Lue keskustelun säännöt.
Onko kellään sellainen olo, että arvelee kuolevansa piakkoin?
04.02.2024 |
Minulla ei ole mitään syöpää tms, mutta jotkin perussairaudet ovat pahentuneet ja epäilen, että immuniteettini on heikentynyt pysyvästi useiden infektioiden seurauksena.
Nykyään ajattelen koko ajan, että kuolen muutaman lähivuoden aikana. Se ei ole pelkoa, vaan sellainen sisäinen tunne, etuä niin tulee käymään. Tuntuu että pitää alkaa laittaa asioita valmiiksi kuntoon, jotta perikunnalla ei olisi mahdottoman vaikeaa selvitystyötä.
Onko tämä ihan hullu tunne, oire jostain diagnosoimattomasta masennuksesta tms, vai onko se ihan yleinen kokemus ihmisillä? Onko muilla vastaavaa kokemusta?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen olo mulla. Verenpaine ei pysy hallinnassa, pyörryttää ja heikottaa. Kävellessä ottaa rintaan ja henkeen. Sydämen vajaatoiminta varmaan pahentunut. Mutta se on vain hyväksyttävä tämä tilanne mikä on. Kaikki joutuu lähtemään ja mulla on jo ikääkin (53v).
Kuulostaa siltä että olet päästänyt itsesi huonoon kuntoon. Se on oma valinta. Nuo kaikki oireet sopii kuvaan.
1900-luvun alkupuolella syntyneistä huomattavan moni eli n. 90-vuotiaiksi. Siitä huolimatta että tupakoivat, joivat, tehtaat ja autot tupruttivat myrkkyjä, lääketiede oli mitä oli, ei ollut ratsastus-, pyöräily- ym.ym. ym. kypäriä eikä edes turvavöitä.
Mutta ihmiset olivat siroja. Liikkeessä aamusta iltaan.
Meikäläiset alkaa tipahdella nelikymppisinä.
Nykyteinit on niin läskejä että hirvittää. Eliniännodote varmaan 35 vuotta.
Tottahan tuo. Elintavat ovat kaikin puolin rempallaan. Elimistöön tungetaan teollista pökylää ja heti perään kourallinen droppeja. Ympäristö tarkoituksella tyhmentää ja luonnonvalinta on heikentynyt klonkkuja vaikuttaen perimään haitallisesti. Joten viiskymppiset varhaismummelit täällä ripuloi verta kuolemanpelista täristen, kuitenkin uhoten tuhoa viereiselle suurvallalle, missä ei ole kaikkeen typerehtämiseen lähdetty vaan kunnioitetaan perinteitä sekä voidaan hyvin.
Oi voi aikoja ja tapoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sairastan parantumatonta syöpää joka tällä hetkellä (on ollut jo reilun 5 vuotta) remissiossa kiitos nykyaikaisen lääketieteen. Ei edes raskaita hoitoja, vain suun kautta otettava lääke päivittäin.
Työkyvyttömyys eläkkeelle pääsin parantumattoman sairauden takia, enkä kyllä työssä varmasti jaksaisikaan, sen verran kuntoa syö tämä lääke. Itse sairaus ei anna mitään oireita eikä ole levinnyt.
Käyn 3kk välein verikokeissa ja onkologin kontrollissa sekä 6 kk välein CT-kuvassa joka muuten on taas tänään edessä.
Oma ajatukseni on, että juuri nyt, tänään elän, huomisesta ei kukaan tiedä. Ja koska elän, nautin siitä. Ajatella jos eläisin vaikka kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä vuotta vielä, ja sen ajan viettäisin hautomassa ajatusta että kohta kuolen! Hukkaan heitettyä elämää jonka voi käyttää niin paljon parempaan.
Lääkkeestä on sivuvaikutuksensa kuten se, että työelämään en enää kykene. Välillä on armottoman väsyttäviä päiviä mutta silloin lepään.
Minulla on kaksi lähes aikuista lasta jotka tietävät kaiken tilanteestani. Puhumme siitä ja he tietävät että mikään ei ole varmaa. Mutta kenen kohdalla on?
Kuolema ei pelota enkä sitä mieti. Se on jokaisella meillä edessä. Ennemminkin harmittaa jättää elämä taakseen, kun ei ehdikään ehkä - paino sanalle ehkä - toteuttaa niitä haaveita joita vielä haluaisin toteuttaa. Elämänhalu on kova. Harrastan tosi paljon luonnossa liikkumista ja se antaa niin paljon voimaa henkisesti. Muutenkin liikunta on aina ollut minulle tärkeää, tosin pitkille pyörälenkeille en enää pysty, "kiitos" lääkityksen.
Olen elämässä mukana, en aio heittäytyä kuraan kierimään ja kuolemaa odottamaan. Vointini on hyvä.
Kevät ja kesä on edessä, odotan innolla pääsytä kunnolla metsään ja rannoille ja nauttimaan!
Mitä tuohon kuoleman ajattelemiseen ja vatvomiseen tulee, viittaa se mielestäni jonkinasteiseen masentuneisuuteen. Kannattaisi pyrkiä löytämään siihen apua. Elämä on liian arvokas haaskattavaksi turhan suremiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samanlainen olo mulla. Verenpaine ei pysy hallinnassa, pyörryttää ja heikottaa. Kävellessä ottaa rintaan ja henkeen. Sydämen vajaatoiminta varmaan pahentunut. Mutta se on vain hyväksyttävä tämä tilanne mikä on. Kaikki joutuu lähtemään ja mulla on jo ikääkin (53v).
Kuulostaa siltä että olet päästänyt itsesi huonoon kuntoon. Se on oma valinta. Nuo kaikki oireet sopii kuvaan.
1900-luvun alkupuolella syntyneistä huomattavan moni eli n. 90-vuotiaiksi. Siitä huolimatta että tupakoivat, joivat, tehtaat ja autot tupruttivat myrkkyjä, lääketiede oli mitä oli, ei ollut ratsastus-, pyöräily- ym.ym. ym. kypäriä eikä edes turvavöitä.
Mutta ihmiset olivat siroja. Liikkeessä aamusta iltaan.
Meikäläiset alkaa tipahdella nelikymppisinä.
Nykyteinit on niin läskejä että hirvittää. Eliniännodote varmaan 35 vuotta.
Ei ole kyse siitä että olen huonossa kunnossa. Liikun paljon sairauteni rajoissa ja olen hoikka. Minulla on kardiomyopatia ja se etenee lääkityksestä huolimatta. Kuolen siihen lopulta ellei tapahdu ihme lääkerintamalla tai jos pääsen sydämensiirtoon.
Ei ole omalla kohdalla ollut, mutta jos olisi, niin ottaisin vakavissani, koska muutaman muun kohdalla on ollut aina nämä aavistukset oikeassa. Yhdessä tapauksessa jopa niin, että kuollut oli vasta keski-ikäinen, ei mitään sairauksia, mutta tiesin jotenkin että tämä tulee olemaan viimeinen vuosi kun hän on tässä maailmassa.
No teininä mulla oli kyllä epämääräistä tunnetta, että en tule elämään vuoteen 2000 (olen syntynyt 1974), mutta se oli vain jotain satunnaisia ajelehtavia ajatuksia, ei samanlainen syvältä tuleva tieto kuin nuo muut.
Vierailija kirjoitti:
Minä sairastan parantumatonta syöpää joka tällä hetkellä (on ollut jo reilun 5 vuotta) remissiossa kiitos nykyaikaisen lääketieteen. Ei edes raskaita hoitoja, vain suun kautta otettava lääke päivittäin.
Työkyvyttömyys eläkkeelle pääsin parantumattoman sairauden takia, enkä kyllä työssä varmasti jaksaisikaan, sen verran kuntoa syö tämä lääke. Itse sairaus ei anna mitään oireita eikä ole levinnyt.
Käyn 3kk välein verikokeissa ja onkologin kontrollissa sekä 6 kk välein CT-kuvassa joka muuten on taas tänään edessä.
Oma ajatukseni on, että juuri nyt, tänään elän, huomisesta ei kukaan tiedä. Ja koska elän, nautin siitä. Ajatella jos eläisin vaikka kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä vuotta vielä, ja sen ajan viettäisin hautomassa ajatusta että kohta kuolen! Hukkaan heitettyä elämää jonka voi käyttää niin paljon parempaan.
Lääkkeestä on sivuvaikutuksensa kuten se, että t
En minä itseni kohdalla mitenkään pelkää kuolemaa, vaan nimenomaan jäljelle jäävien osalta. Minulla on juuri täysi-ikäistynyt lapsi ja toinen melkein täysi-ikäinen ja haluaisin saada heidän asiansa mahdollisimman hyvään kuntoon valmiiksi. Ja järjestää omat asiani niin, että kuolinpesän asioiden hoidosta ei tulisi heille taakkaa ja monet aikuiselämään liittyvät käytännön asiat ovat vaikeita hoitaa vielä käytännössä lapsille. Pitää metsästää kaikenlaisia laskujakin, joista ei ole edes tietoinen, osa tulee postissa, osa sähköpostissa tilille, jolle ei ole tunnuksia, osa Omapostiin kännykkään, johon ei ole tunnuksia, pankkitili sulkeutuu heti, eikä rahaa enää ole, millä he maksavat kaiken jne. Olen siis totaaliyksinhuoltaja, varmaan ihan eri tilanne niillä, joilla on puoliso. Haluaisin myös muuten olla lapsilleni tukena aikuisen elämän alkuun. Tällaisia asioita mietin. Kyse ei olisi siitä, ettenkö osaisi nauttia omasta elämästäni, päinvastoin näen joka päivä pieniä asioita, joista tulee hyvä mieli, kuten joku lintu tai kaunis tähtitaivas tms.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni tuntuu sekoittavan tämän tuntemuksen masennukseen, ahdistukseen tai kuoleman ajatuksissa vatvomiseen. Mutta ainakaan itselleni ei ole kyse siitä, eikä ilmeisesti muutamalle muullekaan, joilla on tai on ollut sama tuntemus.
Kun ei tässä ole kyse kuoleman ajattelusta, vaan sen tuntemuksesta, jotain minkä vain kokee olevan "lähellä" ajatteli sitä tai ei.
Eikä kyse ole masennuksesta, siitä ettei olisi elämässä tarkoitusta tai ahdistaisi. Minä voin tuon tuntemuksen aikaan henkisesti hyvin, osasin nauttia elämästä, ehkä jopa enemmän kuin ns. terveenä. Mutta se tuntemus vain oli läsnä.
Tämä ketju kertonee siitä, ettei tämä tuntemus ole monellekaan tuttu, niin harva tuntuu ymmärtävän mistä ap puhuu.
Vierailija kirjoitti:
Moni tuntuu sekoittavan tämän tuntemuksen masennukseen, ahdistukseen tai kuoleman ajatuksissa vatvomiseen. Mutta ainakaan itselleni ei ole kyse siitä, eikä ilmeisesti muutamalle muullekaan, joilla on tai on ollut sama tuntemus.
Kun ei tässä ole kyse kuoleman ajattelusta, vaan sen tuntemuksesta, jotain minkä vain kokee olevan "lähellä" ajatteli sitä tai ei.
Eikä kyse ole masennuksesta, siitä ettei olisi elämässä tarkoitusta tai ahdistaisi. Minä voin tuon tuntemuksen aikaan henkisesti hyvin, osasin nauttia elämästä, ehkä jopa enemmän kuin ns. terveenä. Mutta se tuntemus vain oli läsnä.
Tämä ketju kertonee siitä, ettei tämä tuntemus ole monellekaan tuttu, niin harva tuntuu ymmärtävän mistä ap puhuu.
Edellinen oli siis nro 2.
Ja mulla myös oli ferritiinit alhaiset, kuten jollain toisellakin tässä ketjussa. Olen nyt syönyt puoli vuotta rautaa ja tuntemus on vähentynyt. Tähän voi olla muitakin syitä, terveys on muillakin tavoin kohentunut, mutta en ihmettelisi vaikka joku tuollainen aiheuttaisi tuntemuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuolen tuotapikaa nälkään,en elä montaa kk
Joka päivä.
ahdistuneisuushäiriöinen