Lue keskustelun säännöt.
Miten kestätte oman lapsen/nuoren sairastumisen?
21.02.2024 |
Omalla 18-vuotiaallani on koulukiusaamisesta puhjennut masennus, ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Hänen on hirveän vaikeaa siksi käydä lukiossakaan. Tuntuu, että sydän särkyy. Koen ihan hirveää hätää ja avuttomuutta, pelkoa tulevaisuudesta ja kaikesta.
Miten te muut kestätte ja pärjäätte? Mitä teette lapsenne ja itsenne avuksi?
Kiitos vastauksista jo etukäteen!
Kommentit (106)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun tyttärelläni on ollut masennusoireilua pitkään. Hän täyttää pian 18. Vähän pelottaa, että mitä sitten. Olemme perheterapiassa ja pelkään, että tytär lopettaa sen. Uupumus ja masennus alkoi ysiluokan syksyllä, tai siis silloin se pahentui niin, että hän joutui osastolle. Ikävä sanoa, mutta se oli silloin helpotus mullekin. Olinhan kannatellut lasta jo kuukausia ja lapsi oli itsetuhoinen. Lukujärjestys kevennettiin kevääksi ja tytär on nyt ollut lukiossa kohta kaksi vuotta. Hän käy lukion neljässä vuodessa, mikä onkin ollut ihan ehdoton edellytys hänen jaksamiselleen.
Osastohoidossa selvisi, että tytär on autismikirjolla, mikä osaltaan selittää ongelmia. Olin sen jo tiennytkin, mutta silloin asia varmistui. Olimme käyneet perheneuvolassa aikaisemmin, jossa psykologi ei suostunut tutkimuksia aloittamaan, vaikka epäilykseni toin esille. En anna ikinä anteeksi sille puoskarille. Miten paljolta olisi vältytty, jos tytär olisi saanut diagnoosin ajoissa, mutta ei; mut vain todettiin huonoksi äidiksi, koska olen ollut masentunut. Sillä selitettiin kaikki.
Rankkaa on ollut, ihan koko 18 vuotta. Toinen lapsi, autismikirjolla hänkin, on jäänyt aivan lapsipuolen asemaan tässä. Onnekseen hän on pystyvämpi ja jaksavampi ja sisarensa vastakohta, mitä tulee temperamenttiin. En olisi selviytynyt kahden yhtä vaikeasti oireilevan lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Mun tyttärelläni on ollut masennusoireilua pitkään. Hän täyttää pian 18. Vähän pelottaa, että mitä sitten. Olemme perheterapiassa ja pelkään, että tytär lopettaa sen. Uupumus ja masennus alkoi ysiluokan syksyllä, tai siis silloin se pahentui niin, että hän joutui osastolle. Ikävä sanoa, mutta se oli silloin helpotus mullekin. Olinhan kannatellut lasta jo kuukausia ja lapsi oli itsetuhoinen. Lukujärjestys kevennettiin kevääksi ja tytär on nyt ollut lukiossa kohta kaksi vuotta. Hän käy lukion neljässä vuodessa, mikä onkin ollut ihan ehdoton edellytys hänen jaksamiselleen.
Osastohoidossa selvisi, että tytär on autismikirjolla, mikä osaltaan selittää ongelmia. Olin sen jo tiennytkin, mutta silloin asia varmistui. Olimme käyneet perheneuvolassa aikaisemmin, jossa psykologi ei suostunut tutkimuksia aloittamaan, vaikka epäilykseni toin esille. En anna ikinä anteeksi sille puoskarille. Miten paljolta olisi vältytty, jos tytär olisi saanut d
Kiitos vastauksesta ja paljon voimia teille!
Me emme ole saaneet perheenä apua, vain lapseni käy yksin psykan polilla. Minunkin lapseni sai toissa vuonna autismi-diagnoosin. Hän ei ole ollut osastolla, mutta ei juuri kykene käymään lukiota, mistä on jatkuva huoli. Lukio oli juuri lähellä keskeytymistä ja, vaikka lapsi ensin sanoi tsemppaavansa, ei ole nyt silti pystynyt käydä voimakkaan ahdistuksen vuoksi. Myös hänellä neljän vuoden suunnitelma, nyt parit kirjoitukset siirtyneet viidennelle vuodelle. En tiedä mitä tekisin, olen jaksamiseni äärirajoilla. En halua lapsen syrjäytyvän, mutta ei häntä saa minnekään.:,(
Hyvä, että teillä on perheterapia ja toivottavasti tyttäresi ei lopeta sitä.
Alku oli shokki, lapsi oli 10v. Menin itsekin ihan hermoraunioksi. Nyt menee jo paremmin ja huomaan että omat stressitasot on laskeneet. Toki mielessä on kokoajan se että palaako se takaisin yhtä pahana tai pahempana, onko lapsestani pärjäämään lopulta tässä elämässä ja onko hän elossa enää täysi-ikäisenä. Huoli on aina läsnä.
Vierailija kirjoitti:
Alku oli shokki, lapsi oli 10v. Menin itsekin ihan hermoraunioksi. Nyt menee jo paremmin ja huomaan että omat stressitasot on laskeneet. Toki mielessä on kokoajan se että palaako se takaisin yhtä pahana tai pahempana, onko lapsestani pärjäämään lopulta tässä elämässä ja onko hän elossa enää täysi-ikäisenä. Huoli on aina läsnä.
Kiitos vastauksesta. Minulla on nyt tuo hermoraunio olo. Huoli on todellakin aina läsnä, tulevaisuus näyttää pelottavalta. Hyvä silti kuulla, että stressitasot voi laskeakin.
Paljon voimia ja tsemppiä teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, pääsin kyllä joten kuten yhden kuolemastakin yli.
Oma nuori sairastui syöpään. Usko Jeesukseen ja esirukoukset auttoivat. Poika parani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halauksia teille kaikille. Tilanteenne koskettaa syvästi.
Olen itse 8-vuotiaan lapsen vanhempi. Hänellä on oikeastaan kaikki hyvin, mutta murehdin hänen puolestaan ja hieman pelkään tulevaisuutta. Hänellä on selektiivisen mutismin häiriö, eli ei pysty puhumaan koulussa.
Jännitän jo etukäteen, mitä tulevaisuus tuo. Osaanko olla hyvä vanhempi ja auttaa häntä ongelmissaan? Saammeko mutismiin apua...?
Teille kaikille voimia elämäänne
Vierailija kirjoitti:
En tiedä, pääsin kyllä joten kuten yhden kuolemastakin yli.
Otan osaa!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Halauksia teille kaikille. Tilanteenne koskettaa syvästi.
Olen itse 8-vuotiaan lapsen vanhempi. Hänellä on oikeastaan kaikki hyvin, mutta murehdin hänen puolestaan ja hieman pelkään tulevaisuutta. Hänellä on selektiivisen mutismin häiriö, eli ei pysty puhumaan koulussa.
Jännitän jo etukäteen, mitä tulevaisuus tuo. Osaanko olla hyvä vanhempi ja auttaa häntä ongelmissaan? Saammeko mutismiin apua...?
Teille kaikille voimia elämäänne
Kiitos vastauksestasi, halauksia ja voimia sinullekin!
Kuulostaa niin tutulta, mitä jännität. Samoja kysymyksiä mietin jatkuvasti. On niin valtavasti epätietoisuutta ja epävarmuutta ja niitä on usein vaikeaa sietää.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Oma nuori sairastui syöpään. Usko Jeesukseen ja esirukoukset auttoivat. Poika parani.
Hienoa kuulla, että lapsesi parani!
Haluaisin niin kovasti uskoa jumalaan ja jeesukseen, en vain pysty. Epätoivoisena silti taas nykyään rukoilen, ennen uskoin ja se helpotti.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tästä nyt saa vaikutelman, että lapsi ei saisi sairastua, kokea mitään ikävää tai vastoinkäymisiä ja kaiken pitäisi mennä äidin toivomalla tavalla, että äiti ei vaan rasitu tai kuormitu. Itselleni ainakin sanottiin näin. Mitään apua en saanut, enkä voinut muuttaa niitä olosuhteita, joista tilanteeni johtui. En todellakaan halunnut rasittaa äitiäni ja tuollaisen sanominen päin naamaa vain lisäsi tuskaani ja kuormitustani. Vuosia myöhemmin sain sitten vaikeuksiani selittävän autismikirjon diagnoosin. Toinen vanhempani on kuollut jo vuosia sitten, mutta toinen elää yhä ja vaikka tämä kärsii itse vaikka mistä vaivasta ei hyväksy vaivojani ja väittää esim., että keksin itse ahdistukseni ja että se on vain tekosyy ja laiskuutta.
Olen hyvin pahoillani kokemastasi.
Itselläni on 13-vuotias lapsi, jolla on autismin kirjon piirteitä. Hän on erittäin vaativa meitä vanhempia kohtaan. Esim. tarvitsee paljon tukea koulutehtävissä, mutta on harvoin tyytyväinen tai kiitollinen saamastaan avusta, vaan kiukuttelee, että autetaan väärin. Samoin hän kritisoi monesti, ettei saa tarpeeksi tukea tai lohdutusta.
Lapsi on rakas ja ymmärrämme, etteivät hänen sosiaaliset taitonsa ja empatiakykynsä riitä muunlaiseen vuorovaikutukseen. Me vanhemmatkin olemme kuitenkin itsekin vain ihmisiä. Joskus on raskasta yrittää auttaa ja saada palkaksi pelkkää moitetta.
Toivon sydämestäni, ettei lapseni aikuisena muistele nuoruuttaan aikana, jolloin vanhemmat eivät häntä tukeneet, mutta pelkään, että näin voi käydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapseni on jo aikuinen, mutta vakavat fyysiset sairaudet ovat ilmaantuneet nyt. Toivottavasti hän pärjää niiden kanssa eikä vaivu synkkyyteen.
Todella pelottavia ovat nuo, joihin liittyy masennusta ja itsetuhoisuutta. Sitä pelkään eniten omankin lapseni kohdalla, sillä sairaudet voivat rajoittaa hänen elämäänsä monella tavalla.
Kiitos vastauksestasi ja tsemppiä sinulle ja lapsellesi!
Olen itsekin sitä mieltä, että lapsen masennus ja itsetuhoisuus on pelottavia. Sieltä suosta, kun yrittää lasta nostaa, on oma olo välillä epätoivoinen ja pelokas.
Meillä parikymppisellä tyttärellä myös tuota kroonista migreeniä ja ADHD.
Teini-iässä ja lapsuudessa oli todella rankkaa, kohtauksia tuli usein ja jatkuvaa sairaalassa eri poliklinikoilla pallottelua. Hän jäi pahasti jälkeen koulussa poissaolojen vuoksi ja koulussa kiusattiin kun koulumenestys oli muita paljon heikompaa, voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet hänellä opiskeluun samantahtisesti muiden kanssa. Oli musertavaa nähdä kuinka hänen elämänilonsa vuosien mittaan katosi, ihanasta ja iloisesta prinsessatytöstä tuli masentunut ja tunteisiinsa syövä passiivinen zombi. Mikään muu ei enää häntä kiinnostanut paitsi itsensä satuttaminen ja omien hautajaisten suunnittelu ja niistä haaveileminen, tuolloin hänellä oli ikää 10 vuotta. Psykologi kävi pari kertaa kuussa koululla juttelemassa tytön kanssa.
Yläasteelle mennessä alkoi hieman helpottaa, erityisopettaja oli ihana ja otti nuoresta koppia ja kuraattorikin tuli tiiviimmin mukaan kuvioihin. Poissaoloja oli silti kymmeniä lukuvuodessa ja lastensuojelukin kävi meillä poissaoloja selvittämässä. Migreeni hellitti hänellä hetkeksi yläasteaikana kun pahin murrosikä oli ohi ja kierto tasaantui ja silloin alkoi koulukin sujua. Koulussa tyttö löysi myös muutamia hyvänpäiväntuttuja.
Yläasteen jälkeen yritti lukiota mutta lopulta ei kiinnostanut suorittaa kursseja ja yksinäisyys vaivasi lukiossakin, 2 vuotta ehti opiskella siellä. Vaihtoi amikseen ja siellä pärjäsi hienosti, sai kavereita ja löysi myös töitä.
Nyt tyttö on tosiaan parikymppinen, opiskelee ammattikorkeassa ja tekee töitä. Huoli on vieläkin tytön voinnista, migreeni on tehnyt paluun ja joka viikko oksentaa monta kertaa ja migreeni yleensä tulee juuri vapaapäivinä. Surettaa että kaikki vähäinen vapaa-aika menee hänellä oksentaen sängynpohjalla. Estolääkkeistä ei ole ollut apua ja nyt selvittelee botox-hoitoa. Masennuksesta hän on toipunut täysin ja on oikein elämäniloinen ja suosittua seuraa piireissään.
Kun tyttö oli nuorempi, minulle oli suuri apu vanhempien vertaistukiryhmistä. Ihan facebookissa jaoimme toisten vanhempien kanssa kokemuksia. Omaa aikaa järjestin lenkkeilemällä, juoksin pitkiä matkoja hevijytinää kuunnellen enkä ajatellut yhtään mitään. Se oli hyvin terapeuttista ja piristi mieltä kummasti. Ystävien tapaaminen, välillä ihan kriisipuhelimeen soitto ja omien projektien puuhailu auttoi.
Hakekaa kaikkien sairaiden lasten vanhemmat rohkeasti apua! Vertaistukiryhmiä on netti pullollaan ja kriisipuhelin päivystää ympäri vuorokauden. Monissa kunnissa toimii myös kriisikeskus jossa saa muutaman kerran käydä maksutta ja ilman kirjauksia luottamuksellisesti keskustelemassa hankalissa elämäntilanteissa.
Aurinkoa ja valoa kaikkien kevääseen!
Vierailija kirjoitti:
Meillä parikymppisellä tyttärellä myös tuota kroonista migreeniä ja ADHD.
Teini-iässä ja lapsuudessa oli todella rankkaa, kohtauksia tuli usein ja jatkuvaa sairaalassa eri poliklinikoilla pallottelua. Hän jäi pahasti jälkeen koulussa poissaolojen vuoksi ja koulussa kiusattiin kun koulumenestys oli muita paljon heikompaa, voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet hänellä opiskeluun samantahtisesti muiden kanssa. Oli musertavaa nähdä kuinka hänen elämänilonsa vuosien mittaan katosi, ihanasta ja iloisesta prinsessatytöstä tuli masentunut ja tunteisiinsa syövä passiivinen zombi. Mikään muu ei enää häntä kiinnostanut paitsi itsensä satuttaminen ja omien hautajaisten suunnittelu ja niistä haaveileminen, tuolloin hänellä oli ikää 10 vuotta. Psykologi kävi pari kertaa kuussa koululla ä juttelemassa tytön kanssa.
Yläasteelle mennessä alkoi hieman helpottaa, erityisopettaja oli ihana ja otti nuoresta koppia ja kuraattorikin tuli tiiviim
Kiitos tosi paljon vastauksesta ja tarinanne jakamisesta! Upeaa kuulla, miten hyvin tyttärelläsi nyt muuten menee, mutta tuo migreeni on kyllä hirvittävä vitsaus.
Kiitos, kun jaoit myös minkä asioiden avulla selvisit. En ole löytänyt muualta vielä vertaistukea. Somea en käytä enkä usko, että lapseni antaisi omalla nimellä puhua hänen kipeistä asioistaan. Minulla on kaikki omat projektit jääneet tilanteen pitkityttyä eikä voimavaroja riitä juuri muuhun. Kuntosalilla ja lenkeillä vielä käyn, vaikka usein niissäkin ajattelen tilannetta. Pitää vielä harjoitella läsnäoloa.
Ap
Vielä muita?