Miten kestätte oman lapsen/nuoren sairastumisen?

Mun lapsi on sairastunut vakavasti. Mulla siihen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon ei ole auttanut muu kuin rukoileminen. Olin ennen ateisti. Minusta tuli suvaitsevampi erilaisia uskovia kohtaan, kun tajusin että he eivät välttämättä ole mitenkään tyhmiä ihmisiä, mutta kun on tarpeeksi rikki ja keinoton, tarttuu ainoaan toivonkipinään mitä on. Joskus mitään muuta toivoa ei ole enää jäljellä kuin usko, olkoon se sitten taikauskoa jonkun mielestä. En halua tuputtaa sinulle mitään tiettyä uskontoa, mutta hengellisten ja filosofisten tekstien lukemisesta voi saada erilaisia näkökulmia ja apua hätään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksoin opettelemalla läsnäolon taitoa ja meditaatiota. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Lapseni on nyt parempaan päin, mutta edelleen joudun taistelemaan, etten anna pelolle valtaa. Pelosta ei koidu mitään hyvää. 

Vastaan nyt kunnolla. Kiitos viestistäsi! Yritän myös opetella noita ja tosiaan pieninä hetkinä onnistuu. 

Hyvä kuulla, että lapsesi on paranemaan päin. On toivoa. Miten osaat olla antamatta pelolle valtaa? Onko siihen ihan jotain kikkoja?

Ap

juuri sillä läsnäolom taidolla. Tällä hetkellä on kaikki hyvin. Lisäksi olen kääntänyt ajatusmaailmani niin, että jos lapseni tekee itselleen jotain, niin sittenhän hänellä on kaikki lopullisesti hyvin. Sitä en tiedä, miten onnistun, jos jotain tapahtuu

Kiitos tästä! Olet ilmeisesti onnistunut hyvin. Kiitos myös vinkistä ajatusmaailman kääntämiseen.  

Hoen itselleni joka päivä erilaisia lauseita, kuten "Juuri nyt ei ole mitään hätää." Jne. Usein vain ongelma on se, että tuntuu, että pitäisi olla koko ajan hokemassa noita. Lisäksi hermosto niin ylivireä ja sitä vaikeaa saada katki enkä usein arjessa ehdi tehdä niin paljon harjoituksia, mitä tarvitsisin. Yritän kyllä. 

Lapsen tuskaa on myös niin vaikeaa seurata vierestä. Miten häntä voisi auttaa enemmän, en tiedä. Sydän särkyy.

niin, läsnäolon taidossa ei ole kysymys ajattelun muuttamisesta, vaan olemisesta. Kun löydät sisältäsi sen paikan, jossa olet, etkä ajattele, niin sinulla on hyvä olla. Siksi suosittelin Tollen lukemista. Itse tosin sain avun vähän muualta kuin Tollelta, mutta häntä yleensä suositellaan.

olen tullut entistä enemmän siihen tulokseen, että toista ihmistä ei voi auttaa. Jokainen voi auttaa vain itseään. Oma lapseni nousu alkoi myös siitä, että hän viimein itse tajusi, että vain hän voi auttaa itseään.

Sama

Hei.

Olisiko hänen mahdollista vaihtaa lukiota. Tulisi uudet tuulet jos näin voi sanoa. Eräs tapaus on kun juuri lukion aloittanut muutti paikkakuntaa kiusaamisen takia. Kiusaamista ollut koko ajan..alaluokilta lähtien. Nyt on saanut ystäviä ja elämä kääntynyt valoa kohti.

Tsemppiä teille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksoin opettelemalla läsnäolon taitoa ja meditaatiota. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Lapseni on nyt parempaan päin, mutta edelleen joudun taistelemaan, etten anna pelolle valtaa. Pelosta ei koidu mitään hyvää. 

Vastaan nyt kunnolla. Kiitos viestistäsi! Yritän myös opetella noita ja tosiaan pieninä hetkinä onnistuu. 

Hyvä kuulla, että lapsesi on paranemaan päin. On toivoa. Miten osaat olla antamatta pelolle valtaa? Onko siihen ihan jotain kikkoja?

Ap

juuri sillä läsnäolom taidolla. Tällä hetkellä on kaikki hyvin. Lisäksi olen kääntänyt ajatusmaailmani niin, että jos lapseni tekee itselleen jotain, niin sittenhän hänellä on kaikki lopullisesti hyvin.

Kiitos, "sama", lainaus ei toimi. Toi on myös varmaan oleellista, että olet tajunnut, että toista ei voi auttaa. Minä en ole vielä tajunnut sitä. Miten sen tajuaminen muutti sitä, miten olet ja toimit suhteessa lapseesi? Minä autan lasta joka päivä, tuen, kuuntelen, kannustan, opetan ahdistuksen ja stressin hallintaa. En nyt tietenkään kaikkea joka päivä, mutta vuorovaikutuksella pyrin auttamaan. Se vie paljon voimia, mutta en osaa lopettaakaan, kun lapsikin on niin kiitollinen siitä.

Entä mikä sai lapsesi tajuamaan, että hän voi auttaa itse itseään? Olen tästä monesti lapselleni puhunut, mutta vaikuttaa, että hän ei ole sisäistänyt sitä. 

Pystyin pitkästä aikaa itkemään, kun luin viestisi. Tuntuu, että minun pitäisi hellittää, mutta en vain vielä tiedä miten. Hengityksen avulla yritän hellittää, se auttaa pieninä hetkinä, mutta on hieman eri asia kuin hellittää psykologisesti. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hei.

Olisiko hänen mahdollista vaihtaa lukiota. Tulisi uudet tuulet jos näin voi sanoa. Eräs tapaus on kun juuri lukion aloittanut muutti paikkakuntaa kiusaamisen takia. Kiusaamista ollut koko ajan..alaluokilta lähtien. Nyt on saanut ystäviä ja elämä kääntynyt valoa kohti.

Tsemppiä teille

Kiitos! Lukion vaihto ei muuten ole mahdollista kuin ilta/aikuislukioon. Sinnekin on noin 50km täältä. Muita ei ole lähellä. Uskon myös, että uuteen lukioon lapseni olisi vielä vaikeampaa mennä. 

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi on sairastunut vakavasti. Mulla siihen ahdistukseen ja kuolemanpelkoon ei ole auttanut muu kuin rukoileminen. Olin ennen ateisti. Minusta tuli suvaitsevampi erilaisia uskovia kohtaan, kun tajusin että he eivät välttämättä ole mitenkään tyhmiä ihmisiä, mutta kun on tarpeeksi rikki ja keinoton, tarttuu ainoaan toivonkipinään mitä on. Joskus mitään muuta toivoa ei ole enää jäljellä kuin usko, olkoon se sitten taikauskoa jonkun mielestä. En halua tuputtaa sinulle mitään tiettyä uskontoa, mutta hengellisten ja filosofisten tekstien lukemisesta voi saada erilaisia näkökulmia ja apua hätään. 

Kiitos viestistäsi, minäkin olen alkanut rukoilla, vaikken edes usko jumalaan. Epätoivo ajaa siihen ja tuntuu, että on jo pakkokin rukoilla. Tuota lukemista voisin miettiä. 

Se on vaan pakko jaksaa ja olla tukena, ei siinä muuta oikein voi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksoin opettelemalla läsnäolon taitoa ja meditaatiota. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Lapseni on nyt parempaan päin, mutta edelleen joudun taistelemaan, etten anna pelolle valtaa. Pelosta ei koidu mitään hyvää. 

Vastaan nyt kunnolla. Kiitos viestistäsi! Yritän myös opetella noita ja tosiaan pieninä hetkinä onnistuu. 

Hyvä kuulla, että lapsesi on paranemaan päin. On toivoa. Miten osaat olla antamatta pelolle valtaa? Onko siihen ihan jotain kikkoja?

Ap

juuri sillä läsnäolom taidolla. Tällä hetkellä on kaikki hyvin. Lisäksi olen kääntänyt ajatusmaailmani niin, että jos lapseni tekee itselleen jotain, niin

Kiitos, "sama", lainaus ei toimi. Toi on myös varmaan oleellista, että olet tajunnut, että toista ei voi auttaa. Minä en ole vielä tajunnut sitä. Miten sen tajuaminen muutti sitä, miten olet ja toimit suhteessa lapseesi? Minä autan lasta joka päivä, tuen, kuuntelen, kannustan, opetan ahdistuksen ja stressin hallintaa. En nyt tietenkään kaikkea joka päivä, mutta vuorovaikutuksella pyrin auttamaan. Se vie paljon voimia, mutta en osaa lopettaakaan, kun lapsikin on niin kiitollinen siitä.

Entä mikä sai lapsesi tajuamaan, että hän voi auttaa itse itseään? Olen tästä monesti lapselleni puhunut, mutta vaikuttaa, että hän ei ole sisäistänyt sitä. 

Pystyin pitkästä aikaa itkemään, kun luin viestisi. Tuntuu, että minun pitäisi hellittää, mutta en vain vielä tiedä miten. Hengityksen avulla yritän hellittää, se auttaa pieninä hetkinä, mutta on hieman eri asia kuin hellittää psykologisesti. 

Ap

Kyllä minäkin kuuntelin ja keskustelin, kerroin parhaimpia vinkkejä, ostin kirjoja, vein yksityislääkäriin, kuskasin psykapolille, vein lomille, etsin terapeuttia, mutta ei niistä loppupeleissä ollut mitään hyötyä -  koska hän eli pimeässä ajatellen, ettei kukaan voi häntä auttaa eikä mistään ole mitään hyötyä. Lopulta Lapseni kuitenkin yritti itsemurhaa ja vammautui sen seurauksena. 

Hänellä on ollut todella pitkä ja kivinen tie. Itse hän on kertonut heränneensä vain yks päivä siihen, että pitää selvittää wtf on pielessä. Sanoi itse alkaneensa psykoterapioimaan itseänsä. Alkoi itse lukemaan kaikkea ja löysi myös läsnäolon taidon, jonka avulla pystyi nousemaan tilanteen yläpuolelle. Siinä vaiheessa minä olin jo luovuttanut. Kun monta vuotta vain auttaa ja autta ja auttaa, mutta huomaa, ettei kannettu vesi kaivossa pysy.

 

Kai se vain menee niin, että ihmisen pitää kärsiä riittävästi, ennen kuin muuttuu? Sama ilmiö myös minulla: lopulta oli vain pakko päästää irti. Kukaan ei hyödy siitä, että minä romahdan. Elämässäni on muitakin ihmisiä ja lapsia. Irtipäästäminen ei ole unohtamista, vaan sen tajuamista, että minä luovun kontrollista. Ja tästä on lyhyt matka rukoukseen: kun minä en voi aittaa, niin ehkä jossain on joku, joka voi. 

sama jälleen

Olen kirjoittanut tänne jo aikaisemmin ns. sairastuneen nuoren näkökulmasta. Se apua, mitä olisin vanhemmiltani tarvinnut olisi ollut käytännöllisimmillään sitä, että olisivat kohdelleet paremmin ja auttaneet taistelemaan TE-toimistoa, Kelaa ja sosiaalitoimea vastaan. Monta kertaa pyysin mukaan noille käynneille, mutta eivät suostuneet tai ylipäätään auttaneet selvittämään asioita. Kohtelu oli julmaa ja jäin ihan yksin. Kukaan ei myöskään auttanut tai suostunut pyyntööni siitä, että sosiaalityöntekijä vaihdetaan naiseen kun se miestyöntekijä, jonka kanssa nuorena naisena jouduin asioimaan käyttäytyi sopimattomasti ja ahdisteli. Lopetin sitten kokonaan asioinnin tuolla ja toimeentulotuenkin hakemisen, eikä kukaan soitellut perään. Vanhempanikin olivat sitä mieltä, että se julma kohtelu, jota noissa laitoksissa jouduin kokemaan oli omaa syytäni ja olin itse sen keksinyt. Pyyntööni onkin, että hyvät äidit älkää pakottaako lapsianne yksin asioimaan näihin laitoksiin ja altistumaan ja alistumaan näiden mielivallalle, koska jo se itsessään sairastuttaa ja jättää ikuiset traumat.

Nuorena ja tyhmänä en myöskään tajunnut ottaa yhteyttä johtavaan sosiaalityöntekijään. En myöskään tajunnut tuolloin joutuneeni ahdistelun uhriksi. Toki tajusin sentään sopimattoman käytöksen ja yritin monta kertaa varata aikaa naissosiaalityöntekijälle, mutta tuohon ei vaan suostuttu. Tuosta on aikaa sellaiset 20 vuotta, joten tuolle ei voi enää mitään tehdä.

Mun työkaveri kertoi, että hänen lapsensa isä hylkäsi lapsensa silloin, kun tämä sairastui 8-vuotiaana diabetekseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksoin opettelemalla läsnäolon taitoa ja meditaatiota. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Lapseni on nyt parempaan päin, mutta edelleen joudun taistelemaan, etten anna pelolle valtaa. Pelosta ei koidu mitään hyvää. 

Vastaan nyt kunnolla. Kiitos viestistäsi! Yritän myös opetella noita ja tosiaan pieninä hetkinä onnistuu. 

Hyvä kuulla, että lapsesi on paranemaan päin. On toivoa. Miten osaat olla antamatta pelolle valtaa? Onko siihen ihan jotain kikkoja?

Ap

juuri sillä läsnäolom taidolla. Tällä hetkellä on kaikki hyvin. Lisäksi olen kääntänyt ajatusmaailmani

Kiitos "sama" paljon, kun kirjoitit. Alan ymmärtää paremmin. Ajattelinkin, että paljon olet varmasti tehnyt ennen nykytilannetta.

Minäkin olen miettinyt, että itse en saa romahtaa, olen nyt jo sairauslomalla ja terapeuttini sanoi, että ennen ei kannata palata töihin ennen kuin lapseni tilanne muuttuu. Hänen pitäisi tosiaan itse tajuta, että hänen itsensä on autettava itseään. Minun on säästettävä itseäni. 

Olen alkanut tehdä nyt useamman kerran päivässä läsnäoloharjoituksia. Jos sitten alkaisi jaksaminen parantua. 

Vierailija kirjoitti:

Nuorena ja tyhmänä en myöskään tajunnut ottaa yhteyttä johtavaan sosiaalityöntekijään. En myöskään tajunnut tuolloin joutuneeni ahdistelun uhriksi. Toki tajusin sentään sopimattoman käytöksen ja yritin monta kertaa varata aikaa naissosiaalityöntekijälle, mutta tuohon ei vaan suostuttu. Tuosta on aikaa sellaiset 20 vuotta, joten tuolle ei voi enää mitään tehdä.

Kamalia olet joutunut kokea, olen pahoillani puolestasi. :,( 

Minä autan lastani kaikissa asioinnissa, hänen ei tarvitse yksin niitä hoitaa. 

Christiiina kirjoitti:

Mun työkaveri kertoi, että hänen lapsensa isä hylkäsi lapsensa silloin, kun tämä sairastui 8-vuotiaana diabetekseen.

Kamala isä. 

Vielä muita? 

Muita? 

Vielä muita? 

Toivoa ja jaksamista teille. 

Vierailija kirjoitti:

Toivoa ja jaksamista teille. 

Kiitos, niitä tarvitaan! 😓

Vielä muita?