Lue keskustelun säännöt.
4-vuotiaan kammottava uhma, mikään ei auta
23.01.2024 |
Lapsi täytti hiljattain neljä. Nyt vajaan vuoden on ollut selkeä uhmakausi, mikä on pahentunut viimeisten viikkojen aikana enkä enää tiedä mitä pitäisi tehdä. Säntillisesti ollaan toimittu ja laitettu esim. leluja jäähylle, jos lapsi ei tottele mutta hän ei ymmärrä syy-seuraussuhdetta lainkaan, vaan kun annetaan varoitus, että jos ei tottele niin lelu menee jäähylle ja hän vain jatkaa ja kun lelu laitetaan jäähylle, huutaa tyhmää isiä tai äitiä ja huutaa kuin hyeena. Ei ymmärrä ollenkaan, että rangaistus johtuu hänen tottelemattomuudestaan tai huonosta käytöksestä. Aamut ovat hirveitä, kun vitkuttelee pukemisen ja syömisen kanssa tahallaan ja ei auta, vaikka aamiainen jäisi syömättä (saa kyllä heti päiväkodissa aamiaista) tai lähdettäisiin puolipukeissa ulos (ei suostu laittamaan hanskoja, lähdetään sitten ilman ja riehuu hississä ja koko matkan päiväkotiin, muutenkin hän huutaa aivan hirveästi päivittäin niin, että naapurit varmaan jo häiriintyvät). Hän huutaa ja riehuu, jos asiat eivät mene mielensä mukaan ja itse olen todella tarkka siitä, että toimitaan aina samalla tavalla: huonosta käytöksestä seuraa aina rangaistus, useimmiten jää pulkkamäkeen menemättä jos ei suostu pukemaan tai sitten noita lelujen jäähylle laittoja. Siitä hän vaan sekoaa enemmän ja huutaa ja riehuu.
Mitä tässä voi enää tehdä? Tämäkin aamu oli aivan sekopäinen eikä mikään tehonnut. En jaksa tällaista. Ja pliis, älkää nyt sanoko että mitäs läksit tai anna lapsi pois. Kaipaan oikeita konkreettisia neuvoja. Oppaita olen lukenut ja ohjeita on netti pullollaan ja ollaan tehty juuri niin kuin niissä neuvotaan: ollaan johdonmukaisia. Lapsi ei vaan tajua ja meno pahenee koko ajan. Hän käyttäytyy samalla tavalla kummallekin vanhemmalleen.
Kommentit (550)
Minä olen vastaavan tyypin kasvattanut positiivisen kautta, sanoittaen, auttaen, kehuen, ja hänestä on tullut aivan hurmaava, hyvätapainen nuori mies. Tietenkään kaikessa ei saa tahtoaan läpi ja tarvittaessa on kannettu huutava lapsi autoon, ja kyllä olen menettänyt malttinikin joskus, mutta pääidea on se, ettei lapselta vaadita liikoja. Eli todellakin neljävuotiasta autetaan pukemaan.
Esimerkiksi se, että leikki pitäisi lopettaa ei onnistu niin, että vaan seisoo vieressä ja käskee lopettamaan. Ei, lapsen viereen mennään ja otetaan kädestä kiinni, kehutaan miten on hieno leikki mutta nyt on aika laittaa lelut lepäämään ja lähteä muihin hommiin. Sitten kun puetaan, aikuinen auttaa tarvittaessa ja ohjaa ihan kädestä pitäen mitä pitää tehdä. Ja koko ajan jutellaan ja annetaan lapsen tehdä niitä pieniä valintoja. Osaatko pukea itse haalarin vai auttaako äiti? Laitetaanko tämä vai tämä pipo? Kumpi eka valmis, äiti vai lapsi? Uhmakohtauksista ei kokonaan pääse, mutta niitä tulee vähemmän ja lapsi oppii sanoittamaan. Omani oli jossain kohtaa aivan mestari tunteiden sanoituksessa ja kertoi viimeistään sitten jälkeenpäin aina miksi kiukku milloinkin tuli.
Se, että ongelmat on pahentuneet päiväkodin aloituksen jälkeen on ihan loogista. Lapsi joutuu siellä päiväkodissa pingottamaan ja osaamaan ja olemaan iso, joten kotona haluaa olla vielä vähän pieni ja autettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemusta on, eikä lapsen tarvi olla mikään nepsy. Poika oli tuossa iässä ja vielä 6 vuotiaanakin juuri tuollainen ihan mahdoton kotona ja mummilassa, mutta ei päiväkodissa.
Siinä sitten alkoi tasaantumaan pikku hiljaa. 13 vuotiaana ja siitä eteenpäin ihan fiksu kaveri. Nyt on lukion toisella, ei ole moittimista. Järkevä , huomaan että hyvin älykäs, viihtyy paljon yksikseen, mutta harrastaa ja on riittävästi kavereita. Ihan erilainen kuin veljensä on kaikin puolin.
Mieti ap, se on jokin geeniperimä, onko sun tai puolison puolella ollut tuollaista käytöstä pienenä, kuin nyt on lapsellasi.
Meillä löytyi kyllä suvusta vastaavaa, isänsä ,serkkuja ect.
Kestä vaan!
Ap:n viesteistä tulee kuva, että kotona on hirveän kireä ja negatiivinen ilmapiiri koko ajan. Relaa vähän ap, ei sitä epäonnistumista kannata noin hysteerisesti pelätä. Aika paljon pitää tapahtua, että lapsi ihan pilalle menee. On hyvä, että pidät rajat, mutta koita myös kuulostella lapsesi senhetkisiä tarpeita. Nelivuotiaat on usein todella huomiohakuisia, ja väittäisin, että sitä huomiota kannattaa myös antaa.
Tarrataulu toimii, kun tavoitteet on riittävän pienet. Esim reippaasti puetut vaatteet -> tarra. Rauhallisesti sujunut ruokailu -> tarra. Ei niin, että koko päivän pitää mennä hyvin että voi saada tarran, sellaiseen ei noin pienen kyvyt riitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n esimerkkien perusteella kotona on käynnissä jatkuva valtataistelu.
- Minkä takia ap haluaa lannistaa lapsen tahdon?
- Miksi joku lelu laitetaan jäähylle, ellei lapsi lyö sillä ketään tai mitään?
- Miksi herkkupäivä perutaan, eikä ole ikinä herkkupäivää?
Sori nyt ap, mutta sun elämä on paskaa ja lapsesi elämästä pyrit kaikin tavoin tekemään vielä paskempaa.
Yleensä vanhemmat haluavat lannistaa lapsen tahdon siksi, ettei lapsesta tulisi perheen pomoa. Jos lapsi pystyy tekemään mitä haluaa, niin hän kaappaa määräysvallan perheessä.
Homma on sama kuin se, että jos aikuinen pysäköi autonsa suojatien kohdalle niin hän saa parkkisakon. Sakko eli rahan menetys ei liity suoraan suojatiehen ja se tietysti tuottaa aikuiselle ikävää oloa, mutta siitä huolimatta se sakko on tarpeellinen.
Tota lannistamista ja tahdon rikkomista yritettiin päiväkodissa mun lapseen, tietyt hoitajat oli just sitä mieltä, että kun tarpeeksi komentaa ja kieltää niin lapsi kyllä murtuu. Ei toiminu mun lapseen, toki sen kerroinkin hoitajille mutta jokaiselle sijaiselle ei viesti mennyt perille.
Tää lapsi tarvitsee tiedon ja perustelun siitä mitä pitää tehdä ja aikaa sopeutua muutokseen.
Onneksi lapsen ryhmä vaihtui ja saatiin ihan oikeat ammattilaiset opettajiksi, enää ei soiteta kesken päivän, että tulkaa hakemaan lapsi pois päiväkodista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tarrataulu toimii, kun tavoitteet on riittävän pienet. Esim reippaasti puetut vaatteet -> tarra. Rauhallisesti sujunut ruokailu -> tarra. Ei niin, että koko päivän pitää mennä hyvin että voi saada tarran, sellaiseen ei noin pienen kyvyt riitä.
Juu ei meilläkään tosiaan ollut mitään liian vaikeita tavotteita. Olen siis se joka tuossa yllä juuri ehdotti tarrataulua. Tarra tuli jos oli menty omin jaloin päiväkotiin ja toinen jos oli tultu samalla mallilla myös kotiin. Taulussa oli noin kuukauden jakso, jossa oli lopussa joku isompi palkinto, mutta matkalla oli ns. välietappeja. Tyyliin kun oli 7 tarraa plakkarissa niin mentiin uimaan jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarrataulu toimii, kun tavoitteet on riittävän pienet. Esim reippaasti puetut vaatteet -> tarra. Rauhallisesti sujunut ruokailu -> tarra. Ei niin, että koko päivän pitää mennä hyvin että voi saada tarran, sellaiseen ei noin pienen kyvyt riitä.
Juu ei meilläkään tosiaan ollut mitään liian vaikeita tavotteita. Olen siis se joka tuossa yllä juuri ehdotti tarrataulua. Tarra tuli jos oli menty omin jaloin päiväkotiin ja toinen jos oli tultu samalla mallilla myös kotiin. Taulussa oli noin kuukauden jakso, jossa oli lopussa joku isompi palkinto, mutta matkalla oli ns. välietappeja. Tyyliin kun oli 7 tarraa plakkarissa niin mentiin uimaan jne.
Meillä tarrataulu oli jossain kohtaa käytössä, kun lapsi perseili nukkumaanmenon kanssa. Ja jossain kohtaa uudelleen, kun lapsella oli iso toive jonka halusi kovasti toteuttaa. Asiat oli just tuommoisia pieniä, joten tarroja tuli helposti ja tavoite lähestyi, ja siten motivaatio pysyi yllä. Nyt ei ole aikoihin ollut, mutta tästä keskustelusta inspiroituneena voisi ottaa käyttöön. Kuopukselle, joka jossain määrin muistuttaa ap:n lasta, hyvin sujuneista ruokailuista, ja tälle esikoiselle hyvin tehdyistä soittoläksyistä jotka tahtoo unohtua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No miten sitä lasta kasvatetaan tottelemaan, jos puhe ei auta, kivojen asioiden poistaminen rangaistukseksi ei tehoa, fyysistä kuritusta ei saa antaa? Täällä ei ole ollut juuri lainkaan mitään oikeita konsteja, pelkkää epätoivoisen äidin haukkumista ja suun soittoa. Ja jos ei mikään toimi niin hakemaan lekurilta lääkitys ja diagnoosi. Tämä maa on niin tuhoon tuomittu.
Ollaan vissiin luettu eri ketjua. Minusta täällä on ollut hämmästyttävän hyviä neuvoja ja vähän turhaa ilkeilyä ja länkytystä. Ja vain muutama "anna sille selkään" tai "se on varmaan jotenkin viallinen tai nepsy"-kommentti.
Meillä oli aikoinaan sama ongelma.Koetin olla johdonmukainen sekä jämäkkä,turhaan.
-Jos kiukutteli otin lelut pois,huusi tämän jälkeen niin että naapuri tuli ovelle.
-Ei laittanut hanskoja ja sanoin että lähde sitten ilman ja laitoin hanskat salaa laukkuuni odottaen että pyytää niitä,no ei pyytänyt vaan istui rattaissa 2km ilman hanskoja marraskuussa ja kirkui koko matkan tyhmää kakkaäitiä.
- Otin lautasen pois kun nirsoili ja pelleili eikä sitten syönyt koko päivänä mitään,lopulta oli pakko viedä keskellä yötä leipää ja mehua
Päiväkodissakin kiinnitettiin huomiota käytökseen. Puhuttuun adhd:sta mutta lopulta testeissä ei löytynyt mitään.
On vielä nykyäänkin,12vuotiaana, samanlainen. Voi olla päiviä syömättä jos on pahaa ruokaa ja kulkee talvipakkasilla hupparissa ilman hanskoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lempeyttä, lempeyttä, lempeyttä. Siinä, mitä lapsesi tarvitsee.
Tämä yksinään on väärä metodi. Lempeyttä ilman rajoja on suuri virhe lapsen kokemalle turvallisuudentunteelle. Lapsi tottuu kyllä rakkaudella asetettuihin rajoihin, kun aikuinen on rauhallinen ja horjumaton. Rajoja ei tarvitse aina edes selittää, riittää kun turvallinen aikuinen ilmaisee rajan ja ohjaa lasta. Uhkailut ja liialliset selittelyt pois. Aikaa lapselle, hänen ehdoillaan kuitenkin eletään Hyvästä käytöksestä kiitetään ja lapsen kanssa ollaan koko ajan kun lapsi on hereillä. Lasta ei jätetä aina yksin leikkimään, vaan aikuinen leikkii tarvittaessa mukana.
Turvalliset rajat, mutta niitten sisällä pysymiseen ohjataan mahdollisimman suurella lempeydellä. Ei pakottaen, ei rankaisemalla, vaan lasta ymmärtäen ja tukien.
Omien ja kuuden sisarukseni lasten (yhteensä 20 teiniä-nuorta aikuista) kasvua seuranneena valitettavasti täytyy todeta, että paha uhmaikä yleensä heijastelee lapsen perustemperamenttia. Siis vaikka uhma menee toki ajan myötä ohi, niin nuo jotka eivät saa nelivuotiaina puettua, ovat niitä jotka eivät kaksikymppisenä saa kerrytettyä opintopisteitä. Tai ne jotka paiskovat tavaroita ovat niitä jotka saavat aikuisina pahoinpitelysyytteitä.
Eli ap, lapsellanne nyt vain on tuollainen geeniperimä. Ei kannata murehtia sitä, millaista tulevaisuudessa tulee olemaan, vaan keskittyä hoitamaan tilanteet niin hyvin kuin osaat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan. Tärkeintä lapsenkasvatuksessa on läsnäolo. Siis että sinä ja miehesi todella kohtaatte lapsenne, olette kiinnostuneita hänen ajatuksistaan, luette hänelle, juttelette, ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On sinänsä hyvä kuulla, että konsensus tuntuu olevan minun ankaruuteni, sillä siihen ainakin voin vaikuttaa (vaikka itsensä muuttaminen ei helppoa olekaan) ja mieluummin niin päin kuin liian lepsu. Olen varmasti liian vaativa, olen tästä käynyt keskustelua miehenkin kanssa useita kertoja aikojen saatossa. Ollaan sitä molemmat, sillä ehkä meitä tosiaan ajaa epäonnistumisen pelko. Että ollaan liian lässyjä kasvatuksen suhteen. Ihaillaan usein jos jossain törmätään hyväkäytöksisiin lapsiin ja aina jaksan ihmetellä, miten jotkut vaan ovat niin kohteliaita ja ystävällisiä, esimerkiksi muutama lapsen päiväkotiryhmäläinen (en koskaan ihmettele tätä lapselle, pakko nyt mainita).
Kokeilen nyt löysätä heti iltapäivästä alkaen. Menin aamusta aivan pois tolaltani itsekin enkä oikeasti voi sille mitään, en ole tunteeton kivisydän. Haluaisin että minulla ja lapsella on yhteys aina. En kestä ajatusta siitä että teen jonkin virheen ja sitte
Kuulostaa siltä, että sinulla on järjettömät paineet olla täydellinen vanhempi ja tehdä kaikki oikein. Todellisuudessa kukaan ei ole täydellinen, jokainen vanhempi tekee joskus virheitä ja luultavasti aiheuttaa jonkinsortin traumoja lapsilleen. Mitä nopeammin hyväksyt tuon, sitä helpompaa sinulla tulee olemaan. Lisäksi, ei ne täydelliseltä vaikuttavat lapset/perheet sellaisia oikeasti ole, tai jos ovat niin kyseessä on vain hyvä tuuri ja astetta lunkimpi persoonallisuus lapsella.
Muidenkin kommenttien perusteella itse sanosin näin: vaikuttaa, että sinulla on kaikessa hieman turhan pitkä aikajana, ja lapsi ei pysty sillä toimimaan. Jos tarrojen tai suklaan suhteen oletat koko päivän hyvää käytöstä, vaihda se ihan vaan aamuun/yksittäiseen tilanteeseen. Ei koko päivä ole epäonnistunut yhden huonon hetken vuoksi ja on varmaan aika normaalia lapselle kilahtaa kerran päivässä.
Toisaalta ehkä toimit liian nopeasti: jos lapsella on jostain syystä hieman haastetta aloittaa syömistä tai pukemista, ruuan heti pois vieminen tai topakka komentaminen on aika tiukka ratkaisu. Lapsi vaatii tuossa tilanteessa ehkä vähän aikaa/sopeutumista, voisiko olla keinoja tarjota sitä hänelle? Ja erityisesti pitää muistaa, että niin lapset kuin aikuisetkaan eivät aina kykene suoriutumaan parhaan tasonsa mukaan. Eli vaikka teoriassa ja motorisesti vaatteet osaa pukea päälle, voi se joskus tuntua suunnattoman isolta suoritukselta. Ei nelivuotias tarkoituksella ole huonokäytöksinen, hän vasta kasvaa ja opettelee kaikkia maailmassa tarvittavia taitoja.
Tarvitset ulkopuolisen tarkkailijan kotiisi, joka tarkkailee ja kertoo vikakohdat.
Ellei Penttala niin joku muu.
Todennäköisesti jossain kohti annat periksi lapselle ja hän on huomannut huutamisen tehokkaaksi keinoksi saada haluamansa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollainen pehmeä taktiikka harhautuksineen ei toimi kovapäisen lapsen kanssa, koska 4-vuotias lapsi tajuaa, että ei vanhemmalla ole oikeasti keinoja pakottaa häntä tottelemaan.
Kovapäiseen just toimii harhautus, koska kuten sanoit, lapsi kyllä tajuaa ettei vanhempi voi pakottaa, eikä rangaistukset siis tosiaan oikein tehoa. Harhautuksen ideana on saada lapsi itse haluamaan toimia toivotulla tavalla. Ei se tietty aina toimi, joskus tulee se uhmakohtaus silti. Sitten pitää vaan sietää se kiukuttelu tai esim kantaa lapsi tyynen rauhallisesti sinne päiväkotiin.
Lapsi on kriisissä kaverivanhemmuuden vuoksi. Osaatko olla johtaja?
Vierailija kirjoitti:
Tässä kaava, onko tämä jankkaamista?
Minä: syömään!
Lapsi: hyi yök en syö
Minä: tätä syödään tänään tai sitten ei mitään
Lapsi: työntää lautasen pois
Minä: ai et halua syödä? Selvä, laitetaan sitten ruoka pois etkä saa muuta ennen seuraavaa ateriaa. Korjaan lautasen pois, lapsi alkaa korvia vihlovan huudon ja riehuu, haukkuu tyhmäksi. Jatkan itse rauhallisesti syömistä
Toinen skenaario
Minä: nyt pukemaan ja lähdetään ulos leikkimään
Lapsi: jee, kivaa. Tulee eteiseen mutta pelleilee eikä ala pukea.
Minä: pue reippaasti, tai emme ehdi pihalle ollenkaan
Lapsi: tekee jotain muuta kuin pukee, vitkuttelee ja alkaa valittaa
Minä: Okei, sitten ei mennä pihalle kun et suostu pukemaan
Lapsi: alkaa huutaa korvia vihlovasti
Emme lähde pihalle, menen itse lukemaan sohvalle tai häärimään
Miksi otat sen lautasen pois jos ei syö ja sanoo yök? Älä kiinnittää niin paljon huomiota näihin temppuihin. Voisit vaikka jutella ruokapöydässä kuten etelän ihmiset tekevät lastensa kanssa, kysyä näkikö yöllä unta ja mitä keksittäisiin päiväkodin jälkeen tai mielipiteitä tyyliin mikä oli kivoin asia joululomalla jne. Musta tutustuu näitä luettuani että sun on voitettava ja käytte jotain valtataistelua koko ajan. Ja uhmaikäisellä lapsella sama.
Vierailija kirjoitti:
Omien ja kuuden sisarukseni lasten (yhteensä 20 teiniä-nuorta aikuista) kasvua seuranneena valitettavasti täytyy todeta, että paha uhmaikä yleensä heijastelee lapsen perustemperamenttia. Siis vaikka uhma menee toki ajan myötä ohi, niin nuo jotka eivät saa nelivuotiaina puettua, ovat niitä jotka eivät kaksikymppisenä saa kerrytettyä opintopisteitä. Tai ne jotka paiskovat tavaroita ovat niitä jotka saavat aikuisina pahoinpitelysyytteitä.
Eli ap, lapsellanne nyt vain on tuollainen geeniperimä. Ei kannata murehtia sitä, millaista tulevaisuudessa tulee olemaan, vaan keskittyä hoitamaan tilanteet niin hyvin kuin osaat sitä mukaa kun ne tulevat vastaan. Tärkeintä lapsenkasvatuksessa on läsnäolo. Siis että sinä ja miehesi todella kohtaatte lapsenne, olette kiinnostuneita hänen ajatuksistaan, luette hänelle, juttelette, ym.
Ap kertoi olleensa itse lapsena samanlainen ja kasvaneensa herkäksi ja empaattiseksi. Jostain syystä se herkkyys ja empaattisuus ei nyt tunnu ihan riittävän omaan lapseen asti, ehkä siksi että oma lapsuus on ollut mitä on ja siksi lapsen tunteet aiheuttaa voimakkaan reaktion.
Vierailija kirjoitti:
Lapsi on kriisissä kaverivanhemmuuden vuoksi. Osaatko olla johtaja?
Kyllä tuo vaikuttaa just päinvastaiselta ongelmalta. Ap pelkää olevansa liian lepsu kaverivanhempi ja vaatii lapseltaan liikoja.
Vierailija kirjoitti:
Okei, kirjoitan siis epäselvästi. Rangaistus on juuri tuota syy-seurassuhteen opettamista, joka käsittääkseni kuuluu normaaliin kasvatukseen. Eli jos tekee näin, seuraa siitä tämä. Onko tuo sana rangaistus jotenkin väärä sitten? Ja kyllä minusta jo neljävuotiasta täytyy kasvattaa. En voi sietää huonokäytöksisiä ihmisiä ja monella heistä on juurikin vaillinainen kasvatus taustalla.
Rangaistus koskee aina käsillä olevaa asiaa. Ei syö ruokaa - lautanen pois ja ruokailu loppuu. Ei siivoa leikkejään - lelut jäähylle. Ei pue - emme lähde ulos tekemään kivoja juttuja. Piirtää lattiaan - piirtovälineet pois. Jne. Herkkupäivä herättää näköjään ihmetystä ja kuten kirjoitin, se myös perutaan ad hoc: lapsi kysyy aamulla, saako tänään suklaan. Sanon, että joo, jos aamu ja hoidosta tulo menee mallikkaasti niin saa. Iltapäivällä hakiessa kysyy uudelleen, saako suklaata, jolloin totean että toki, jos kotimatka ja riisuminen menee
Etkö huomaa miten siirtelet koko ajan maalitolppaa herkun saamisessa? Lapsi polo! Suklaan saanti lykkääntyy koko ajan ja lisää ehtoja vaan tulee. Suklaa olisi voinut olla valmiina esimerkiksi heti päiväkodista tullessa odottamassa. Seuraavat murheet sitten ajassa jälkeen suklaan, mutta nyt on nyt.
Kannattaa googlata autoritäärinen kasvatus ja katsoa mitä sillä saa aikaan. Ei hyvää.