Nepsylapsi ahdistuu jos häntä katsotaan,silti sosiaalityön järjestämän perhetyön mukaan lapsi ei saisi syödä omassa huoneessaan rauhassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^Tuossahan puhuttiin siitä, miten liiallinen kuormitus aiheuttaa sitä, ettei kestä läheisyyttä. Ei, ettei koskaan kestäisi tai pitäisi läheisyydestä. 

Minun äitini ei ollut työelämässä, mutta ilmeisesti sitten minun olemassaoloni kuormitti häntä niin paljon, ettei hän koskaan pitänyt läheisyydestäni. 

 

Sinänsä olisi kyllä ollut mahtavaa jos hän olisi käynyt töissä ja olisin päässyt hoitoon jonnekin, missä olisi otettu syliin.

Oletatko sä nyt, että kaikki autistit on samanlaisia? Tai että kaikki läheisyyttä välttelevät ihmiset ois autisteja? Vai mitä?

Mä oon itse btw todella läheisyysihminen, ja mulla on asperger. Että todellakaan kaikki autistit ei koe fyysistä läheisyyttä ikävänä. 

Yritän sanoa, että vanhemman pitää osata asettaa lapsensa tarpeet omiensa edelle, muuten tulee rumaa jälkeä. Koskee myös ja erityisesti autistivanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^Tuossahan puhuttiin siitä, miten liiallinen kuormitus aiheuttaa sitä, ettei kestä läheisyyttä. Ei, ettei koskaan kestäisi tai pitäisi läheisyydestä. 

Minun äitini ei ollut työelämässä, mutta ilmeisesti sitten minun olemassaoloni kuormitti häntä niin paljon, ettei hän koskaan pitänyt läheisyydestäni. 

 

Sinänsä olisi kyllä ollut mahtavaa jos hän olisi käynyt töissä ja olisin päässyt hoitoon jonnekin, missä olisi otettu syliin.

Surullista on kyllä kun lapsi jää ilman kosketusta. Kyllä minä pidän lapsia lähellä, iltasadut ja muu. Lapsen pitäminen kainalossa on mukavaa ja pidän siitä lämmöstä.

Joku kommentoi tätä aihetta: Miehen kanssa menee hyvin, hän tietää etten pidä yllättävistä kosketuksista. 

Ajauduin burnikseen kun en kuunnellut itseäni. Nyt vietän välillä burrito -päivän, eli olen peittoon kääriytyneenä koko päivän ja mies hoitaa lapset. Tämä on todellakin sellainen juttu, että oli kuin laittaisi rahaa pankkiin. 

Ei tartte olla huolissaan, mies saa kyllä omia vapaapäiviään. Ja läheisyyttä, itse olen mielelläni se, joka rapsuttelee ja pitää lusikassa 

Vierailija kirjoitti:

78: mistäs me tiedämme, että tykkäävätkö ne lapset yhdessä pötköttelystä vai eivät. Jos kerran kirjolla ovat, niin hehän voivat vaikka vihata sitä.

Kommentoin siihen, kun joku päätteli, että ainoa mitä tuolla kirjoittajalla olisi lapsistaan sanottavana, olisi, että häiritsevät. 

Autisti äiti yrittää nyt sanoa, että kun tunnistaa miksi on sellainen kun on, ja tiedostaa että täytyy levätä, vähentää kuormitusta, ei ajaudu burnoutiin ja jaksaa paremmin olla vanhempi ja puoliso. 

Kyllä katson ihmisiä silmiin ja lapsia hyväksyvästi ja rakastavasti. Mutta läheltä silmiin katsominen tuntuu inhottavalta, varsinkin jos ihminen on outo. 

Jos kuormitus on ollut kova, ei se mukavalta tunnu kun joku on iholla. Olen siinä sen verran kuin pystyn ja sitten keksitään muuta tekemistä. 

Ei tämä kivaa ole ja taiteilla saa, että jaksaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

78: mistäs me tiedämme, että tykkäävätkö ne lapset yhdessä pötköttelystä vai eivät. Jos kerran kirjolla ovat, niin hehän voivat vaikka vihata sitä.

Kommentoin siihen, kun joku päätteli, että ainoa mitä tuolla kirjoittajalla olisi lapsistaan sanottavana, olisi, että häiritsevät. 

Niin, ei hän kertonutkaan tykkäävätkö lapset yhdessä pötköttelystä. Hän kertoi itse nykyään tykkäävänsä siitä, kun ei ole kuormittunut.

Totta kai hyvä, jos tykkäävät kaikki yhdessä pötköttelystä. Mutta on silti lapsille vähän epäreilua, jos esimerkiksi läheisyys on kiinni vanhemman tykkäämisestä tai kuormittumisesta. Ainakin olisi hyvä olla ruhtinaalliset turvaverkot, joissa lasten perustarpeet tulevat täytetyiksi.

"Ei tämä kivaa ole ja taiteilla saa, että jaksaa" Tarkoitin autismin kanssa.

Kuuntelin kirjaa, jossa henkilöltä leikattiin aivokasvain ja hänelle tuli sen jälkeen oireita jotka rajoittivat hänen elämäänsä. Ne kuulosti ihan samoilta kuin minulla on tämän autisimin kanssa. Jotenkin silloin tajusin, että miten raskasta on elää näiden oireiden kanssa ja vika on todellakin päässä ja pysyy. Täytyy yrittää kuunnella itseään, muuten lähtee henki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^Tuossahan puhuttiin siitä, miten liiallinen kuormitus aiheuttaa sitä, ettei kestä läheisyyttä. Ei, ettei koskaan kestäisi tai pitäisi läheisyydestä. 

Minun äitini ei ollut työelämässä, mutta ilmeisesti sitten minun olemassaoloni kuormitti häntä niin paljon, ettei hän koskaan pitänyt läheisyydestäni. 

 

Sinänsä olisi kyllä ollut mahtavaa jos hän olisi käynyt töissä ja olisin päässyt hoitoon jonnekin, missä olisi otettu syliin.

Oletatko sä nyt, että kaikki autistit on samanlaisia? Tai että kaikki läheisyyttä välttelevät ihmiset ois autisteja? Vai mitä?

Mä oon itse btw todella läheisyysihminen, ja mulla on asperger. Että todellakaan kaikki autistit ei koe fyysistä läheisyyttä ikävänä. 

 

Itse asiassa se menee täsmälleen päinvastoin. Jos aina asettaa jonkun muun omien tarpeidensa edelle, päässä lopulta napsahtaa ja siinä vasta rumaa jälkeä tuleekin. Jotta voi huolehtia muista, pitää ensin huolehtia itsestään. 

Outoa että kukaan autisti haluaa edes ottaa riskin ja ryhtyä vanhemmaksi. Todennäköisesti kärsii niin lapsi kuin vanhempikin. 

Vierailija kirjoitti:

Jos yritetään pakottaa autistia neurotyypilliseen muottiin, niin saadaan aikaan vain mielenterveysongelmia ja rikkonainen ihminen. 

Ehkä hän on mieluummin mielenterveysongelmainen, mutta kykenevä elämään neurotyypillisten ihmisten joukossa itsenäistä elämää, kuin autistina aikuisena isin ja äidin hoivissa?

Jos nyt palataan takaisin siihen, mistä päästiin tähän normilapsen näkökulmaan autistivanhemman lapsena. Eli tähän syömisasiaan.

Joku täällä kovasti oli sitä mieltä että yhdessä saman pöydän ääressä syöminen on täysin turha tapa eikä lapsen tarvitse sitä oppia.

Itse voin kertoa, että jos ei ole halua ja kykyä opetella syömään yhdessä ja halaamaan ja katsomaan silmiin, niin sitten kannattaa jättää myös perheellistyminen muille. Jos taas haluaa perheen, täytyy olla valmis tekemään aivan rutosti töitä, kuten tämä keskustelun autistiäiti on tehnytkin.

Jos ajattelee että toisten on aina joustettava, kannattaa ottaa vaikka joku elämäntilanteeseen sopiva lemmikkieläin. Ei lasta. Ja sitten taas jos lapsen on ottanut, täytyy rakentaa hänelle sellainen ympäristö, jossa hänen on hyvä olla, ja myös kuntouttaa häntä hänen voimavarojensa puitteissa.

Olipa lapsi neurotyypillinen ja vanhempi autisti tai toisinpäin, lapsen tarpeiden pitää tulla ensin.

Mikään syyllistäminen ei ole minulle uutta, olen kyllä ihan itse syyttänyt itseäni kaikesta mahdollisesta, aiheuttamistani traumoistani jne. Ei ole mitään millä voisi minua loukata enemmän, kuin itse olen jo tehnyt. Kävin todella syvällä ja nyt olen räpiköinyt sieltä itseni ylös. 

Haluaisin antaa vertaistukea äideille jotka painii tämän kanssa. Et ole yksin ja on ihan helevetin vaikeaa tasapainoilla jaksamisen kanssa. Aina ei vain pysty. Välillä olen tulpat korvissa kotona, kun muuten leviäisi pää. Tämänkin kun tiedosto, että hälinästä menee hermot, niin siihenkin on apukeino. Antakaa itsellenne armoa. 

Mun molemmilla lapsilla on autismi. Karkaavat yleensä yllättävän kosketuksen alta. Toinen pitää hieronnasta ja toinen liimautuu mielellään kylkeen.

Kysyn molemmilta aina etukäteen saako halata ja jos kieltäytyvät, niin sanon, että tosi hyvä kun sanoit että et halua halata. Molemmat tykkää olla rauhassa arkipäivän jälkeen. Viikonloppuina lojutaan pitkälle päivään ja lepäillään viikon jäljiltä

Mies on kuitenkin parempi siinä, että suoriutuu minua tasaisemmin ekkojen kuuntelusta ja lasten läheisyyden kaipuusta. Joku mietti turvaverkkoja lapsille. 

Kokemuksesta kannustan, että tekisit siten kuin itsestä tuntuu hyvältä ja oikealta. Minä en tehnyt ja tästä on seurannut paljon pahaa.

Meillä on kolme nepsylasta. Keskimmäiselle heistä tuli teini-iässä pahoja haasteita (taustalla mm. sosiaalisten suhteiden vaikeudet, maskaaminen, masennus, ahdistus). Erinäisten vaiheiden kautta päädyimme lastensuojelun asiakkaiksi ja lasta oltiin jo sijoittamassa. Tästä säikähtäneinä pyrimme tekemään kaiken niin kuin lastensuojelu ja perhetyö neuvoivat. He olivat sitä mieltä, että lapsella ei ollut riittävästi rajoja, joten niitä sitten yhdessä asetettiin.



Perhetyön alkaessa lapsella ei ollut vielä diagnoosia, myöhemmin diagnoosiksi tuli autismin kirjo PDA-piirteillä. Olimme kuitenkin aikaisemmin vaistomaisesti toimineet niin, miten PDA-lasten kanssa tulisikin (ns. PANDA-malli, paljon joustoa). Nämä toimintatavat menivät perhetyön ohjauksessa uusiksi.



Perhetyön näkökulmasta normaalit, mutta lapsellemme liian tiukat rajat saivat aikaan taistele-tai-pakene-reaktion, joka suorastaan kroonistui. Perhetyön päätyttyä palasimme vähitellen omiin tapoihimme, mutta vahinko oli jo tapahtunut, lapsen luottamus mennyt ja välejä korjaillaan vielä 3 vuotta myöhemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos yritetään pakottaa autistia neurotyypilliseen muottiin, niin saadaan aikaan vain mielenterveysongelmia ja rikkonainen ihminen. 

Ehkä hän on mieluummin mielenterveysongelmainen, mutta kykenevä elämään neurotyypillisten ihmisten joukossa itsenäistä elämää, kuin autistina aikuisena isin ja äidin hoivissa?

Joo, ihan kuin mielenterveysongelmat olisi hirveä mörkö, mitä pitää kavahtaa. Mt-sairauksiin on sentään lääkkeet, joiden avulla voi elää normaalia elämää. Olisin mieluummin mt, kuin pumpulissa pidetty nepsy.

Autismi ei "parane" millään terapialla eikä tarvitsekaan, jokaisella meistä saa olla sellaiset aivot kuin on. Mutta (sosiaalista) ahdistuneisuutta, jota usein liittyy autismiin, voidaan hoitaa, ja se sisältää kohtuullista altistamista. Välttely vain voimistaa ahdistusoireita.

Altistusharjottelussa pitää huomioida että aistikuormittuminen ja sosiaalinen kuormittuminen ei helpotu altistamalla, mutta ahdistuneisuusoireet (pelko, huoli, jännitys) kyllä.

Lapsi ei pääse katseen kohteeksi joutumisen pelosta sillä että hänen anneta mökkiytyä yksin huoneeseensa. 

Vierailija kirjoitti:

Outoa että kukaan autisti haluaa edes ottaa riskin ja ryhtyä vanhemmaksi. Todennäköisesti kärsii niin lapsi kuin vanhempikin. 

Mulla ei ainakaan ollut mitään tietoa autismista. Vasta romahtaminen kuormituksen takia ja lapsen sittemmin saama diagnoosi autismista kertoivat mistä kyse.

Ennen romahdusta olin erikoinen, mutta hauska tyyppi, jolla musta huumorintaju. Minulla oli aina joku pieni yleissivistyksen knoppi takataskussa ja innostuksen kohteet joista puhuin intohimoisesti.

Pikkuhiljaa tässä palailen omaksi itsekseni ja toivottavasti lapsille jää hyviä muistoja äidistään myös. Melkein kaksi vuotta meni, että alan edes tunnistaa itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos yritetään pakottaa autistia neurotyypilliseen muottiin, niin saadaan aikaan vain mielenterveysongelmia ja rikkonainen ihminen. 

Ehkä hän on mieluummin mielenterveysongelmainen, mutta kykenevä elämään neurotyypillisten ihmisten joukossa itsenäistä elämää, kuin autistina aikuisena isin ja äidin hoivissa?

Ja nämäkö ovat ainoat vaihtoehdot? Autismin kirjolla olevan poikani kanssa on käyty läpi hyvin toisenlainen lapsuus ja nuoruus kuin neurotyypillisen lasten kanssa keskimäärin. Emme pakottaneet häntä neurotyypilliseen muottiin, ja hänestä kasvoi ehjä ihminen. Ei mielenterveysongelmia, elää neurotyypillisten ihmisten joukossa itsenäistä elämää, opiskelee ja käy töissä, on parisuhteessa. Voi kaiken kaikkiaan hyvin. Olen 100 % varma, että pakottamalla hänet pienenä neurotyypilliseen muottiin hänen tilanteensa oli tänä päivänä huomattavasti huonompi.

Vierailija kirjoitti:

Autisti äiti yrittää nyt sanoa, että kun tunnistaa miksi on sellainen kun on, ja tiedostaa että täytyy levätä, vähentää kuormitusta, ei ajaudu burnoutiin ja jaksaa paremmin olla vanhempi ja puoliso. 

Kyllä katson ihmisiä silmiin ja lapsia hyväksyvästi ja rakastavasti. Mutta läheltä silmiin katsominen tuntuu inhottavalta, varsinkin jos ihminen on outo. 

Jos kuormitus on ollut kova, ei se mukavalta tunnu kun joku on iholla. Olen siinä sen verran kuin pystyn ja sitten keksitään muuta tekemistä. 

Ei tämä kivaa ole ja taiteilla saa, että jaksaa. 

 

Itselle tuottaa myös vaikeuksia katsoa vierasta ihmistä läheltä silmiin ensitapaamisella, mutta nyt olen siedätyänyt itseni, että pystyn niin tekemään. Esim lääkäri, joka ottaa katsekontaktin, niin pystyn katsomaan silmiin ja keskustelemaan kuin normaali ihminen. Aiemmin en pystynyt. Joo, kyllä se kuormittaa, mutta yöt on lepoa varten tai lyhyt hetki omissa oloissa riittää. Tuntuu, että joidenkin päätavoite on vain aina olla "helliä itselleen".

No voi herran pieru. Pakkoko sitä on syödä pöydässä ja höpöttää? Meillä teinit menee omaan huoneeseen syömään ja minäkin tykkään syödä kaikessa rauhassa höpöttämättä.

Ei kai semmosta sääntöä ole olemassakaan,että pitää kaikkien syödä samaan aikaan ? Eikö oo pääasia, että saa kupunsa täyteen ? Jokainen tyylillään. Ihme nipotusta. Ehtii sitä kuulumiset vaihtaa muutenkin

Vierailija kirjoitti:

No voi kyynel nyt taas.

Mistä näitä Nepsyjä sikiää?

Suomalaisten sisäsiittoisesta ja p,a,s,k,a,s,ta geeniperimästä.

Vierailija kirjoitti:

Outoa että kukaan autisti haluaa edes ottaa riskin ja ryhtyä vanhemmaksi. Todennäköisesti kärsii niin lapsi kuin vanhempikin. 

Luulen, että kaikki aikuiset, jotka ryhtyy vanhemmiksi, eivät välttämättä tunnista itseään autistiksi, ennenkuin saava autistisia tai aspergerlapsia. Monelle voi vasta silloin aueta tietämys omista neurologisista poikkeavuuksista.