Miten kestätte oman lapsen/nuoren sairastumisen?

Tänään tulee 2 vuotta lapseni kuolemasta. Vieläkin todella raskasta. Ei varmaan toivu ikinä mutta toivottavasti tämän kanssa oppii elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse on sinun tulkinnastasi, sillä lapseni saa kyllä olla sairas ja kärsiä. Tulkitsit aivan väärin oman kokemuksesi takia. Meidän tilanteemme ei ole sama kuin teidän.

Kyse on siitä, miten minä jaksan vastedeskin elää lapsen ehdoilla enkä uuvu itse. Ihan normaalia pohdintaa. Lapsellani on jo autismin kirjon dg. 

Olen itse joutunut elämään käytännössä koko elämäni vanhempani ehdoilla ja olen uupunut jo vuosia sitten. Omia rajoitteitani ei ole koskaan otettu huomioon tai asioita tehty ehdoillani. Olen jo vuosia sitten sanonut, että en halua tätä, enkä pysty elämään asetettujen vaatimusten mukaisesti, mutta eipä sillä ole ollut yhtään mitään vaikutusta, vaan päinvastoin. Oireeni ovat pahentuneet valtavasti vuosien kuluessa ihan jo arkisen peruselämän vaatimusten kasvaessa ja elämän vaikeutuessa, mutta myös useat traumaattiset kokemukset ovat tehneet peruuttamatonta tuhoa. Nämä traumaattiset kokemukset ovat ja olisivat jo itsessään sairastuttaneet.

Olen pahoillani puolestasi ja siitä, että vanhempasi eivät ole osanneet olla vanhempia sinulle. 

Minäkin jatkuvasti käyn pään sisäistä keskustelua lapseni kuormitustasosta ja mitä hän kestää. Se ei ole helppoa, koska joudun tehdä sen ikään kuin ulkopuolisena. Mielestäni lapseni ei elä minun ehdoillani, päinvastoin. Mietin tosi usein vanhemmuuttani ja omia tapojani toimia ja parannan/muutan aina, kun löydän siihen aihetta. En kuitenkaan voi antaa lapseni syrjäytyä, sillä sitä hän on sanonut, ettei itsekään halua. Siksi yritän jaksaa tukea elämään ja toipumaan. 

Kovasti tsemppiä sinullekin! 

Vierailija kirjoitti:

Tänään tulee 2 vuotta lapseni kuolemasta. Vieläkin todella raskasta. Ei varmaan toivu ikinä mutta toivottavasti tämän kanssa oppii elämään. 

Lämpimät osanotot, en osaa edes kuvitella. 😓 Voimia.

Ap

En muista laittaa kommentteihini lopuksi "ap", mutta ehkä ne täältä tunnistaa. 

Kiitos vielä kaikille kommenteista! 

Ap

.

Vielä muita? 

AP:lle vinkki. Huonoa suomen kieltä: "joudun tehdä" ja "pystyn olla". Ei noin. Joudun tekemään ja pystyn olemaan. 

Kiitos vinkistä, päässyt unohtumaan matkan varrella. 

Minun lastani kiusattiin vuosikaupalla ja vieläpä opettajankin taholta. Lopulta koulun vaihto pelasti ja harjoiteltiin yhdessä mm. suullisia esitelmiä. Hyvin meni ja nyt aikuisena hän voi hyvin ja työskentelee koulukuraattorina. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Minun lastani kiusattiin vuosikaupalla ja vieläpä opettajankin taholta. Lopulta koulun vaihto pelasti ja harjoiteltiin yhdessä mm. suullisia esitelmiä. Hyvin meni ja nyt aikuisena hän voi hyvin ja työskentelee koulukuraattorina. Voimia!

Ihanaa kuulla! Tosi hienosti kävi. Minunkin lastani kiusasi myös opettaja ja lopulta opettaja "saateltiin" aiemmin eläkkeelle. Muu kiusaaminen jatkui ja kadun, että emme muuttaneet jo paljon aiemmin pois. Siitä syytän itseäni. Tuo suullisten esitelmien harjoittelu on hyvä idea, voisi kasvattaa minunkin lapseni rohkeutta. Kiitos! 

Huonosti. Lopulta hakeuduin itse psykoterapiaan kun huomasin olleeni jatkuvasti hälytysvalmiudessa erityislapsen kanssa jo vuosia, niin eihän se ollut hänelle millään tapaa suotuisa kasvuympäristö että vanhempi on kireä, hermostunut ja uupunut.

Toki siis taustalla oli varmasti minuun itseeni liittyviä tekijöitä, ei vain lapsen terveyshuolet. Minulla oli jo valmiiksi taipumusta ahdistuneisuuteen ja murehtimiseen ja lapset asiat oli sitten se mikä kanssa omat konstit loppui kesken ja esim. työkyky alkoi kärsiä huolen kanssa valvotuista öistä. 

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Lopulta hakeuduin itse psykoterapiaan kun huomasin olleeni jatkuvasti hälytysvalmiudessa erityislapsen kanssa jo vuosia, niin eihän se ollut hänelle millään tapaa suotuisa kasvuympäristö että vanhempi on kireä, hermostunut ja uupunut.

Toki siis taustalla oli varmasti minuun itseeni liittyviä tekijöitä, ei vain lapsen terveyshuolet. Minulla oli jo valmiiksi taipumusta ahdistuneisuuteen ja murehtimiseen ja lapset asiat oli sitten se mikä kanssa omat konstit loppui kesken ja esim. työkyky alkoi kärsiä huolen kanssa valvotuista öistä. 

Kiitos vastauksesta! Kuulostat tosi samanlaiselta kuin minä. Ja minäkin hakeuduin psykoterapiaan. Olen yliherkkä hermostoltani ja, vaikka teen älyttömästi töitä sen kanssa, kuormitun ja huolestun herkästi. Tuntuu, että pitäisi jaksaa paremmin ja osata paremmin tämä vanhemmuus. 

. 

.

Se olikin todella vaikeaa. Etsi vertaistukea itsellesi. https://mieli.fi/tukea-ja-apua/ryhmat/ 

Jaksoin opettelemalla läsnäolon taitoa ja meditaatiota. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Lapseni on nyt parempaan päin, mutta edelleen joudun taistelemaan, etten anna pelolle valtaa. Pelosta ei koidu mitään hyvää. 

Vanhemman tehtävä onkin kärsiä valinnoistaan. Jos lapsi ei synny, ei hän myöskään sairastu.

Kiitos vastauksista! Vertaistukiryhmä olis tosi tärkeä, kiitos vinkistä!

Läsnäolo on tosi vaikeeta, mutta yritän sitä joka päivä. Pieniä hetkiä kerrallaan onnistuu. 

Vierailija kirjoitti:

Jaksoin opettelemalla läsnäolon taitoa ja meditaatiota. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. 

Lapseni on nyt parempaan päin, mutta edelleen joudun taistelemaan, etten anna pelolle valtaa. Pelosta ei koidu mitään hyvää. 

Vastaan nyt kunnolla. Kiitos viestistäsi! Yritän myös opetella noita ja tosiaan pieninä hetkinä onnistuu. 

Hyvä kuulla, että lapsesi on paranemaan päin. On toivoa. Miten osaat olla antamatta pelolle valtaa? Onko siihen ihan jotain kikkoja?

Ap