiti, joka on hänen biologinen äitinsä ja kuollut, mutta olemassa hänen omassa päässään tarinoiden kautta. Lapsella on siis ollut tämä äiti tällaisena jo silloin kun tutustuin lapseen. Vaikka lapsi pitää minua "perheen äitinä", joka esitellään muille äitinä, on lapsella olemassa se omasta päästä löytyvä biologinen äiti. Lapsen näkökulmasta olen hänelle perheen toinen aikuinen, perheen äiti.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat aloituksessasi näin: 'Olen ollut lapselle toinen perheen aikuinen, en kuitenkaan äiti.'

Jos haluat, että puolisosi lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, niin kyllä sinun täytyy ruveta äidiksi. Äitiys ei ole vain biologiaa. Tämä ei tarkoita, että biologinen kuollut äiti syrjäytetään eikä hänestä saa puhua (pitää puhua ja häntä saa muistella), mutta sinä jatkat nyt äitinä. Kerro vanhemmalle lapsellesi, että rakastat häntä ja haluat olla hänen äitinsä  ja että hänet synnyttänyt äiti varmasti toivoisi tätä myös. Jonkun ajan kuluttua kerro myös, että pienemmästä lapsesta tuntuu pahalta, jos hänelle ilkeillään. Älä kerro tätä samalla kertaa, koska muuten lapsi ajattelee, että haluat olla hänen äitinsä vain, jotta biologiselle lapsellesi ei ilkeiltäisi. 

Nyt on kyse niin pienestä lapsesta, ettei hän tarvitse toista aikuista, hän tarvitsee äidin. Ja se on sinun tehtäväsi, riippuma

Tämä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisit jutella lapsen kanssa, että hänellä on aina taivaassa hänet synnyttänyt äiti, mutta että sinä haluaisit olla hänelle toinen äiti, jos se olisi lapsesta mukavaa. Voisit kysyä, haluaisiko hän sanoa sinua äidiksi. Lapsen olisi ainakin tärkeää kuulla, että pidät häntä omanasi.

Taivaspuheita ei ole lapselle koskaan puhuttu, joten en itsekään niitä ole hänelle puhunut. Totta kai olen keskustellut lapsen kanssa aiheesta monet kerrat ja kertonut että minua voi sanoa myös äidiksi jos haluaa. Varsinkin silloin tämä oli varmaan viikottainen puheenaihe kun pikkusisarus oli alkanut puhumaan ja kutsui äidiksi. Vaikka lapsi kutsuu minua etunimellä, hän toisinaan puhuu muille minusta äitinä. Esimerkiksi kavereille ja harrastuksissa ja koulun tapahtumaan hän ilmoittaa äidin, eli minut.

Käytännössä pidän lasta omanan

Jos puhut lapsesta omanasi ja hän on käytännössä lapsesi, niin mikä sai aloituksessa korostamaan, ettet ole äiti vaan "perheen toinen aikuinen"? Nytkin korostat, ettet ole biologinen tai juridinen äiti.

Lue viesti 110.

Vierailija kirjoitti:

Adoptio ei ole mikään vakioratkaisu, eikä se edes olisi mitenkään yksin minun päätettävissäni.

Aluksi emme olleet naimisissa, joten perheensisäinen adoptio ei olisi ollut edes mahdollinen. Ja kuten jo kerroin, adoptiosta keskustellessamme tulimme siihen tulokseen, että ei, koska se ei vaikuttaisi vain minun ja lapsen väliseen suhteeseen, vaan myös lapsen ja tämän biologisen äidin sekä äidin suvun väliseen juridiseen suhteeseen. Adoption myötä lapsen biologisen äidin suku lakkaisi olemasta lapselle sukua juridisesti. Meistä tämä oli merkittävä asia lapsen kannalta, vaikka adoptio mitä todennäköisimmin hyväksyttäisiinkin. Varsinkin kun lapsi alkaa olla jo kohta sen ikäinen että adoptioon tarvitaan myös hänen oma lupansa.

Ap

Niin sua kiinnostelee vaan toissijaiset asiat, mutta ei tuon lapsen hyvinvointi tällä hetkellä. Kylmää kyytiä. Ethän sä yritä edes alkuperäistä asiaa ratkaistakaan.

Ohjataan lasta että pikkusisarukselle kostaminen ei auta mitään. Tekee vaan itselleen hallaa kun sanoo samaa kavereilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitat aloituksessasi näin: 'Olen ollut lapselle toinen perheen aikuinen, en kuitenkaan äiti.'

Jos haluat, että puolisosi lapsi tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi, niin kyllä sinun täytyy ruveta äidiksi. Äitiys ei ole vain biologiaa. Tämä ei tarkoita, että biologinen kuollut äiti syrjäytetään eikä hänestä saa puhua (pitää puhua ja häntä saa muistella), mutta sinä jatkat nyt äitinä. Kerro vanhemmalle lapsellesi, että rakastat häntä ja haluat olla hänen äitinsä  ja että hänet synnyttänyt äiti varmasti toivoisi tätä myös. Jonkun ajan kuluttua kerro myös, että pienemmästä lapsesta tuntuu pahalta, jos hänelle ilkeillään. Älä kerro tätä samalla kertaa, koska muuten lapsi ajattelee, että haluat olla hänen äitinsä vain, jotta biologiselle lapsellesi ei ilkeiltäisi. 

Nyt on kyse niin pienestä lapsesta, ettei hän tarvitse toista aikuista, hän ta

-----

Äläpä selittele asiaa itsellesi parhain päin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Adoptio ei ole mikään vakioratkaisu, eikä se edes olisi mitenkään yksin minun päätettävissäni.

Aluksi emme olleet naimisissa, joten perheensisäinen adoptio ei olisi ollut edes mahdollinen. Ja kuten jo kerroin, adoptiosta keskustellessamme tulimme siihen tulokseen, että ei, koska se ei vaikuttaisi vain minun ja lapsen väliseen suhteeseen, vaan myös lapsen ja tämän biologisen äidin sekä äidin suvun väliseen juridiseen suhteeseen. Adoption myötä lapsen biologisen äidin suku lakkaisi olemasta lapselle sukua juridisesti. Meistä tämä oli merkittävä asia lapsen kannalta, vaikka adoptio mitä todennäköisimmin hyväksyttäisiinkin. Varsinkin kun lapsi alkaa olla jo kohta sen ikäinen että adoptioon tarvitaan myös hänen oma lupansa.

Ap

Niin sua kiinnostelee vaan toissijaiset asiat, mutta ei tuon lapsen hyvinvointi tällä hetkellä. Kylmää kyytiä. Ethän sä yrit

Mitkä toissijaiset asiat?

Nuo on ne realiteetit.

Hahah, ihan oikein sille kakrulle. Kuoliko häpeään?

Samaan malliin kun jatkatte, niin ap sä oot ilkee noita-akka sille lapselle.

Tässä tapauksessa äitiys voisi olla käytännössä vaikka sitä, että asettaudut lapsen asemaan ja yrität kuvitella, miltä lapsesta tuntuu. Yrität ymmärtää, miksi hän toimii niin kuin toimii. Vaikka et sitä ymmärtäisi, niin näet kuitenkin lapsen hyvänä ja arvokkaana ihmisenä ja hankit hänelle parasta mahdollista apua ja tarvittaessa vaikka taistelet byrokratian viidakoissa jotta hän saa kaiken mitä tarvitsee. Niin kuin tiikeriemo puolustaa poikastaan, kaikissa mahdollisissa tilanteissa. 

Sen sijaan, että pelkästään tuomitset lapsen teot väärinä ja puolustat omaa lastasi. Ja mietit lähinnä, että mitenkähän tämä ikävä tilanne menisi nopeasti ohi. No, oireilu voi tietysti hävitä, jos lapsi oppii tukahduttamaan tunteensa ja käyttäytymään sinua miellyttävällä tavalla. Mutta käsittelemättömät tunteet pitää joka tapauksessa käsitellä myöhemmin, ja silloin niihin liittyy todennäköisesti myös jo muita ongelmia, kuten miellyttämisestä pois pääsyn opettelemista, omien rajojen vetämistä ja liiallisen hyväksynnän takia hyväksikäytetyksi tulemista tai mahdollisesta oirehdinnasta seuranneita ongelmia, päihdekäyttöä, varastelemista jne. 

Kovastipa täällä tuomitaan ja länkytetään että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta ei käsitetä mikä on mahdollista ja mikä ei.

Ei lasta voi pakottaa pitämään ketään äitinä jos lapsi ei itse tee sitä.