Lemmetyiset eivät uskalla haaveilla kolmannesta lapsesta, koska apua ei ole: Olemme juuri ja juuri selvinneet tähän asti

Vierailija kirjoitti:

Viisautta on tunten ja tunnistaa omat voimavaransa. Ja älykkyyttä toimia sen mukaan.

Juuri näin! Jos jo nuorena tunnistaa ettei hädän tullen jaksa huolehtia edes itsestään, on edesvastuutonta tehdä lapsia! 

Vierailija kirjoitti:

Kahden lapsen yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja olen aina ihmetellyt näitä juttuja. Kun hankkii lapsia, heihin tulee sitoutua. Oma terveys ei välttämättä tahdo aina riittää. Tästäkin on omaa kokemusta, oli todella rankkaa olla yksinhuoltaja ja vailla tukiverkkoja kahden lapsen kanssa, kun itse sairastui MS- tautiin. Tämän lisäksi tuli vielä syöpä.

Lapset olivat pieniä ja jotenkin oli vaan pärjättävä. En muista ja tajua vieläkään miten olen noista vuosista selvinnyt. Mutta tälläisia juttuja lukiessani Lemmetyisistä lukiessani ajatellen aina lämmöllä niitä äitejä, jotka yksinhuoltajina tai vaikeassa avioliitossa jaksavat luotsata perhettä eteenpäin vailla tukiverkkoja.

Järkyttävää että olet joutunut tuollaiseen tilanteeseen ja surullista myös lastesi kannalta. Toivoisin, ettei kenenkään tarvitsisi kokea vastaavaa ja juuri siksi tämä keskustelu tukiverkoista on tärkeää. Kyse ei ole vain siitä että vanhemmat haluaisi bilettämään, vaan siitä että olisi joku joka auttaa kun tulee hätätilanne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden lapsen yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja olen aina ihmetellyt näitä juttuja. Kun hankkii lapsia, heihin tulee sitoutua. Oma terveys ei välttämättä tahdo aina riittää. Tästäkin on omaa kokemusta, oli todella rankkaa olla yksinhuoltaja ja vailla tukiverkkoja kahden lapsen kanssa, kun itse sairastui MS- tautiin. Tämän lisäksi tuli vielä syöpä.

Lapset olivat pieniä ja jotenkin oli vaan pärjättävä. En muista ja tajua vieläkään miten olen noista vuosista selvinnyt. Mutta tälläisia juttuja lukiessani Lemmetyisistä lukiessani ajatellen aina lämmöllä niitä äitejä, jotka yksinhuoltajina tai vaikeassa avioliitossa jaksavat luotsata perhettä eteenpäin vailla tukiverkkoja.

Eli siis sairastuit vakavasti, et muista mitään niistä vuosista, mutta silti olet sitä mieltä ettei olisi ollut mitään apua tukiverkoista e

Eli sittenkin oli niitä tukiverkkoja apuna, mutta muut ei saisi niitä toivoa. 

Olen kyllä huomannut sen, että ihmiset välittävät vain itsestään. Lapsettomat vanhukset kuolevat yksin vanhainkoteihin, vanhemmat hoitavat lapsensa yksin jne. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä se on se lopputulos politiikalle, jonka ansiosta lapset sysätään heti akuisiän saavutettuaan yhteiskunnan harteille. 

Suomessa lapsi on 19 vuotiaana peräkammarin poika, jos ei ole jo "omassa" yhteiskunnan maksamassa yksiössä asumassa, kun italiassa vielä 35 vuotias kotona asuva lapsukainen on vain normaali ilmiö 

Ja mikä ero näiden kahden yhteiskunnan välillä on omalta perheeltä ja suvulta saadusta tuesta. Niinpä 

Italialaiset miehet eivät enää pariudu. Siellä on myös erittäin matala syntyvyys, koska miehet eivät kanna vastuuta lastenhoidosta ja naiset odottavat sitä.

Italialaiset naisetko sitten pariutuvat? Kenen kanssa, jos kerran italialaiset miehet eivät pariudu?

Se on totta, että Italiassa (kuten mu

Onko sinulla mitään lähdettä tutkimukseen, vai veditkö sen omasta perseestäsi?

Onpa ikävä ketju. Me kuulutaan niihin, joilla on todella kehno tukiverkosto. Onneksi lapset ovat jo isoja. En lähtökohtaisesti odottanut, että isovanhemmista olisi apua, koska yksi heistä oli jo menestynyt ollessani lapsi. Pakko silti myöntää, että yllätyksenä tuli se, ettei lastenhoitoapua saanut ollenkaan. Olin itse lapsena todella paljon mummolassa. En siksi, ettei vanhempani olisi pärjänneet, vaan koska viihdyin siellä ja olin tervetullut sinne. Siksi täytyy muistaa, että ne muut läheiset aikuiset on valtava voimavara myös sille lapselle. Ei myöskään arvattu sitä, että kuolema korjaa yllättäen muitakin isovanhempia. Nyt sitten ne loput surkuttelee, kun lapset ei käy. Miksi ne kävisi, kun oikein mitään tunnesidettä ei ole muodostunut, vaikka lasten ollessa pieniä vierailtiin usein. 

Muistan, kun lasten ollessa pieniä, ns. vanhemmat äidit muisteli kuinka vielä ennen lamaa kotiin tuli automaattisesti kodinhoitaja vauvan syntymän jälkeen, jos perheessä oli muita pieniä. Eihän kodinhoitajaa nykyään saa. Korkeintaan perhetyöntekijöitä, jotka korkeintaan juttelee. 

Ajat oli muutenkin erilaiset. Lapset meni missä meni ja pärjäsivät omillaan. Toki tapaturmia sun muita tapahtui enemmän. Mutta meilläkin myös naapurit katsoi perään. Oli luontaista yhteisöllisyyttä, jota ei enää niinkään ole. Kyllä nykyvanhempia haukutaan, mutta väitän, että osa ei edes ymmärrä sitä, että itse asiassa heidän aikanaan tuo yhteisöllisyys helpotti paljon. 

Niiden tukiverkostojen luominen ei muuten ole niin yksinkertaista. Meillä on aktiivisesti yritetty luoda verkostoja, mutta ystäväpiirissä on monia yksinhuoltajia, jotka ovat itsekin tiukoilla eli apu ei ole ollut vastavuoroista. Kummeja ei ole valittukaan siten, että hoitaisivat lapsia. 

Musta on outoa, miten jotkut pilkkaavat noita Lemmetyisiä tässä ketjussa. Hehän tiedostavat omat resurssinsa eivätkä ole hankkineet kolmatta lasta vaikka tavallaan haluaisivatkin JOS olosuhteet olisi toisenlaiset. 

Itse olen kahden lapsen totaali-yh. Lapset on mun elämän sisältö ja onni, mutta tiedän etten kolmatta yksin jaksaisi. Mutta JOS mulla olisi ollut lasten elämään osallistuva puoliso olisin halunnut vielä kolmannenkin lapsen. Miksi tämän ääneen sanominen on joillekin niin kamalaa? Eikös se ole vain hyvä, että tietää jo etukäteen omat rajansa.

Siis jutussa perhe kertoo pärjäävänsä kahden lapsen kanssa ilman kenenkään apua, toinen vanhempi käy töissä ja toinen ilmeisesti opiskelee jossain toisella paikkakunnalla. He järkevinä ihmisinä ovat todenneet ettei rahkeet riitä kolmanteen lapseen ja se harmittaa, ja vierestä näkevät miten paljon helpommalla ne toiset perheet pääsee, joilla on esim isovanhemmat säännöllisesti apuna. 

Ja sitten palstalla haukutaan heidät tyhmiksi, laiskoiksi, saamattomiksi valittajiksi. Ilmeisesti lapsiperhe ei saisi koskaan sanoa, että on rankkaa ja olisi kiva jos joku joskus auttaisi, se on synneistä suurin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden lapsen yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja olen aina ihmetellyt näitä juttuja. Kun hankkii lapsia, heihin tulee sitoutua. Oma terveys ei välttämättä tahdo aina riittää. Tästäkin on omaa kokemusta, oli todella rankkaa olla yksinhuoltaja ja vailla tukiverkkoja kahden lapsen kanssa, kun itse sairastui MS- tautiin. Tämän lisäksi tuli vielä syöpä.

Lapset olivat pieniä ja jotenkin oli vaan pärjättävä. En muista ja tajua vieläkään miten olen noista vuosista selvinnyt. Mutta tälläisia juttuja lukiessani Lemmetyisistä lukiessani ajatellen aina lämmöllä niitä äitejä, jotka yksinhuoltajina tai vaikeassa avioliitossa jaksavat luotsata perhettä eteenpäin vailla tukiverkkoja.

Eli siis sairastuit vakavasti, et muista mitään niistä vuosista, mutta silti olet sitä mieltä ettei olisi ollut mitään apua tukiverkoista e

Mutta sinullahan oli tukiverkostoa. Tukiverkostoa voi olla vaikka henkinen tuki, joka valtava tuki onkin! Ei se ole pelkkää lastenhoitoa. 

Vierailija kirjoitti:

Siis jutussa perhe kertoo pärjäävänsä kahden lapsen kanssa ilman kenenkään apua, toinen vanhempi käy töissä ja toinen ilmeisesti opiskelee jossain toisella paikkakunnalla. He järkevinä ihmisinä ovat todenneet ettei rahkeet riitä kolmanteen lapseen ja se harmittaa, ja vierestä näkevät miten paljon helpommalla ne toiset perheet pääsee, joilla on esim isovanhemmat säännöllisesti apuna. 

Ja sitten palstalla haukutaan heidät tyhmiksi, laiskoiksi, saamattomiksi valittajiksi. Ilmeisesti lapsiperhe ei saisi koskaan sanoa, että on rankkaa ja olisi kiva jos joku joskus auttaisi, se on synneistä suurin. 

Hehän ovatkin siis kateellisia toisten onnesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kahden lapsen yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja olen aina ihmetellyt näitä juttuja. Kun hankkii lapsia, heihin tulee sitoutua. Oma terveys ei välttämättä tahdo aina riittää. Tästäkin on omaa kokemusta, oli todella rankkaa olla yksinhuoltaja ja vailla tukiverkkoja kahden lapsen kanssa, kun itse sairastui MS- tautiin. Tämän lisäksi tuli vielä syöpä.

Lapset olivat pieniä ja jotenkin oli vaan pärjättävä. En muista ja tajua vieläkään miten olen noista vuosista selvinnyt. Mutta tälläisia juttuja lukiessani Lemmetyisistä lukiessani ajatellen aina lämmöllä niitä äitejä, jotka yksinhuoltajina tai vaikeassa avioliitossa jaksavat luotsata perhettä eteenpäin vailla tukiverkkoja.

Eli siis sairastuit vakavasti, et muista mitään niistä vuosista, mutta silti olet sitä mie

Lemmetyisilläkin lienee mahdollisuus tarttua luuriin tai Teamsiin saadakseen tukea vanhemmiltaa, sisaruksiltaan jne... Se ei kelpaa, siivousta tarvitaan!

Sisarusparvi pitää toisistaan huolta.

Mutta mikä vika kahdessa lapsessa? Ihmiset rutisee nykyään ihmeellisistä asioista.

Meillä on ihan ok tukiverkostot. Lapsilla on siis isovanhemmat, joiden tiedämme tulevan apuun jos on isompi kriisi. He vaan oli työelämässä ja asuivat toisella paikkakunnalla, kun lapsemme olivat pieniä, joten apu oli varsin satunnaista. Ja siis ihan ok, itse lapsemme hoidimme vaikka välillä on ollut rankkaa ja tiedossahan se oli, ettei arkiapua tulla saamaan. Tärkeintä on ollut se tieto, että joku auttaa jos todellinen hätä tulee, äitini esim lupasi ottaa vapaata hoitaakseen esikoista kun kuopus syntyy (ei sit tarvinnut kun päätti syntyä kätevästi lauantai-iltana). Ystävien kesken on myös toisinaan autettu puolin ja toisin. 

Nyt äitini on pian jäämässä eläkkeelle ja muutti tähän meidän lähelle. Tuntuu suorastaan utopistisen mahtavalle ajatus, että lapset voi tulevaisuudessa esim koulujen loma-aikaan mennä ihan itse mummolaan käymään. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ne olleet mitään "piikoja" ja ei niitä kodinhoitajia ihan huvikseen annettu. Ne tuli perheeseen, jos esim äiti oli synnytyslaitoksella ja isä töissä, eikä sieltä töistä oltu sen takia pois, että vaimo oli synnyttämässä.  Kodinkoitaja saattoi tulla perheeseen myös silloin, kun äiti pääsi sairaalasta leikkauksen jälkeen kotiin, eikä ollut vielä kykenevä hoitmaan jne.

Kyllähän ihmisiä tuetaan muissakin elämäntilanteissa ja heille annetaan ilmaisia palveluja, mutta lapsipereviha nätyyää olevan monilla niin syvällä, että lapsiperheitä ei koskaan saisi tukea tai auttaa.

Kaikki muut ihmisryhmät saa käyttää yhteiskunnan apua ja tukea, mutta ei pikkulapsipeheet :(

 

70 -luvullakin valistuneemmat isät olivat mukana synnytyksissä tai hoitivat ne vanhemmat lapset sillä aikaa. Tänä päivänä on olemassa isyyslomat täysin tasa-arvoisina äitiyslomien kanssa. Olen itse ollut vakavasti loukkaantuneena

Ei pidä paikkaansa! Kotipalvelua on todella vaikea saada. Ilmaiseksi sitä ei ainakaan täällä saa kukaan. Palveluja on ajettu alas todella rankasti. Itse sain melkein 20 vuotta sitten kerran viikossa pari tuntia kunnallista lastenhoitoapua, mutta tämä palvelu on ajettu alas aikaa sitten. Harvat, todella hankalassa tilanteissa olevat voivat saada, mutta ei mitenkään automaattisesti. 

Muutenkaan en ymmärrä tuota kuinka kehutaan itseään, kun ollaan selvitty yksin tai puolison kanssa. Mekin selvittiin, mutta aika kovalla hinnalla. Siinä vaiheessa kun jouduin pitkäksi aikaa sairaalahoitoon, otti yhteiskunta koppia. Mutta en muistele ylpeydellä. Sinänsä kyllä jälkeen päin tietyllä tavalla huvittaa, että millaisista tilanteista ihminen voi selvitä, mutta jos vaan pystyn ja kykenen, tulen itse olemaan osallistuvampi isovanhempi. 

Vierailija kirjoitti:

70 -  80 luvuilla oli kodinhoitajia ja kotiavustajia kunnilla töissä ja heitä minä ainakin sain usein kotiin, kun oli pahoja tilanteita lasten kanssa. Olivat ihania tätejä, joista lapset pitivät. Syntyvyys nousuun, jos tuo virkakunta herätettäisi henkiin, niin lapsiperheet eivät nääntyisi.

T.mummeli

70-80-luvuilla pyydettiin naapurintyttöä hoitamaan lapsia muutamaksi tunniksi.

Kouluikäiset ei varsinaisesti hoitajaa tarvitse, mutta on kiva jos joku isompi on vähän seurana. 12-vuotias oli jo erittäin pätevä lastenlikka.

0-3-vuotiaille hankittiin se vakkarihoitotäti, aikuinen. 

Siis jos pariskunta hankkii lapset parikymppisinä ja vanhemmat ovat alle viidenkymmenen tai niillä korvilla niin MITEN ihmeessä joku voi olettaa että heistä olisi lastenhoitoavuksi kun ovat itsekin ihan täysillä vielä työelämässä. Puhumattakaan rahallisesta avusta, monilla on vielä velkaa siitä omastakin asunnosta ja kaikki rahat ovat menneet niiden omien lasten kasvattamiseen. 

Vierailija kirjoitti:

Siis jos pariskunta hankkii lapset parikymppisinä ja vanhemmat ovat alle viidenkymmenen tai niillä korvilla niin MITEN ihmeessä joku voi olettaa että heistä olisi lastenhoitoavuksi kun ovat itsekin ihan täysillä vielä työelämässä. Puhumattakaan rahallisesta avusta, monilla on vielä velkaa siitä omastakin asunnosta ja kaikki rahat ovat menneet niiden omien lasten kasvattamiseen. 

No ei tietenkään oleta mitään keskellä päivää-apua, miten tosiaan voisi olettaa? Toki ne viisikymppisetkin isovanhemmat voisi viikonloppuisin toisinaan lapsenlapsiaan vahtia, jos kiinnostusta löytyisi, ja monilla löytyykin. 

Vierailija kirjoitti:

Kahden lapsen yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja olen aina ihmetellyt näitä juttuja. Kun hankkii lapsia, heihin tulee sitoutua. Oma terveys ei välttämättä tahdo aina riittää. Tästäkin on omaa kokemusta, oli todella rankkaa olla yksinhuoltaja ja vailla tukiverkkoja kahden lapsen kanssa, kun itse sairastui MS- tautiin. Tämän lisäksi tuli vielä syöpä.

Lapset olivat pieniä ja jotenkin oli vaan pärjättävä. En muista ja tajua vieläkään miten olen noista vuosista selvinnyt. Mutta tälläisia juttuja lukiessani Lemmetyisistä lukiessani ajatellen aina lämmöllä niitä äitejä, jotka yksinhuoltajina tai vaikeassa avioliitossa jaksavat luotsata perhettä eteenpäin vailla tukiverkkoja.

Itsekin olet ollut niin kovilla, ettet edes muista miten olet noista vuosista selvinnyt ja silti ihmettelet, miksi jotkut haluaa, että olisi tukijoukkoja? haluat, että kaikki vaan joutuu niin koville lasten kanssa, ettei edes myöhemmin muista tai tajua, miten on selvinnyt? Ymmärrätkö, että olet voinut olla lapsillesi kaikkea muuta, kuin hyvä äiti, kun olet puolikuolleena heistä huolehtinut?

vaikka et itsestäsi välitäkkään ja olet valmis hoitamaan lapsiasi lähes tajuttomana, niin silti on lasten etu, että vanhempi  EI ole väsynyksestä sekaisin, vaan  jotensakin tolkuissaan. 

Juuri lasten takia perheet tarvitsee tukiverkkoja, ettei sairaat, väsymyksestä  sekaisin olevat vanhemmat heistä huolehdi. Kun perheen äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin. 

Ärsyttää tälläiset  "sankarit" jotka itse lähes syyntakeettomina,  puoliksi tajuttomina ovat hoitaneet lapsiaan (ties miten huonosti) ja silti väitetään, että se on ihan ok. Kun minä selvisin, saa muutkin luvan selvitä, vaikka sitten lasten kustannuksella.

Täytyy vaan todeta, että joillain on todellakin alikehittynyt empatiakyky. Oikein ilkutaan jos joku kertoo vaikeuksistaan. Tai ollaan sitä mieltä, että kun minäkin selvisin yksin jotenkuten ja hädin tuskin, niin kaikkien muittenkin pitää selvitä. Kärsimällä saa kirkkaimman kruunun jne. 

Vierailija kirjoitti:

70 -  80 luvuilla oli kodinhoitajia ja kotiavustajia kunnilla töissä ja heitä minä ainakin sain usein kotiin, kun oli pahoja tilanteita lasten kanssa. Olivat ihania tätejä, joista lapset pitivät. Syntyvyys nousuun, jos tuo virkakunta herätettäisi henkiin, niin lapsiperheet eivät nääntyisi.

T.mummeli

Samalla saisi työllisyyttä myös paremmaksi!