Lue keskustelun säännöt.
Lapseni puheet särkee sydämeni, sanokaa jotain.
24.01.2024 |
Esikoiseni 15v taas puhui niin, että mun on vaikea nähdä suuntaa ja jaksaa. Ollaan erottu ja lapset asuneet vuosia minun kanssa, olen aina ollut varsin kaikkeni antava perhekeskeinen ihminen ja panostanut äitinä.
Ehdotin lapsille yhtä tapahtumaa viikonloppuna, että mentäisiinkö (ajatus että mukava juttu yhdessä). Esikoinen "no sä voit mennä ni me mennään isälle". Minä siihen että ei kun on äitiviikonloppu ja tehdään jotain yhdessä, tyttö "ei kyl sä voit mennä tonne iha hyvin ja me isällä". Sanoin että miten kuulostaa kuin haluisit vaan mennä sinne, usein sanot menet vaikka on tarkoitus olla meillä kotona. Esikoinen "no kun niillä on kivempaa, rennompaa ja normaalimpaa. Kukaan ei valita mistään niin ku sä ja tehään kaikkee kivaa yhdessä". Sanoin, että niin minä olen yksin aikuisena lasten kanssa eikä ole puolisoa ja hänen lapsia kuten isällä niin tietysti vähän erilaista mutta minä yritän kaikkeni olla mukavasti yhdessä. Tyttö: "no sä voit hommata itelles uuden miehen ja perheen kans jos haluut mut me ei sen kaa olla vaan me voidaan muuttaa isän luo".
Lähdin töihin itkien. Tuntuu kuin puukko olisi pistetty rintaan, sattuu niin. Mitä minä voin? Luovuttaa lapset sinne elämään uusperhettä jossa on kaksi aikuista, omakotitalo ja resurssit taloudelliseen sekä kahden aikuisen myötä myös toiminnalliseen? Mitä jää minulle. En halua yksinäisyyttä, työtä vaan ja itsekästä sinkkuelämää, vaan äitiyttä ja hyvää arkea perheeni kanssa. Tyttö ei puhunut vihaisesti että olisi ollut jostain suuttunut, vaan aidosti. Se satuttaa niin.
Kommentit (217)
Vierailija kirjoitti:
Vielä 2v sitten tämä sama tyttö oli äidin tyttö enemmän kuin sisarukset, temparamenttisin ja herkin lapsista, mutta selkeästi sanoi että äiti on hänen tärkein ihminen. Nyt olen se, kuka kaikkein ikävin eikä minun kanssa välitä olla lainkaan. Ap
Kaksi vuotta tuossa iässä muuttaa lasta todella paljon. On tullut irtioton-aika ja silloin äidissä on kaikki vika. Anna tilaa, aikaa ja rajojakin ja muista, että edelleen olet tytölle tärkein ja rakkain, vaikka sen syvälle piilottaakin ja muuta puhuu. Nyt on raskasta tietysti kuunnella hänen tylytystä, mutta se vain kuuluu elämään ja vielä tulee aika, jolloin taas lähennytte. Ja nuorena aikuisena hän ehkä kykenee myöntämään, että oli ehkä kamala ja aika hankala "silloin", mutta että nyt hän ymmärtää ja arvostaa sitä kaikkea, mitä hänen vuokseen teit ja yritit, etkä koskaan hylännyt, vaikka hän ois ollut miten kamala.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä tuon ikäisille voi jo hyvin sanoa, että tuollainen puhe satuttaa - teinienkin on hyvä pikkuhiljaa oppia, että millaista on kohtelias ja toiset huomioon ottava puhe. Ja että äiditkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet.
Vierailija kirjoitti:
teini-ikäiset nyt sanoo vanhemmilleen mitä sattuu, niitä ei kannata ottaa kovin tosissaan, eivät usein itsekään edes tarkoita mitä sanovat ja jos sillä hetkellä vaikka tarkoittavatkin, niin mieli muuttuu kyllä myöhemmin. Muistelepa vaikka itseäsi teini-iässä, varmaan kapinoit jollain tavalla vanhempiasi vastaan, ja teillä teini tietenkin kapinoi eniten sinua vastaan, koska olet ollut päävastuussa hänen kasvatuksestaan.
Mieti asiaa niin, että teini-iän yksi tehtävä on se, että lapsi irtautuu vanhemmistaan voidakseen sitten myöhemmin elää itsenäisesti, ja aina se irtautuminen ei ole helppoa, lapsen on joskus pakko dissata vanhempia, muuten se irrottautuminen ei onnistu.
Eli yritä vaan olla vähemmän herkkä teinin sanomisille, muista että olet hänelle joka tapauksessa rakas ja tärkeä, vaikka hän ei sitä ehkä teini-iässä osaa aina näyttääkään.
Tuntuu siltä, että teinit eivät uskalla olla ihan itsejään, kun siellä on se uusi äitipuol,i jota pitää ,ettei isille tuu paha mieli. Sulle uskaltavat purkaa pahaa oloa, sillä sitä varmasti on se teidän eronne heillekin.
Koeta kertoa miten he ovat rakkaita sulle, halaa jos teillä on tapana. Kerro myös että sinua satuttaa, jos kokevat noin niinkuin kertovat.
Vierailija kirjoitti:
Oli pitkään hankalaa, monia tekijöitä eikä kommunikaatio toiminut. Jälkikäteen ajatellen saatoin olla synnytysten jälkeen ehkei masentunut mutta ainakin ahdistunut, mies taas ei lähtenyt keskusteluihin eikä suostunut pariterapiaan (jos sulla on ongelmia mene yksinäs hoitamaan pääsi), vetäytyi telkkarille. Suuttuneena nimitti ämmäksi ja lehmäksi. Tunsin etten ole nähty enkä lainkaan nainen hänelle (jälkikäteen ajatellen en koskaan ollut hänelle sitä).
Mutta nyt muistan vaan hyvän. Huumorimme, harrastukset, perheyhteyden, kumpikin hoiti kotia ja lapsia, terveet yhdistävät elämäntavat.
Suomalaisella sisulla ja silleen. Onpa ollut harvinasen v-mäinen äijä. Nyt sitten ollaan niin makeeta uusperhettä että. Sun kasvattamat lapset kruununjalokivinä. Uudelle pitää varmaan nyt marmattaa lasten kuullen sinun mitättömyyttä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta näyttää, että minun 15v. ihailee ja arvostaa tätä isän uutta puolisoa. Viestittelevät jne. Tunnen olevani syrjässä enkä kiinnostava.
Ja näyttää, että elävät paitsi varakasta elämää niin ex esittää parhaat puolensa ja heillä menee hyvin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei ap . Minulla oli aivan samanlainen tilanne kun erosin . Vanhin lapsistani syytti minua kaikesta . Tunsin itseni ihan nollaksi . Oli todella raskasta aikaa . Aikuistuttuaan pyysi anteeksi selitti käytöksensä sillä, että olin hänelle rakas ja läheinen , tiesi että en kääntäisi hänelle selkääni , oli siksi turvallisinta purkaa se minuun . Murrosikä on aika rankkaa kun muutenkin kuohuu . Tsemppiä ap , kyllä se siitä .
Viimeisin vastaaja, muistatko missä iässä helpotti? Miten sait oman elämäsi rakennettua, mistä ilo ja voima? Miten neuvoisit nyt toimimaan tai mitä välttää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikku hiljaa purkaukset väheni joskus siinä 17 v. ikäisenä . Nyt ollaan hyvissä väleissä , tosin hän onkin jo 34 ja minä 64 . Kyllä se siitä lutviutuu . Usko pois .
Vierailija kirjoitti:
Minusta näyttää, että minun 15v. ihailee ja arvostaa tätä isän uutta puolisoa. Viestittelevät jne. Tunnen olevani syrjässä enkä kiinnostava.
En jaksa uskoa, että olisit syrjässä. 15-vuotias elää aika myrskyisää aikaa, ja ne omat vanhemmat tuntuvat lähinnä olevan vain esteenä ja kaikkitietävän teinin tiellä. Tottakai varakkaan isän luona elämä on mukavaa, kun voi saada kaikkea, mitä kavereillakin on. Saattaahan isä siellä mustamaalatakin, kuka tietää, kun niin rumasti sinua nimitteli yhdessä ollessanne. Minusta voisit ihan kaikessa rauhassa ja provosoitumatta jutella tytön kanssa, ja sanoa, miten hänen sanansa satuttivat. Voisit myös sanoa, että hän voi ikänsä puolesta valita itse, haluaisiko muuttaa kokonaan isälleen. Nythän exäsi ja tyttäresi noukkivat vain rusinat pullasta, kun päävastuu on ollut sinulla. Saattaa se isäkin ehtiä vielä kuulemaan kunniansa, ennen kuin tyttö on täysi-ikäinen.
Mutta ennen kaikkea lopeta antamasta kaikkesi lasten eteen, koska vähempikin riittää. Jos yrität aloittaa ns. oman elämän vasta sen jälkeen, kun lapset muuttavat omilleen, niin sitten vasta tyhjää ja yksinäistä onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En saa mitenkään rakennettua omaa elämää kun lapset ovat totaalivastaan että minulla olisi täällä uusi kumppani ja taas olen niin sidottu arjessa ettei mahdollisuuksia käydä deittailemassa. Ihanaa olisi viettää ihan normaalia kotoisaa aikaa kumppanin kanssa mutta miten ihmeessä... jos tänne tuon jonkun vastoin lasten tahtoa, on se satavavarma keino menettää heidät isän luo.
Ja toisaalta kuulen väkisinkin lapsilta koko ajan kuinka he viestittelevät ja soittelevat keskenään, sopivat pitsailtoja ja milloin mitäkin retkiä ja menoja yhdessä. Kysyvät neuvoja jne jakavat asioita heidän kanssaan.
Olen niin syrjässä kuin olla voi jotenkin tällä hetkellä. Työssäkäyvä äiti, en muuta. Ja joo on ystäviä ja harrasteita, muttei tätä tunnetta ja arkea muuta. Hoidan yksin, vastaan yksin, mitään en saa rakennettua. Talous yksin kymmeniä kertoja heikompi kuin heillä.
Erotessa ottaa aina samalla sen riskin, ettei lapset asu loppuun asti sun kanssa. Se on erityisen ikävää, jos ero ei ole ollut oma valinta. Varsinkin teini-iässä nuori voi kiinnittää huomiota arjen helppouteen (kummassa kodissa helpommat säännöt) ja ihan vaan rahaan (kummassa kodissa on paremmat oltavat taloudellisesti) ja mennä sen mukaan. Elämä pyörii nuoren oman navan ympärillä ihan ydinperheissäkin, se kuuluu ns. asiaan, mutta eroperheissä sama voi tarkoittaa yhdessä kodissa asumista ja "kotishoppailua".
En itsekään jaksanut sitä kahden kodin välillä seilaamista enää 15-vuotiaana ja yksinkertaisesti valitsin sen kodin, joka oli lähempänänä kavereita ja koulua.
Olen asiaa joutunut käsittelemään myöhemmin terapiassa, koska oma vanhempisuhde tavallaan loppui liian aikaisin. Erot eivät ole helppoja lapsillekaan.
No minusta tämä kommentti kertoo paljon. Jos pelkäät lapsia ja heidän karkaamista isälle, niin lapset vaistoavat tämän ja varmasti myös pelaavat asialla ja sun huonolla omallatunnolla. Kuulostaa, ettet arvosta itseäsi juurikaan ja lapsetkin ovat jo oppineet, että sua saa kohdella miten haluaa ja vaikka hylätä jos et mene lasten jokaisen oikkuun mukaan. Kannattaa alkaa aidosti miettimään, millaista se oman näköinen elämä voisi olla ja kulkemaan sitä pitkin. Lapsille luo turvaa, että aikuinen kestää heidän pettymyksensä ja harmituksensa ja auttaa hankalien tunteiden yli. Ei se, että äiti alkaa koko perheen kynnysmatoksi.
Jos isä on järkevä, niin tukisi myös uutta suhdettasi. Esim. meillä jos lapset alkaisi puhua negaa äidin uudesta kumppanista niin ei kyllä todellakaan lähdettäisi mukaan sitä lietsomaan, puhumattakaan siitä että se olisi syy muuttaa pois äidiltä (olettaen, että kyseessä olisi ihan normaali ihminen).
Halusin vain sanoa, että saat jatkaa elämää eron jälkeen ja olla onnellinen.
T. Yksi uusperheellinen
Vierailija kirjoitti:
No minusta tämä kommentti kertoo paljon. Jos pelkäät lapsia ja heidän karkaamista isälle, niin lapset vaistoavat tämän ja varmasti myös pelaavat asialla ja sun huonolla omallatunnolla. Kuulostaa, ettet arvosta itseäsi juurikaan ja lapsetkin ovat jo oppineet, että sua saa kohdella miten haluaa ja vaikka hylätä jos et mene lasten jokaisen oikkuun mukaan. Kannattaa alkaa aidosti miettimään, millaista se oman näköinen elämä voisi olla ja kulkemaan sitä pitkin. Lapsille luo turvaa, että aikuinen kestää heidän pettymyksensä ja harmituksensa ja auttaa hankalien tunteiden yli. Ei se, että äiti alkaa koko perheen kynnysmatoksi.
Jos isä on järkevä, niin tukisi myös uutta suhdettasi. Esim. meillä jos lapset alkaisi puhua negaa äidin uudesta kumppanista niin ei kyllä todellakaan lähdettäisi mukaan sitä lietsomaan, puhumattakaan siitä että se olisi syy muuttaa pois äidiltä (olettaen, että kyseessä olisi ihan normaali ihminen).
Pakko kommentoida, mutta itse muutin pois äidiltäni, kun sinne muutti uusi bonusisä. Äitini ei ollut kynnysmatto, päinvastoin, eli mielestäni liikaa uudelle miehelle.
Uusperhekuviot voi olla todella monimutkaisia.
Teini-ikäisestä tytöstä ulkopuolisen miehen muuttaminen omaan kotiin täysin ymmärrettävästi kammottava ajatus ja kokisi äidin vähät välittävän hänestä jos niin toimisi.
Oli pitkään hankalaa, monia tekijöitä eikä kommunikaatio toiminut. Jälkikäteen ajatellen saatoin olla synnytysten jälkeen ehkei masentunut mutta ainakin ahdistunut, mies taas ei lähtenyt keskusteluihin eikä suostunut pariterapiaan (jos sulla on ongelmia mene yksinäs hoitamaan pääsi), vetäytyi telkkarille. Suuttuneena nimitti ämmäksi ja lehmäksi. Tunsin etten ole nähty enkä lainkaan nainen hänelle (jälkikäteen ajatellen en koskaan ollut hänelle sitä).
Mutta nyt muistan vaan hyvän. Huumorimme, harrastukset, perheyhteyden, kumpikin hoiti kotia ja lapsia, terveet yhdistävät elämäntavat.