Nepsylapsi ahdistuu jos häntä katsotaan,silti sosiaalityön järjestämän perhetyön mukaan lapsi ei saisi syödä omassa huoneessaan rauhassa

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti neurotyypilliset ihmiset kokee jotain tiettyä, spesifiä positiivista tunnetta yhdessä ruokailusta? Tai näin oletan, kun kerran asiaa pidetään tunnetasolla niin tärkeänä.

Kenties neurotyypilliset ei osaa kuvitella, että autistilta saattaa puuttua tuo tunne kokonaan? 

Tuo oli erittäin hyvin kiteytetty! Itselläni ei ole mitään diagnoosia, mutta jotkin ns. neurotyypillisten jutut eivät vain avaudu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi kyynel nyt taas.

Mistä näitä Nepsyjä sikiää?

Ei näitä nepsy-nypsyjä ollut ennen ollenkaan...

Ei ollut ei, ne oli peräkammaripoikia, vanhojapiikoja, hullu-Riittoja, kuka milläkin nimellä. Hankalimmat laitettiin laitoksiin, vuosikymmeniä sitten tehtiin näin, ja sinne ne unohdettiin. Eipä tosiaan ollut, ainakaan näkyvillä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on tällaisia nää nykyajan nepsyt. Kuka ahdistuu ja raivostuu milloin mistäkin ja heidänhän ei tule sopeutua ympäristöön vaan päinvastoin. Onnea tulevaan.

Miksi pitää sopeutua mielivaltaisiin sääntöihin? Kenellekään ei aiheudu ylimääräistä vaivaa, jos lapsi haluaa syödä omassa rauhassaan.

Ai ei aiheudu? Hommataanko kouluunkin hänelle oma yksityinen huone? 

Hommataan. Minun nepsyllä on osoitettuna tila missä saa ruokailla rauhassa ja ei ole ainoa nepsy oppilaitoksessa jolla on oma pakonurkka osoitettuna missä voi syödä tai rauhoittua.

Jos yritetään pakottaa autistia neurotyypilliseen muottiin, niin saadaan aikaan vain mielenterveysongelmia ja rikkonainen ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi kyynel nyt taas.

Mistä näitä Nepsyjä sikiää?

Ei näitä nepsy-nypsyjä ollut ennen ollenkaan...

Ei ollut ei, ne oli peräkammaripoikia, vanhojapiikoja, hullu-Riittoja, kuka milläkin nimellä. Hankalimmat laitettiin laitoksiin, vuosikymmeniä sitten tehtiin näin, ja sinne ne unohdettiin. Eipä tosiaan ollut, ainakaan näkyvillä sitten.

Tätä ketjua lukiessani muistin juuri, ettei edesmennyt äitini koskaan syönyt samassa pöydässä muun perheen kanssa. Ei edes jouluna. Ei myöskään antanut halata, piti aika isoa fyysistä etäisyyttä jne.

Hänen lapsenaan kyllä olisin toivonut, että joku olisi joskus hänelle kertonut, että muille ihmisille läheisyys ja yhdessä syöminen on tärkeää, ja vaikka vähän pakottamallakin totuttanut siihen.

-ohis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nää on tällaisia nää nykyajan nepsyt. Kuka ahdistuu ja raivostuu milloin mistäkin ja heidänhän ei tule sopeutua ympäristöön vaan päinvastoin. Onnea tulevaan.

Hyvin kirjoitettu!

Pieni painostus ei lasta traumatisoi. Vai haluatko, että lapsi on loppuelämänsä yksin huoneessaan? Te vanhemmat ette elä ikuisesti, entä kun lapsi on aikuinen. Silloin hän on... yksin kodissaan? 

Traumatisoi. Minkä ihmeen takia se lapsi pitäisi painostaa syömään yhdessä? Meillä on kaksi nepsyä, minä toinen. Lapsi syö koulussa omassa tilastaan, kotona söi aiemmin omassa huoneessaan, nykyään useimmiten muiden kanssa yhdessä. Jos olisin pakottanut syömään meidän kanssa, ei varmasti söisi nyt yhdessä. Kyllä hän voi syödä muiden kanssa, mutta se kuormittaa. Kyllä minäkin voin syödä muiden kanssa, mutta syön työpaikalla mieluiten silloin, kun muut ovat jo syöneet. Kun sitä kuormitusta tulee valtavasti ympäristöstä, on vaan fiksua vähentää sitä sieltä mistä pystyy. Sitä kautta nimenomaan se lapsikin kykenee ajan myötä uusiin asioihin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tokkopa edes johtuu nepsiydestä, on vähän liikaa normalisoitu perheessä tai hoidossa. 

Hänellä on todettu  autismi ja lievä älyllinen kehitysvamma. Tutkittu 3vuotiaasta asti ja nyt on 12vuotias.

Aloittaja

 

Perhetyöntekijällä ei ole ilmeisesti nepsy-osaamista. Sinä olet oikeassa. Mutta miksi teillä yleensäkään on sosiaalityön kontakti, ja sen kautta perhetyö? Mitkä tavoitteet perhetyölle on asetettu? T. Sh, lastenpsykiatria

 

No sehän on todella yleistä nepsy-perheissä. Lapsi/lapset kun yleensä silloin eivät käy koulussa ihan normaalisti, ja moni asua autistisen lapsen käytöksessä ja olemisessa "herättää huolta", kun se tosiaan ei ole kuin neurotyypillinen la

Olen varsin hyvin perillä tästä, ja kysyinkin tavoitteita työskentelylle. Monessa perheessä käy perhetyö, mutta ei sen vuoksi, että lapsella on diagnoosi, vaan johonkin asiaan toivotaan muutosta. Työskentely on aina tavoitteellista.

^

No ne perhetyön tavoitteet on näissä aika usein suht laveita. "Olla koulunkäynnin tukena" tai "apuna siirtymätilanteissa" tms., ja meillä ne ei oo käytännössä oikein koskaan vastanneet tuota nimettyä tavoitetta. 

Suosittelen, että ihan rauhallisesti ja asiallisesti selität perhetyöntekijälle, että tuollainen on haitallista autistiselle lapselle, etkä missään nimessä aio alkaa painostaa lastasi moiseen. 

Koti on turvasatama ja paikka lepäämiselle. Muuten ei jaksa. Parasta mitä näille lapsille voi tehdä, on opettaa, että he tarvitsevat lepoa ja edes kotona saa olla outo 

Olen muuten tuollainen autistinen äiti ja vihaan olla pöydän ääressä. Mutta kykenen siihen yleensä ilman sisäisen kuohun syntymistä, kun ei ole liikaa valoja ja mulla on nojatuoli ruokapöydän tuolina. Silti ei aina pysty.

On vaikeaa selittää, että toisen lähellä olo tuntuu pahalta. En osaa paremmin selittää, kuin ihan kuin olisi sähkökenttä ympärillä ja muut sitten sitä kenttää lähellä ollessaan häiritsevät ja se tuntuu epämiellyttävältä. On puhdasta kidutusta jos kovin läheltä löytyy katsotaan silmiin. Onhan se outoa ja raskasta myös itselle. Jatkuvasti saa kokea olevansa todella huono vanhempi

Ajauduin burnoutiin. Vasta kun tajusin, mistä kenkä puristaa huomaan liiallisen kuormituksen merkit. Nyt työelämässä ja teen etätyötä, mutta toiminnanohjauksen takia käyn välillä toimistolla. Nyt homma toimii ja tykkään pötkötellä lasten kanssa vieretysten ja kuunnella kunkin ekkoja

Lapselle turvallisuutta tuovat selkeät säännöt. Nykyään aikuiset kääntyvät kymmenelle mutkalle ja pomppivat lasten mielihalujen mukaan. Ja huono käytös selitetään neuropsykologisilla ongelmilla. Monella se oikea ongelma on, että vanhemmat eivät aseta lapsilleen rajoja. Huono käytös sallitaan ja selitellään diagnooseilla. Nepsylapset ovat ihan tavallisia lapsia, eivät miltään toiselta planeetalta. 

Vierailija kirjoitti:

Lapselle turvallisuutta tuovat selkeät säännöt. Nykyään aikuiset kääntyvät kymmenelle mutkalle ja pomppivat lasten mielihalujen mukaan. Ja huono käytös selitetään neuropsykologisilla ongelmilla. Monella se oikea ongelma on, että vanhemmat eivät aseta lapsilleen rajoja. Huono käytös sallitaan ja selitellään diagnooseilla. Nepsylapset ovat ihan tavallisia lapsia, eivät miltään toiselta planeetalta. 

Sun teksti paistaa sitä, ettet tajua autismista mitään. Autisti kyllä nimenomaan on vähän niinkun toiselta planeetalta, ei todellakaan vaan tavallinen lapsi, johon vois soveltaa tavallisia kasvatusohjeita. 

Ei yksin syöminen muuten ole itsessään mitään huonoa käytöstä.

Mä en kyllä autistina ymmärrä, miten neurotyypillisillekään lapsille sääntö jossain tietyssä paikassa ja tietyssä seurassa syömisestä toisi mitään erityistä turvallisuutta. Mutta ehkä te sitten oikeasti olette niin erilaisia, että se teille toimii niin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen muuten tuollainen autistinen äiti ja vihaan olla pöydän ääressä. Mutta kykenen siihen yleensä ilman sisäisen kuohun syntymistä, kun ei ole liikaa valoja ja mulla on nojatuoli ruokapöydän tuolina. Silti ei aina pysty.

On vaikeaa selittää, että toisen lähellä olo tuntuu pahalta. En osaa paremmin selittää, kuin ihan kuin olisi sähkökenttä ympärillä ja muut sitten sitä kenttää lähellä ollessaan häiritsevät ja se tuntuu epämiellyttävältä. On puhdasta kidutusta jos kovin läheltä löytyy katsotaan silmiin. Onhan se outoa ja raskasta myös itselle. Jatkuvasti saa kokea olevansa todella huono vanhempi

Ajauduin burnoutiin. Vasta kun tajusin, mistä kenkä puristaa huomaan liiallisen kuormituksen merkit. Nyt työelämässä ja teen etätyötä, mutta toiminnanohjauksen takia käyn välillä toimistolla. Nyt homma toimii ja tykkään pötkötellä lasten kanssa vieretysten ja kuunnella kunkin ekkoja

Miten ihmeessä olet päätynyt äidiksi ilman kosketusta ja katsekontaktia?

Mahtaa miehelläsi olla pitkä lerssi, jolla voi sutia takaapäin pimeässä.

Olen pahoillani lapsesi puolesta, hän tarvitsisi äidin kosketusta ja lempeän katsekontaktin.

^Tuossahan puhuttiin siitä, miten liiallinen kuormitus aiheuttaa sitä, ettei kestä läheisyyttä. Ei, ettei koskaan kestäisi tai pitäisi läheisyydestä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen muuten tuollainen autistinen äiti ja vihaan olla pöydän ääressä. Mutta kykenen siihen yleensä ilman sisäisen kuohun syntymistä, kun ei ole liikaa valoja ja mulla on nojatuoli ruokapöydän tuolina. Silti ei aina pysty.

On vaikeaa selittää, että toisen lähellä olo tuntuu pahalta. En osaa paremmin selittää, kuin ihan kuin olisi sähkökenttä ympärillä ja muut sitten sitä kenttää lähellä ollessaan häiritsevät ja se tuntuu epämiellyttävältä. On puhdasta kidutusta jos kovin läheltä löytyy katsotaan silmiin. Onhan se outoa ja raskasta myös itselle. Jatkuvasti saa kokea olevansa todella huono vanhempi

Ajauduin burnoutiin. Vasta kun tajusin, mistä kenkä puristaa huomaan liiallisen kuormituksen merkit. Nyt työelämässä ja teen etätyötä, mutta toiminnanohjauksen takia käyn välillä toimistolla. Nyt homma toimii ja tykkään pötkötellä lasten kanssa vieretysten ja kuunnella kunkin ekkoja

Minä vihaan, minä kykenen, minä en pysty, minusta tuntuu, minä en osaa, minulle on outoa, minulle on raskasta, minä koen olevani huono vanhempi, minä ajauduin, minä tajusin, minä teen, minä käyn, nyt minä tykkään.

Mitenkäs ne muut perheenjäsenet, ne lapset jotka ovat armoillasi? Heistäkin löytyy yksi verbi. He häiritsevät.

Vierailija kirjoitti:

^Tuossahan puhuttiin siitä, miten liiallinen kuormitus aiheuttaa sitä, ettei kestä läheisyyttä. Ei, ettei koskaan kestäisi tai pitäisi läheisyydestä. 

Minun äitini ei ollut työelämässä, mutta ilmeisesti sitten minun olemassaoloni kuormitti häntä niin paljon, ettei hän koskaan pitänyt läheisyydestäni. 

 

Sinänsä olisi kyllä ollut mahtavaa jos hän olisi käynyt töissä ja olisin päässyt hoitoon jonnekin, missä olisi otettu syliin.

"Minä vihaan, minä kykenen, minä en pysty, minusta tuntuu, minä en osaa, minulle on outoa, minulle on raskasta, minä koen olevani huono vanhempi, minä ajauduin, minä tajusin, minä teen, minä käyn, nyt minä tykkään.

Mitenkäs ne muut perheenjäsenet, ne lapset jotka ovat armoillasi? Heistäkin löytyy yksi verbi. He häiritsevät."

Häh? Kirjoittajahan mainitsee nyt burn outista selvittyään tykkäävänsä pötkötellä lastensa kanssa vierekkäin ja kuunnella näiden kertoillessa ekkoistaan (autistien erityismielenkiinnonkohteet, päättelisin tästä lastenkin olevan autismin kirjolla). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^Tuossahan puhuttiin siitä, miten liiallinen kuormitus aiheuttaa sitä, ettei kestä läheisyyttä. Ei, ettei koskaan kestäisi tai pitäisi läheisyydestä. 

Minun äitini ei ollut työelämässä, mutta ilmeisesti sitten minun olemassaoloni kuormitti häntä niin paljon, ettei hän koskaan pitänyt läheisyydestäni. 

 

Sinänsä olisi kyllä ollut mahtavaa jos hän olisi käynyt töissä ja olisin päässyt hoitoon jonnekin, missä olisi otettu syliin.

Oletatko sä nyt, että kaikki autistit on samanlaisia? Tai että kaikki läheisyyttä välttelevät ihmiset ois autisteja? Vai mitä?

Mä oon itse btw todella läheisyysihminen, ja mulla on asperger. Että todellakaan kaikki autistit ei koe fyysistä läheisyyttä ikävänä. 

78: mistäs me tiedämme, että tykkäävätkö ne lapset yhdessä pötköttelystä vai eivät. Jos kerran kirjolla ovat, niin hehän voivat vaikka vihata sitä.