Miksi avioerojen vaikutuksista lapsiin ei voisi keskustella tiedepohjaisesti yleisellä tasolla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle ainakaan se ero ei ollut erityisen traumaattisia, vaan se kun vanhemmat oli vielä yhdessä ja tappelivat. Elämä parani suunnattomasti, kun viimein erosivat. Tuntuu, että ihmiset, jotka on onnellisista perheistä, eivät tajua sitä. Luullaan lapsellisesti, et se yhdessä pysyminen ois lapselle paras.

 

Erolapset itse kertoo eron negatiivisista vaikutuksista. Ja niitä tutkitaan erolapsista. 

Niin jotkut ja kovaääniset ja dramaattisuuteen taipuvaiset. Mitään tilastoa tuskin on, että onko noita traumoja 20 prosentilla vai 80 prosentilla.

Vieläkö alapää vie? Vai tuliko vaihdevuodet?

Minun eroni syyt oli pahat riidat, jotka tuli väkivaltaisiksi. Kun exä oli paiskannut minut keittiön lattialle, nostin katseeni ja näin 4-vuotiaan lapseni kauhistuneet kasvot, tajusin, että tämä loppuu nyt.

Uuden suhteen aloitin vasta 3 vuotta eron jälkeen. Uudellakin kumppanilla on lapsia, eikä meillä ole aikomustakaan muuttaa yhteen niin kauan, kun lapset asuu kotona. Lapset ovat tavanneet hänet, ollaan esim. käyty porukalla harrastamassa niin, että lapsetkin on mukana, mutta yleensä nähdään lapsettomina viikonloppuina.

Että kiitos kysymästä.

Einperheen ehjyys tai rikkinäisyys riipu pelkästä vanhempien suhdestatuksesta.

Meidän perhe oli ihan ehjä, vaikka vanhemmat ei yhdessä olleetkaan. Vastaavasti on olemassa monia ydinperheitä mitkä on sisältä täysin rikki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai täällä nyt muutenkaan mistään tieteellisestä voi keskustella. Itseäni kiinnostaisi kovasti myös ydinperheen vaikutukset lapsiin. Oma lapduuden perheeni on tunnekylmä ja vanhempien parisuhde loisti poissaolollaan. Paljon rikkinäisempi ja mielenterveysongelmallisempi ihminen minusta tuli kuin ystävistäni jotka ovat eroperheistä. 

Totta.

Minulla ei ole koskaan ollut isää, vaikka se äidin silloinen mies asui jopa samassa asunnossa. Meillä ei ollut koskaan minkäänlaista lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Kotona elettiin sen yhden mielialojen mukaan ja inhosin usein kotiin menemistä. Mutta hei, vanhemmathan oli yhdessä, ja elettiin ydinperheenä. Kaikkihan on silloin hyvin.

 

Sinä et joko ymmärrä yhtään mistä p

 

Eli kerro mistä syytät ja miten se sinusta olisi pitänyt ratkaista?

Erohysteerikot marinoituu hysteriassaan

Vierailija kirjoitti:

Hohhoijaa, täällä erokatkeroituneet huutamassa ihanaa ja pyhää ydinperhettä ja arvostelemassa muiden erojen syitä.

Erolapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen väitettä että vanhemmat ei muka voisi hoitaa lapsen asioita ja omaan eroonsa liittyviä asioita hyvin lapsen kannalta. Mistä tällainen kokemus tulee?

 

Ei minun ex ainakaan osannut. Ei osannut, kyennyt tai halunnut olla isä eron jälkeen. Uusi nainen ja hänen lapsensa oli se juttu. Sinne meni isä monen sadan kilometrin päähän. Hyvä minulle, huono lapsille. 

Yritä ymmärtää että sinun ja eksäsi tilanne ei ole yhtä kuin kaikkien eronnneiden tilanne.

Moni vanhempi saa asiat toimimaan erosta huolimatta, vaikka kaikilla ei onnistukaan.

 

Aika harva saa toimimaan. Jos saisi niin ei tarvisi elatus- ja tapaamissopimuksia ym. Ei olisi uusperhesotkuja ja muuta vääntöä. 

Usein sarjaeroajat omaa häpeäänsä ja syyllisyyden tunnettaan peitelläkseen pyrkivät luomaan tarinoita joilla erosta tehdään asia jota lapsi toivoo. Tällä vältetään omien tekojen vaikutuksen kohtaaminen. Paetaan sitä siis.

Eli apn mielestä erot pitäisi vain kieltää koska ap uskoo että ero on aina huono juttu ja haluaa että kaikki muutkin uskovat niin.

Mielestäni ero on aina paras ratkaisu jos siltä tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa toki. Mutta en minä ainakaan eronneena jaksa kuunnella sitä ikiaikaista jankkausta siitä, että ydinperhe on lapselle paras. Kukaan ei ole täydellinen, ei vanhempana eikä muutenkaan. Jokaisella on omat haasteensa elämässä, myös jokaisella lapsella. Osoittaa kyvyttömyyttä asettua toisen asemaan, sekä elämänkokemuksen puutetta, jos toisen epäonnen kohdalla alkaa jankkaamaan jotain tieteellisiä tutkimuksia siitä mikä ois paras. 

Pitäisikö asiasta sitä vaieta? Jos näin niin miksi pitäisi vaieta?

En ole tuo jota lainasit. Mutta itse eronneena niin etten itse pahemmin erosta voinut päättää, en joka kulmalla haluaisi vielä kuulla hokemista siitä, kuinka lapseni elämä on nyt pilalla ja hän lopullisesti rikki psyykkisesti, eikä asialle voi tehdä y

Saako lapsesi kuulla, että on kärsinyt tragedian? Se on avain toipumiseen. Kaikki ympärilläni ja mediat ja kaikki käyttäytyivät aina kuin ero ei merkitsisi yhtään mitään. Vasta kun ymmärsin, että kaikki valehtelevat aloin todella kyseenalaistaa syyllisyyden kokemustani ja ymmärtää ongelmiani. Sain vasta aikuisena tuomita syylliset ja antaa heille anteeksi ja aloin parantua. Onhan se vähän pitkä tie, mutta nyt minulla on sentään mahdollisuus ja olen saanut olla onnellinen ja pystynyt uskomaan, että minua todella rakastetaan ja minusta pidetään (puolisoni, omat lapseni esimerkiksi). 

Kukaan ei kylläkään yrittänyt olla kuin kaikki olisi fine. Lapsen päiväkotiin kerroin asiasta, jotta osaisivat ottaa asian huomioon. Neuvolassa otettiin asia esiin ja tarjottiin jutteluaikaa sekä minulle, että lapselle.

Sitten taas se uusi arki pitää saada toimivaksi ja rutiinit kulkemaan. En tiedä näyttäytyykö jollekin sitten sellaisena, että nyt meidän pitää olla lapsen kanssa jo totaalisen yli kaikesta. 

Kun näin ei ole. Vaan sillä toimivalla arjella ja rutiineilla yritän luoda uutta turvallisuuden tunnetta lapselle.

Toisinaan asiasta jutellaan, muttei pidetä koko ajan asiaa yllä. Ja kyllä, lapselle olen kertonut että saa itkeä, raivota, mitä vaan tunteita asiasta herää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle ainakaan se ero ei ollut erityisen traumaattisia, vaan se kun vanhemmat oli vielä yhdessä ja tappelivat. Elämä parani suunnattomasti, kun viimein erosivat. Tuntuu, että ihmiset, jotka on onnellisista perheistä, eivät tajua sitä. Luullaan lapsellisesti, et se yhdessä pysyminen ois lapselle paras.

 

Erolapset itse kertoo eron negatiivisista vaikutuksista. Ja niitä tutkitaan erolapsista. 

Niin jotkut ja kovaääniset ja dramaattisuuteen taipuvaiset. Mitään tilastoa tuskin on, että onko noita traumoja 20 prosentilla vai 80 prosentilla.

Lapsuudessani eroilla ei myönnetty olevan mitään negatiivisia vaikutuksia. Oikein tukivat sairastumistani kieltämällä koko asian niin kuin sinä toivot nytkin monille täysin syyttömille lapsille. 

Vierailija kirjoitti:

Einperheen ehjyys tai rikkinäisyys riipu pelkästä vanhempien suhdestatuksesta.

Meidän perhe oli ihan ehjä, vaikka vanhemmat ei yhdessä olleetkaan. Vastaavasti on olemassa monia ydinperheitä mitkä on sisältä täysin rikki.

Jep. Olen itse sellaisesta "ydinperheestä" mikä oli aivan rikki. Ei sitä voinut sanoa perheeksi. Se että vanhemmat oli yhdessä oli täyttä tuskaa. Toivoin eskari-ikäsiestä asti että äiti eroaisi. Minulla ei ollut isää vaan kotona oli käytökseltään arvaamaton ja pelottava vieras ihminen, mihin minulla ei ollut mitään suhdetta. Tämä teki itsemurhan kun olin 11v. Oli uhkaillut sillä monia kertoja aiemmin, myös lasten kuullen. En voi sanoa menettäneeni oikeastaan mitään. Sen jälkeen kotona oli turvallista eikä tarvinut pelätä mitään. Jos olisivat eronneet niin se olisi ollut helpotus jo paljon aiemmin.

Tutkimusasettelu olisi vaikeaa. Mikä olisi verrokkiryhmä? Lapset, joiden vanhemmilla on ollut onnellinen parisuhde, eikä ero ole käynyt mielessäkään? Vai lapset, joiden vanhemmat ovat olleet eron partaalla, mutta ovat sittenkin päättäneet pysyä yhdessä? Jos haluttaisiin tutkia esim mielenterveysongelmien, työttömyyden tai päihdeongelmien yleisyyttä, syy-seuraussuhteen osoittaminen olisi hyvin vaikeaa. Kaikki aiheet eivät sovi tutkimuskohteiksi.

Mutta onneksi voimme ottaa käyttöön ihan maalaisjärjen. Jos vanhempien suhde on suht riidaton ja perhe-elämä tasaista ja toimivaa, on ero varsinkin isommalle lapselle suuri muutos ja menetys. Lapset sopeutuvat, mutta surevat ja monet reagoivat heti tai viiveellä. Nämä rakkaus loppui - ja kasvoimme erilleen-erot, jotka hoidetaan ehkä hyvinkin, saattavat olla lapsille kaikkein vaikeimpia ja niillä voi olla isoin negatiivinen vaikutus. Silloinhan lapsella on eniten menetettävää. Jos eron takana väkivaltaa, päihteitä tms, erohan voi olla lapsille helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan Suomessa miten yleisesti käytössä se, että lapset asuvat jatkuvasti vanhassa kodissaan ja vanhemmat vuorottelevat siellä oloa? Sanotaanko sitä linnunpesässä tms? Alkuun kuulosti pähkähullulta mutta kun asiaa mietin niin varmaan voi helpottaa lasten tilannetta kun heidän ei tarvitse liikkua kotien välillä. Tämmöinen järjestely tietysti edellyttää aika siistiä eroa ja yhteistyötä ja haastava vanhempien järjestää.

Ei ole yleisessä käytössä, koska aikuiset eivät halua muuttaa koko ajan, "koska eihän se toimisi". Lapsilta sitä kyllä vaaditaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Hyvinhoidetut erot ovat valhe. Luonnollisesti ihmiset voi elää valheessa, jos kokevat sen omaksi edukseen."

Menikö tunteisiin se, että jotkut vanhemmat hoitaa asiat hyvin erosta tai omasta suhdestatuksestaan huolimatta?

Sellaisilla ei ole mitään syytä erotakkaan. Onhan se nyt ihan sairasta. Jos minä joskus eroan, niin en taatusti sellaisesta syystä, että olisi liioittelua repiä se vastapuoli kappaleiksi. 

 

Tiedätkö, kun sinä et välttämättä ole se joka erosta päättää, vaan puolisosi eroaa sinusta.

Näin kun kävi itselleni, niin mitähän muuta voin tehdä kuin yrittää saada huoltajuuskuvioista mahdollisimman toimivat? 

Vierailija kirjoitti:

Eli apn mielestä erot pitäisi vain kieltää koska ap uskoo että ero on aina huono juttu ja haluaa että kaikki muutkin uskovat niin.

Mielestäni ero on aina paras ratkaisu jos siltä tuntuu.

Missä on sanottu että pitäisi kieltää? Älä ole noin lapsellinen. Tai sitten et kestä vain keskustella aiheesta. Koska joku sinua triggeroi kun teet noin absurdin väitteen että joku haluaisi kieltää erot. Ennemminkin tuntuu että jotkut haluaisivat kieltää niiden vaikutuksista keskustelun avoimesti.

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa miten jotkut jaksaa itkeä vanhempien eroa vielä aikuisenakin.

Sinulla on selvästi ollut empaattinen kasvatus. 

En aina tuntenut itseäni edes aikuiseksi, kun se pieni viaton lapsi oli jäänyt sinne sisimpään syrjään sysättynä. Ei kuule paljoa naurata olla romu aikuinen, mutta parantumisen puolesta itse ainakin puhun. Minusta siihen kuuluu vääryyden tunnistaminen, sen tuomitseminen ja rankaisi/anteeksiantaminen. Ihan niin kuin missä tahansa oikeusloukkauksessa, mutta ilman juridiikkaa.

Vaikea on erottaa tutkimuksessa sitä, mikä on avioeron aiheuttamaa ja mikä on aiempaa taakkaa, joka purkautuu myöhemmin elämässä. Joskus turvattomuuden kokemukset näkyvät vasta aikuisena esim. luottamuksen rakentamisen vaikeutena, päihderiippuvuuksina, vinoutuneina parisuhteina.

Tapasin joskus aiemmassa työssäni aikuisen ihmisen, jolla oli päihderiippuvuus ja lisäksi haitallisia parisuhteita, väkivaltaa, hyväksikäyttöäkin. Kun kysyin, miten tämä kaikki on alkanut, sieltä alkoi purkautua vyyhti, jossa on lapsuus katsottu vanhempien tietynlaista valta-asemaa, taloudellista riistoa, keskinäistä verbaalista tappelua parisuhteessa ja pettämistä, Koulu oli ainoa paikka, jossa koki, ettei tarvitse olla hajuton ja väritön ja koko ajan yrittää miellyttää vanhempiaan ja yrittää estää myrskyn syntymistä. Eihän sellaisesta kukaan omin voimin pääse eteenpäin ilman kunnollista terapiaa. Tämä siis oma mielipiteeni.

 

Kyllä ne lapsuudenperheen mallit voivat aiheuttaa ongelmia usein vasta aikuisiässä, mutta se tulee yleensä ilmi vasta omien vaikeuksien myötä. Tietenkään ero ei ole ainoa ratkaisu, vaan aikuinen ihminenkin saattaa yhä uudestaan ja uudestaan hakeutua samantyyppisiin parisuhteisiin ja elämänhallinta yleisesti voi olla hukassa, jolloin lapsen tai nuoren tilanne ei parane. Puhutaan ylisukupolvisista haasteista, jolloin ongelmat seuraavat sukupolvelta toiselle. Aikoinaan vuosia sitten kohtasin myös päihderiippuvaisen ihmisen, joka sanoi, että hän on pilleristi/alkoholistiperheestä ja hänen isänsä oli myös alkoholistiperheestä. Päihderiippuvuus seurasi jo kolmannessa sukupolvessa. Siinä on vaikea mennä kenenkään sanomaan, ettei niin voi elää, kun sitä elämää se ihminen on juuri nähnyt ja elämäntyylin sieltä lapsuudesta jo omaksunut. Tietysti toivoo, ettei sitä neljättä sukupolvea enää päihderiippuvaisten sukupolvien ketjuun syntyisi. Jos tuollainen henkilö hankkii lapsen, toivoisi hänen pääsevän päihteistä eroon ennen sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huvittaa miten jotkut jaksaa itkeä vanhempien eroa vielä aikuisenakin.

 

Miksi noin ilkeä? Toisen suru huvittaa sinua? Huh...

Vaikea uskoa, että tällä kommentoijalle on siis itselläkään hyvä suhde vanhempiin, kun suhtautuminen on tuollainen toisen suruun. 

Vierailija kirjoitti:

Tutkimusasettelu olisi vaikeaa. Mikä olisi verrokkiryhmä? Lapset, joiden vanhemmilla on ollut onnellinen parisuhde, eikä ero ole käynyt mielessäkään? Vai lapset, joiden vanhemmat ovat olleet eron partaalla, mutta ovat sittenkin päättäneet pysyä yhdessä? Jos haluttaisiin tutkia esim mielenterveysongelmien, työttömyyden tai päihdeongelmien yleisyyttä, syy-seuraussuhteen osoittaminen olisi hyvin vaikeaa. Kaikki aiheet eivät sovi tutkimuskohteiksi.

Mutta onneksi voimme ottaa käyttöön ihan maalaisjärjen. Jos vanhempien suhde on suht riidaton ja perhe-elämä tasaista ja toimivaa, on ero varsinkin isommalle lapselle suuri muutos ja menetys. Lapset sopeutuvat, mutta surevat ja monet reagoivat heti tai viiveellä. Nämä rakkaus loppui - ja kasvoimme erilleen-erot, jotka hoidetaan ehkä hyvinkin, saattavat olla lapsille kaikkein vaikeimpia ja niillä voi olla isoin negatiivinen vaikutus. Silloinhan lapsella on eniten menetettävää. Jos eron takana väkivalta

Nyt ollaan asian aivan ytimessä. Juuri tuollaisista eroista mihin viittaat kaikista vaikempina ja lapsille isoimpia negatiivisia vaikutuksia aiheuttavina pitäisi keskustella mediassa ja muutenkin huomattavasti enemmän. Juuri tuota keskustelua jotkut tuntuvat pelkäävän. Miksi?

Kaikista inhottavinta oli, kun eronneet vanhemmat halusivat tutustuttaa uusiin kumppaneihinsa. Olettaen, että lapsikin heitä pitää tosi kivoina. Oksetti katsella sitä nuolemista ja uutta onnea, kun lapsi oli jätetty aikuisten sisarusten heittopussiksi, asustelemaan milloin kenenkin sisaruksen luona, josta tuli tosi ylimääräinen olo: anteeksi että olen olemassa. Tosi nuorena muutto omille, pois toisten harmina olemisesta. Sitten kun yrität 15v:na hoitaa kaiken yksin, sinulta vielä odotetaan hyviä koulumenestyksiä ym. Kuvottavaa. Vanhempien liitto oli ihan ok, ei riitoja, joten kaikki traumat jäivät todellakin juuri erosta. Olisi kirjan mittanen, jos alkaisi kertoa, miten se koko elämään on vaikuttanut eri tasoilla. Päällisinpuolin lapsista ei välttämättä huomaa, mutta sisällä on niin paljon tuskaa ja surua ja lapsihan on lojaali vanhemmilleen, eikä valita.    

Koska varsinkaan naiset eivät mitään keskustelua halua. MINUN tunteet, MINUN halut, MINUN paha mieli. Jos lapsi pitäisi ottaa huomioon, siinähän joutuisi sitten unohtamaan kaikki omat suunnitelmat.