Onko tää ihan yleinenkin asenne että lapset on toissijaisia parisuhteeseen nähden?

Tietenkin lapsi tulee ennen parisuhdetta yksinkertaisesti siksi, että lapsi ei pysty itse huolehtimaan itsestään, eikä ole henkisesti niin kehittynyt, että kykenisi samanlaiseen joustavuuteen kuin aikuinen. Lapsen tarpeet vaativat useimmiten täyttämistä samantien, niitä ei voi laittaa odotuslistalle. Eihän kukaan sano vauvallekaan, että odotapa hiukan, saat maitoa sitten, kun aikuiset ovat juoneet kahvinsa. 

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki perheessä pyörisi lapsen ympärillä, tai sitä, että lapsi olisi jalustalla, eikä myöskään sitä, että vanhemmat eivät huomioisi toisiaan. Yksinkertaisesti lapsen laittaminen etusijalle tarkoittaa, että hänen tarpeisiinsa vastataan ensin ja vanhemmat odottavat vuoroaan, koska heillä on siihen kyky. Jos keskitytään vain lapsen tarpeisiin ja unohdetaan kokonaan parisuhde, se on sitten oma moka ja kostautuu parisuhdeongelmina. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tässä kaksi puolta. Suomessa on hyvin vallitsevana ajatus että lapset menevät aina ja joka asiassa kaiken muun edelle ja se kyllä sitten valitettavasti näkyy eroluvuissa. Meillä moni ajattelee että on ihan ok laittaa vaikkapa seksielämä "hyllylle" viideksi vuodeksi kun lapset ovat pieniä ja sitten ihmetellään kun havahdutaan 10 vuoden päästä siihen että mitään läheisyyttä ei enää olekaan.

Tietenkin tässä pitää löytää joku kultainen keskitie eikä parisuhdekaan voi aina mennä lasten edelle. Mutta kyllä monessa muussa maassa, esim. Ranskassa, ihmiset eivät laita lapsia aina ykköseksi vaan se pariskunnan yhteinen elämäkin halutaan pitää vireänä.

- Onko Ranskassa tosiaan noin? Naapurimaassa Italiassa ainakin kaikki tehdään yhdessä perheenä. Ei ole mitään vanhempien treffiaikoja tai omaa aikaa, ei "oma aika" -käsitettä siellä edes tunneta. Silti

Näin on myös Espanjassa. Siellä perhe on kaikista tärkein. Kaikki lomat jne tehdään yhdessä .

Keskustelussa taitaa mennä sekaisin se, mitä lapsen etusijalle asettaminen kullekin tarkoittaa. Joku ymmärtää sen lapsen jalustalle nostamisena tai kaiken keskipisteenä olemisena. 

Itse ymmärrän sen lapsen turvallisena kasvattamisena huomioimaan ympäröivä maailma ja samalla tuntemuksena että lasta rakastetaan ehdoitta, myös niissä tiukissa tilanteissa, kun lapsi kasvaa ja kehittyy ja on erilaisissa ihmissuhteissa.

Jos oot yhdessä lastesi isän/äidin kanssa, niin todellakin kannattaa laittaa se parisuhde lasten edelle, jotta se säilyy hyvänä eli rakkautta ja turvaa tuovana. Se on lasten henkinen koti. 

Uusperhekuvioista en osaa sanoa. 

Parisuhde on parisuhde. 

Minusta on jotenkin hienoa että naiset hiljalleen ymmärtävät miltä miehistä tuntuu. Ei miehillä ole mitään tietoa lasten isästä, nainen ne synnytti mutta ei ne yleensä miehen omia ole.

Sama tilanne siis kuin noilla naisilla jotka haluavat parisuhteen, mutta ilman toisten lapsia.

Luin näitä uusperhekuvioita jo aikoinaan Kaksplussan palstalla. 

"Mun lapsi on onnellinen kun mä olen onnellinen" oli yleisin mielipide silloin. "Lapsilta ei kysytä", niiden kanssa ei asiasta keskustella.

Huonoille vanhemmille se on joko tai, eli joko lapsi päättää kaikesta tai ei mistään. Lapselle ei puhuta ikätasoisesti, hänen tunteitaan mitätöidään, eikä lapsella ole minkäänlaista oikeutta ilmaista mielipidettään. Se, että lapsi sanoo ettei pidä tilanteesta (uusperhe) otetaan loukkauksena, eikä asiaa koskaan mietitä lapsen kannalta.

On lapsen ongelma, jos hän ei tule toimeen vanhemman uuden puolison kanssa. On lapsesta kiinni, sujuuko yhteiselo. 

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin lapsi tulee ennen parisuhdetta yksinkertaisesti siksi, että lapsi ei pysty itse huolehtimaan itsestään, eikä ole henkisesti niin kehittynyt, että kykenisi samanlaiseen joustavuuteen kuin aikuinen. Lapsen tarpeet vaativat useimmiten täyttämistä samantien, niitä ei voi laittaa odotuslistalle. Eihän kukaan sano vauvallekaan, että odotapa hiukan, saat maitoa sitten, kun aikuiset ovat juoneet kahvinsa. 

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki perheessä pyörisi lapsen ympärillä, tai sitä, että lapsi olisi jalustalla, eikä myöskään sitä, että vanhemmat eivät huomioisi toisiaan. Yksinkertaisesti lapsen laittaminen etusijalle tarkoittaa, että hänen tarpeisiinsa vastataan ensin ja vanhemmat odottavat vuoroaan, koska heillä on siihen kyky. Jos keskitytään vain lapsen tarpeisiin ja unohdetaan kokonaan parisuhde, se on sitten oma moka ja kostautuu parisuhdeongelmina. 

Sinä kerrot mitä sinä tarkoitat lapsen laittamisella etusijalle. Muut ihmiset tarkoittavat sillä eri asioita, mikä tuonee keskusteluun haastetta.

Enkä ole samaa mieltä siitä, etteivät lasten tarpeet voisi koskaan odottaa. Vastasyntyneen tarpeet eivät juuri odota, totta, mutta myöhemmin lapsen kasvuun kuuluu kyllä odottamaan oppiminen. Ja kaikki tarpeet eivät ole samanarvoisia. Aikuisen kriittistä tarvetta ei tarvitse uhrata lapsen toissijaisen tarpeen eteen.

Olen ollut aikeissa sanoa eräälle miespuoliselle tutulle, jolla on useamman naisen kanssa lapsia ja on deittaillutkin lähinnä yksinhuoltajia, että etsisi lapsettoman naisen niin saisi kaipaamansa huomion, pienet lapset kun tulee tärkeysjärjestyksessä aina ensin.

Tottakai myös suhdetta pitää hoitaa ja pitää kiinni läheisyydestä ja kommunikaatiosta, mutta jos henkilö on läheisriippuvainen tai todella huomionkipeä, niin ei kannata lähteä kilpailuun lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Keskustelussa taitaa mennä sekaisin se, mitä lapsen etusijalle asettaminen kullekin tarkoittaa. Joku ymmärtää sen lapsen jalustalle nostamisena tai kaiken keskipisteenä olemisena. 

Itse ymmärrän sen lapsen turvallisena kasvattamisena huomioimaan ympäröivä maailma ja samalla tuntemuksena että lasta rakastetaan ehdoitta, myös niissä tiukissa tilanteissa, kun lapsi kasvaa ja kehittyy ja on erilaisissa ihmissuhteissa.

Itse en näe mitään mainitsemiasi ristiriidassa aikuisten tarpeista huolehtimisen kanssa, enkä siten pidä niitä lapsen laittamisena etusijalle.

Kristillisissä piireissä opetetaan, että Jumala tulee ykkösenä, puoliso kakkosena ja lapset kolmosena. Ja ne lapsetkin siis ovat äärettömän tärkeitä, heitä rakastetaan valtavasti eikä heitä tietenkään koskaan jätetä heitteille. Vanhempien parisuhteessa on lasten koti, eli kun vanhemmat voivat hyvin keskenään, se kaikki tulee lapsien hyväksi, tuo turvallisuutta ym. Toisen rakastaminen ei ole toiselta pois, vaan päinvastoin.

Jos asiat olisi ideaalisti, niin kaikki olisivat onnellisia tässä kuviossa. Eli puolisotkin molemmat ymmärtävät, että pikkulapsiaikana ne lasten tarpeet käytännössä on sikäli ykkösenä, että heidän henkensä riippuu aikuisen hoivasta. Silloin ei siis kumpikaan kypsä aikuinen nillitä, että miksi minä en saa huomiota, kahdenkeskistä aikaa tai seksiä, vaan ymmärretään, että energiaa menee lasten hoitamiseen. Ja molemmat ymmärtävät, että sitä huomiota, aikaa ja seksiä pitää _myös olla_, ei toisen tarpeita voi täysin unohtaa. Koska puolison rakastaminen on Jumalankin tahto eli Hänenkin rakastamistaan teoilla.

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde on parisuhde. 

Minusta on jotenkin hienoa että naiset hiljalleen ymmärtävät miltä miehistä tuntuu. Ei miehillä ole mitään tietoa lasten isästä, nainen ne synnytti mutta ei ne yleensä miehen omia ole.

Sama tilanne siis kuin noilla naisilla jotka haluavat parisuhteen, mutta ilman toisten lapsia.

Ai yleensä ei ole miehen lapsia :D Luepa vähän vielä sitä tilastomatikkaa. Todellakin se mies yleisimmin on sen lapsen isä. 

Vierailija kirjoitti:

Luin näitä uusperhekuvioita jo aikoinaan Kaksplussan palstalla. 

"Mun lapsi on onnellinen kun mä olen onnellinen" oli yleisin mielipide silloin. "Lapsilta ei kysytä", niiden kanssa ei asiasta keskustella.

Huonoille vanhemmille se on joko tai, eli joko lapsi päättää kaikesta tai ei mistään. Lapselle ei puhuta ikätasoisesti, hänen tunteitaan mitätöidään, eikä lapsella ole minkäänlaista oikeutta ilmaista mielipidettään. Se, että lapsi sanoo ettei pidä tilanteesta (uusperhe) otetaan loukkauksena, eikä asiaa koskaan mietitä lapsen kannalta.

On lapsen ongelma, jos hän ei tule toimeen vanhemman uuden puolison kanssa. On lapsesta kiinni, sujuuko yhteiselo. 

En ajattele, että lapsi olisi automaattisesti onnellinen silloin kun aikuinen on onnellinen, mutta ajattelen että lapsi kyllä lähes varmasti kärsii siitä jos aikuinen on selvästi onneton. Se ei tarkoita sitä, että aikuisen pitäisi metsästää omia mielihalujaan hinnalla millä hyvänsä, mutta ei myöskään ole kevyt päätös luopua rakastavasta parisuhteesta lasten takia eikä se ole läheskään aina lasten edun mukaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On tässä kaksi puolta. Suomessa on hyvin vallitsevana ajatus että lapset menevät aina ja joka asiassa kaiken muun edelle ja se kyllä sitten valitettavasti näkyy eroluvuissa. Meillä moni ajattelee että on ihan ok laittaa vaikkapa seksielämä "hyllylle" viideksi vuodeksi kun lapset ovat pieniä ja sitten ihmetellään kun havahdutaan 10 vuoden päästä siihen että mitään läheisyyttä ei enää olekaan.

Tietenkin tässä pitää löytää joku kultainen keskitie eikä parisuhdekaan voi aina mennä lasten edelle. Mutta kyllä monessa muussa maassa, esim. Ranskassa, ihmiset eivät laita lapsia aina ykköseksi vaan se pariskunnan yhteinen elämäkin halutaan pitää vireänä.

- Onko Ranskassa tosiaan noin? Naapurimaassa Italiassa ainakin kaikki tehdään yhdessä perheenä. Ei ole mitään vanhempien treffiaikoja tai omaa aikaa, ei "oma aika" -käsitettä siellä edes tunneta. Silti

Liitot kestää, koska yhteiskunnan arvot ovat erilaiset. Eikös italiakin ole katolilainen maa? Silloin avioero ei ole hyväksyttyä. Toki jotkut silti muuttavat erilleen. Eli jo yhteiskunnan perusopetus on elämän pituinen avioliitto. Perhe on tärkeä arvo, joten siksi Italiassa on toisin. 

Suomessa taas korostuu yksilökeskeisyys. 

Kun muistelen omaa lapsuuttani äidilläni oli työ, harrastuksia, ystäviä, jne. Nyt tuntuu, että se rooli on tosi ahdas kun olet saanut sen lapsen. Lapsi on heti hylätty, kun käy lenkillä tai treffeillä. 

Minulla ei ole lapsia ja minulle tulee parisuhde ensin. Miehen lapsella ei ole mitään roolia meidän parisuhteessa, eikä minulla roolia lasten elämässä. Lapsesta vastaa hänen vanhempansa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pitäisi olla itsestään selvä että lapset on se ykkönen. Se ei tietenkään tarkoita sitä että kaikki tehdään lapsen ehdoilla ja ettei kumppanikin olisi tärkeä. Mutta jos tulee esim tilanne että kumppani lyö lasta niin pitäisi olla selvä tilanne että se suhde loppuu siihen tms.

tietenkin se loppuu siihen. Näin ajattelen,  vaikka katson, että parisuhteen tulee tulla ensin. Kuten aiemmin kirjoitin, niin lapsesta kuitenkin  pidetään huolta. Hänelle annetaan, mitä hän tarvitsee, mutta hän ei päätä kaikesta.

Mitä sitten tarkoittaa, että "parisuhde tulee ensin?" tässä tapauksessa?

Vierailija kirjoitti:

Tietenkin lapsi tulee ennen parisuhdetta yksinkertaisesti siksi, että lapsi ei pysty itse huolehtimaan itsestään, eikä ole henkisesti niin kehittynyt, että kykenisi samanlaiseen joustavuuteen kuin aikuinen. Lapsen tarpeet vaativat useimmiten täyttämistä samantien, niitä ei voi laittaa odotuslistalle. Eihän kukaan sano vauvallekaan, että odotapa hiukan, saat maitoa sitten, kun aikuiset ovat juoneet kahvinsa. 

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki perheessä pyörisi lapsen ympärillä, tai sitä, että lapsi olisi jalustalla, eikä myöskään sitä, että vanhemmat eivät huomioisi toisiaan. Yksinkertaisesti lapsen laittaminen etusijalle tarkoittaa, että hänen tarpeisiinsa vastataan ensin ja vanhemmat odottavat vuoroaan, koska heillä on siihen kyky. Jos keskitytään vain lapsen tarpeisiin ja unohdetaan kokonaan parisuhde, se on sitten oma moka ja kostautuu parisuhdeongelmina. 

On vain sen ikäisiä lapsia, jotka ei osaa huolehtia itsestään? Kouluikäisen joka kitinään pitää suhtautua, kuin vaippaikäiseen? 

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että aina ei otettaisi näitä Ranska- ja Italia-vertailuja. Itselläni on sukulaisia kummassakin maassa, ja valitettavasti siellä on ihan yleistä, että miehellä on vaimonsa lisäksi pikku ystävä. Käytännössä ihan alusta lähtien. 

Ajattelen itse, että olen lapsineni valmis paketti, mahdollinen parisuhde rakentuu sille. Eli mua ei voi napsauttaa tilaan "lapseton" ja "lapsellinen" ja poimia rusinana pullasta vain tuo "lapseton". 

Minä ajattelen, että en ole paketti. Haluan pitää asiat yksinkertaisena eli olen lapsellinen ja lapseton. Haluan itse poimia rusinan pullasta. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että aina ei otettaisi näitä Ranska- ja Italia-vertailuja. Itselläni on sukulaisia kummassakin maassa, ja valitettavasti siellä on ihan yleistä, että miehellä on vaimonsa lisäksi pikku ystävä. Käytännössä ihan alusta lähtien. 

Ajattelen itse, että olen lapsineni valmis paketti, mahdollinen parisuhde rakentuu sille. Eli mua ei voi napsauttaa tilaan "lapseton" ja "lapsellinen" ja poimia rusinana pullasta vain tuo "lapseton". 

Minä ajattelen, että en ole paketti. Haluan pitää asiat yksinkertaisena eli olen lapsellinen ja lapseton. Haluan itse poimia rusinan pullasta. 

 

Se on hyväksyttävämpää kun sen rajauksen tekee vanhempi itse. Kun sen tekee vanhemman kumppani se synnyttää näitä keskusteluja. Hän ikään kuin varastaa sen vanhemman lapselta ja pakottaa vanhemman valitsemaan kumppanin ja lapsen välillä. Se vanhempi ikään kuin typistetään lapsen asemaan, joka ei tee itse omia valintoja. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivoisin, että aina ei otettaisi näitä Ranska- ja Italia-vertailuja. Itselläni on sukulaisia kummassakin maassa, ja valitettavasti siellä on ihan yleistä, että miehellä on vaimonsa lisäksi pikku ystävä. Käytännössä ihan alusta lähtien. 

Ajattelen itse, että olen lapsineni valmis paketti, mahdollinen parisuhde rakentuu sille. Eli mua ei voi napsauttaa tilaan "lapseton" ja "lapsellinen" ja poimia rusinana pullasta vain tuo "lapseton". 

Minä ajattelen, että en ole paketti. Haluan pitää asiat yksinkertaisena eli olen lapsellinen ja lapseton. Haluan itse poimia rusinan pullasta. 

 

Minä taas en toistaiseksi ole paketti. Tuore tilanne eron jälkeen enkä ole valmis vakavaan suhteeseen, ainakaan vielä ja ehkä ikinä. Kevyt treffailu lapsivapailla toimii tällä hetkellä parhaiten. Jos joskus alan toivomaan syvempää suhdetta, niin en ehkä osaa erotella elämiäni sillä tavalla että rakkauselämä olisi täysin erillään perheestä.