Muita joilla oli liian ruusuiset kuvitelmat lapsien hankkimisesta?

Vierailija kirjoitti:

Saas nähdä helpottuuko elämä lapsen kasvaessa, mutta ainakin nämä ensimmäiset vuodet ovat tuntuneet hirvittävän raskaalta. Meille syntyi vahvatahtoinen poika, joka uhmaa nyt kovasti (2 v.). Lapsiluku on ehdottomasti tässä. 

Vaikeinta tulee olemaan 12-16-vuotiaana. Pikkulapsen uhmat tuntuu tähän roadman-teinimeininkiin verrattuna ruusuiselta onnen ajalta.

En tiedä, oliko varsinaisesti ruusuiset kuvitelmat vanhemmuudesta, ehkä sitten lähinnä esikoisen kohdalla.

Itse olen kokenut, että vanhemmuuteen tulee paljon painetta perheen ulkopuolelta. Kaikilla kun tuntuu olevan "oikeus" puuttua tekemisiini tai tekemättä jättämisiisi. Tuollaisesta tulee hieman ikävä fiilis ja ehkä luo epävarmuuttakin, vaikka itselläsi olisi tunne siitä, että kyllä pärjäät. Tulee myös tunne, että vanhemman pitää sopia johonkin tiettyyn muottiin.

Kyllä meilläkin tukena ja tukiverkostona oli lähinnä minun äiti. Muut eivät juuri tukiverkostona olleet, mutta saattoivat sen sijaan muuten olla kiinnostuneita vanhemmuudestani ja erityisesti siitä, miten teen ja toteutan asioita.

Itselläni ei ollut liian ruusuiset kuvitelmat: tiesin, että on raskasta ja esimerkiksi loma töistä ei varsinaisesti ole lomaa pienen lapsen kanssa (töistä palautumisen mielessä). 

Mutta missä menin lankaan: uskoin, kun sanottiin, että "oma lapsi on niin eri asia, jaksaa paremmin". 

Ei pidä ainakaan omalla kohdallani paikkaansa enkä vieläkään voi käsittää, miten niin moni lähipiirissäkin hokee tuota. "vaikka ei pitäisi lapsiin liittyvistä asioista niin oma lapsi on niin eri asia ja hyvin jaksaa!"

Joopa joo. 

Lapseni (3v) on ihana, mutta lapsiperhearki tuntuu valitettavasti suurimmaksi osaksi kamalalta. 

Ihmettelen myös sitä, että kuten AP sanoo, heistäkin joista arki tuntuu raskaalta, silti houkuttaa tehdä toinen tai useampi lapsi. Miksi?? Jos arki tuntuu yhden kanssa selviytymiseltä, miksi tehdä toinen? Omien puutteellisten resurssien takia (= koen lapsiperhearjen jo nyt liian kuormittavaa) oma lapsilukuni jää yhteen. 

Ei ollut ruusuisia kuvitelmia, olen onnellinen inhorealisti. Lapsista nyt on paljon vastuuta ja harmiakin, samoin kuin muistakin isoista jutuista elämässä. Kaikista kivoista ja ihanista asioista on vaivansa ja kaikessa ihanassa ja palkitsevassa on niitä miinuspuoliakin. Olen kahden lapsen lisäksi hankkinut miehen, koiran, talon, vastuullisen työn ja auton. Jokaista niistä olen sekä voivotellut että iloinnut. Välillä tietenkin vatuttaa noista jokainen vuorotellen, useimmiten ei. Ei siitä sen enempää tarvitse tehdä analyysia. Jos minulla ei olisi mitään noista, tekisin kuitenkin töitä sen eteen että olisi. Niin minä olen elänyt. Minusta on mukava ajatus että aikanaan minulla on sitten aikuiset lapset. He ovat kauemmin aikuisia kuin lapsia yhteisen elomme aikana.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ollut liian ruusuiset kuvitelmat: tiesin, että on raskasta ja esimerkiksi loma töistä ei varsinaisesti ole lomaa pienen lapsen kanssa (töistä palautumisen mielessä). 

Mutta missä menin lankaan: uskoin, kun sanottiin, että "oma lapsi on niin eri asia, jaksaa paremmin". 

Ei pidä ainakaan omalla kohdallani paikkaansa enkä vieläkään voi käsittää, miten niin moni lähipiirissäkin hokee tuota. "vaikka ei pitäisi lapsiin liittyvistä asioista niin oma lapsi on niin eri asia ja hyvin jaksaa!"

Joopa joo. 

Lapseni (3v) on ihana, mutta lapsiperhearki tuntuu valitettavasti suurimmaksi osaksi kamalalta. 

Ihmettelen myös sitä, että kuten AP sanoo, heistäkin joista arki tuntuu raskaalta, silti houkuttaa tehdä toinen tai useampi lapsi. Miksi?? Jos arki tuntuu yhden kanssa selviytymiseltä, miksi tehdä toinen? Omien puutteellisten resurssien takia (= koen lapsiperhearjen jo nyt liian kuormitta

Mikä siinä arjessa on raskasta? 

Pystyisikö sitä jotenkin järkeistämään niin, että olisi helpompaa? 

Itse en kärsi erityisemmin lapsiperhearjesta mutta ehkä standardini on vaan tosi matalat.

Kaverillani on tosi raskasta mutta hän ei jostain syystä halua muuttaa mitään, se ihmetyttää minua.

Ihan esimerkkinä, aina on kiire laittaa ruokaa ja se stressaa, ehdotan, että käyttäisi välillä jotain puolivalmisteita, että pääsisi helpommalla tai tekisi vaikka kerralla pakkaseen isomman satsin. Se ei missään tapauksessa käy, aina pitää olla tuoretta ja itsetehtyä. 

Liian korkeat vaatimukset itselleen on raskaita, välillä voi mielestäni mennä sieltä mistä aita on purettu. Oishan se varmaan lapsillekin kiva, että vanhemmat välillä edes rentoutuisi.

Vierailija kirjoitti:

Se vauva-aika on oikeasti ihan perseestä, vaikka kukaan ei sitä suostu ääneen sanomaan. Ja jos kaikki menee hyvin, niin lapsista on vaan enemmän ja enemmän iloa ja vähemmän ja vähemmän vaivaa. Ei tietysti mene kaikilla näin, mutta meillä onneksi on toistaiseksi mennyt.

Häh. Vauva-aika on ihanaa, varsinkin esikoisen. Saa tehdä mitä vanhempi valitsee, toki kunhan vauva saa nukkua, syödä ja olla sylissä. Vauva tulee vaunuissa mukana.

Isomman lapsen kanssa on enemmän paineita mennä lapsen ehdoilla ja lähteä leikkipuistoon tai johonkin kerhoihin, itse ainakin silloin kaipasin vauva-aikojen vapautta.

Eikä tuotakaan loputtoman montaa vuotta kestä. 

Itse suosittelen lasten "hankintaa" jos lapsia yhtään haluaa. Jos taas ei halua, niin sitten en suosittele. Mutta elämän potentiaalia jää isosti hyödyntämättä jos ei lisäänny.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni ei ollut liian ruusuiset kuvitelmat: tiesin, että on raskasta ja esimerkiksi loma töistä ei varsinaisesti ole lomaa pienen lapsen kanssa (töistä palautumisen mielessä). 

Mutta missä menin lankaan: uskoin, kun sanottiin, että "oma lapsi on niin eri asia, jaksaa paremmin". 

Ei pidä ainakaan omalla kohdallani paikkaansa enkä vieläkään voi käsittää, miten niin moni lähipiirissäkin hokee tuota. "vaikka ei pitäisi lapsiin liittyvistä asioista niin oma lapsi on niin eri asia ja hyvin jaksaa!"

Joopa joo. 

Lapseni (3v) on ihana, mutta lapsiperhearki tuntuu valitettavasti suurimmaksi osaksi kamalalta. 

Ihmettelen myös sitä, että kuten AP sanoo, heistäkin joista arki tuntuu raskaalta, silti houkuttaa tehdä toinen tai useampi lapsi. Miksi?? Jos arki tuntuu yhden kanssa selviytymiseltä, miksi tehdä toinen? Omien puutteellisten resurssien

Minulle arjen tekee raskaaksi introvertti luonteeni: tarvitsen paljon yksin olemista, hiljaisuutta ym. Kuormitun herkästi jatkuvasta hälinästä ja jatkuvasta toisen tarpeisiin vastaamisesta. 

On totta, että omasta arjesta saa kyllä helposti raskasta jos pitää vaatimustasoa "liian" korkealla. Toisilla taas arjen raskaus tulee ehkä enemmän oman luonteen kautta. Ihmiset ovat erilaisia. Olenkin ajatellut, että ehkä vanhemmuus ei vain sovi minulle niin hyvin kuin heille, joiden persoonansa ei ole niin introvertti. 

T: 3v:n äiti ja kommentoija, jolta arjen raskaudesta kysyttiin

Kiitos vastauksesta.

Sama kyllä mullakin, itse arki ei ole raskasta mutta se hälinä ja keskeytykset kuormittavat. :) 

Ei oo ruusuinen kuva, päinvastoin oikeastaan.

Nyt jo elämä niin täynnä ettei enempää mahdu. Kaikki harrastukset, ura ja lepo+palautuminen vie kaiken ajan. Mulla on kissa ja sekin on melkein liikaa välillä, kun ei voi tuosta noin vain lähteä spontaanille reissulle puolison kanssa.

Jos saisin lisää aikaa ja energiaa, käyttäisin ne projekteihin ja harrastuksiin mitä en nyt ehdi tehdä vaikka haluaisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saas nähdä helpottuuko elämä lapsen kasvaessa, mutta ainakin nämä ensimmäiset vuodet ovat tuntuneet hirvittävän raskaalta. Meille syntyi vahvatahtoinen poika, joka uhmaa nyt kovasti (2 v.). Lapsiluku on ehdottomasti tässä. 

Vaikeinta tulee olemaan 12-16-vuotiaana. Pikkulapsen uhmat tuntuu tähän roadman-teinimeininkiin verrattuna ruusuiselta onnen ajalta.

Niin ehkä sinun tapauksessasi.

Minulla oli paljon pahemmat kuvitelmat kuin mitä oikeasti näyttää olevan. En ollut ikinä lapsia hoitanut, mutta olin kuunnellut toisten ihmisten valitusta. Kuvittelin raskausajan olevan hirveää pahoinvointia ja kaikenlaisia vaivoja. Oletin synnytyksessä tulevan alapäästä muusia ja jäävän vammoja. Kukaan ei puhunut lasten olevan muuta kuin raskaita hoitaa. Meinasin jättää kokonaan hankkimatta, mutta lähempänä 40v päätin sittenkin antaa mahdollisuuden. Olo olikin ihan tavallinen koko raskausajan, mitä nyt välillä ärsytti käydä kaikenmaailman tarkistuksissa ronkittavana. Synnytyksessä kuunneltiin ihan hyvin eikä vaivoja jäänyt. Ok, valvominen oli vähän ikävää. Mutta päädyin hankkimaan  toisenkin. Toki taaperon perässä juokseminen 40+ on varmaan raskaampaa kuin olisi ollut nuorempana, mutta onhan nuo molemmat ihan mahtavia persoonia.

Ei kaikki ajattele noin. Jotkut hankkii lisää lapsia sillöin kun ovat nelikymppisiä ja lapset ovat jo isoja 

Ei oo ruusuiset kuvat, kroppa menee, mielenterveys menee, et pääse kymmeneen vuoteen mihinkään, et saa enää ikinä tarpeeksi unta, seksi loppuu, huolen, stressin ja kotitöiden määrä lisääntyy.. Äääk. Ei lapsia, koskaan. 

Luulen että monilla on liian negatiivinen kuva lastenhankkimisesta.

Kuvittelin, että kyllä nykypäivän koulutetut kaupunkilaisisät haluavat pyrkiä tasaiseen vanhemmuuden jakoon. Että kaikki ei voi 2020-luvulla kaatua naisen hoidettavaksi. Että ihan halu tulla isäksi saisi miehen kuin miehen ponnistelemaan asian eteen. 

Se on eniten yllättänyt, että se on totta: naisen pitää mitoittaa lapsiluku siihen minkä verran jaksaa yksin hoitaa. Sen olen monelle muullekin sanonut, että päivästä 1 alkaen kannattaa rakentaa oma arki ja tekemiset niin että selviää yksin lapsen/lasten vanhemmuudesta. 

Täällä. Hoisin paljon muiden lapsia ja tuntui etten voi odottaa että saan omia. Sainkin, useamman pienillä ikäeroilla. Vilkkaita olivat pienenä. Ei mennyt kuin strömsössä, en aivan yhtä innokkaasti järjestänyt virikkeitä kuin hoitolapsille, kun voimat meni ihan selviytymisessä. 

Järjissä selvittiin kaikki, ja nyt yhdessä nauretaan teinien kanssa kommelluksille mitä kaikkea sattui. Huomattavasti hevimpi reissu oli mitä etukäteen aavistin.

Ruusuisia kuvitelmia ei ole, ja ehkäpä juuri sen takia ei ole myöskään lapsia. Tosiaan niitä ruusuisia kuvitelmia varmasti tarvitaan, että tuohon touhuun, tai edes avioliittoon lähtee ylipäätään.

Todellakin. Arvelin et vaan paneskellaan ja se on siinä. Seuraavaksi arvelin, että ivf hoitoon ja homma on siinä. No eipä ollutkaan :(

Meidän lapset syntyivät kun olin 20v. ja 22v.

En ehtinyt elää villiä nuoruutta tai opiskella, en oikeastaan tiedä menettäneeni mitään ja nautin pienten lasten kanssa kotona puuhailusta tosi paljon.

Oikeastaan vaikeinta oli hyväksyä, että nukkuminen voi häiriintyä ja olet koko ajan vastuussa jostakin toisesta. En siis kärsinyt vaipparumbasta tai leikkikerhoista, vaan siitä että aina on tehtävä lasten kannalta järkeviä valintoja. Meillä on kaikki tehty lasten paras edellä. On ollut turvallista ja rauhallista.

Nyt lapset ovat jo teinejä, lähes täysi-ikäisiä. En kadu yhtään, ovat maailman ihanimpia ja fiksuimpia nuoria. Avioliittokin kasassa edelleen, odotan että ehdimme panostaa siihen kunnolla tulevat vuodet.

Mutta ei tosiaan ruusuista ole aina ollut, melko uuvuttavia varsinkin murrosiän kuohut. Pikkulapsiaika oli parasta. Ja rahaakin mennyt tosi paljon. Huoli myös on ja pysyy. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä miten tällaiset voi tulla joillekin yllätyksenä, oli sitten koira tai lapsi kyseessä. Yllättää että lapsiarki on raskasta ja koiran päivittäinen ulkoiluttaminen samoin. Niinku näähän on hyvin etukäteen tiedossa.

Kyse lienee enemmän omien voimavarojen yliarvioinnista.

Ei vanhemmuus vaadi mitään ihmeellisiä voimavaroja, ellei lapsella ole vakavia sairauksia tms. Siitä annetaan ihan ylimitoitetun raskas kuva. 

Aika paljon on kiinni siitä osallistuuko puoliso myös lastenhoitoon tai minkälaiset tukiverkostot on. Mä hoidin lapset lähes yksin. Kyllä se oli rankkaa. Olin niin kateellinen joskus niille jotka pääsi niin helpolla, kun oli aina apukäsiä tarjolla.