Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Kuinka paljon kannattaa nähdä vaivaa ja myrkyttää omaa mieltään ja toimintakykyään äidin kanssa, jos ei ole mitään varsinaista syytä? Ei hän minua rakasta, joten miksi pitäisi? Aikuinen ihminen joka tulee toimeen omillaan. Minä en saisi, pitäis olla aina äitiä huonompi jne. 

Ei ole lapsia, tosin jos olisi niin miksi antaisin äitini pilata heidätkin? 

Sovun tekemisestä narisijat ei ymmärrä emotionaalisesti manipuloivan äidin kykyä vaikuttaa mielenmaisemaan siinä määrin, että sen vaikutuksen alla elää huonompaa elämää kuin muuten eläisi. Mikä olis noin arvokasta? En uskaltanut hylätä sitä (olis ollut muitakin sisaruksia, mutta minun läsnäolostani oli tehty joku pakko) ja nyt mun elämä on ohi.

On yritetty kaikki mahdollinen, että voisin olla tekemisissä ja kaikki oli, ei ainoastaan turhaa, vaan suorastaan rikollista elämän tuhoamista. 

Tuntuu aika raskaalta lukea noita lässytyksiä, kun ihan samat asiat ja ajatukset oon käynyt itse läpi vuosien aikana ja kaikki oli turhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli vähän kuin Scarlett OHara. Kun tarpeeksi paljon prseili tarpeeksi kauan, niin lopulta Rhettin rakkaus kuoli. Nyt hänen sitten pitää jatkaa elämäänsä ilman minua.

Kuka vertaa äitiään rakastettuun?

Mietin, voiko verrata. Mutta minusta tuossa on kyse siitä, että vahvinkin ihmissuhde kyllä katkeaa,  jos tarpeeksi kuormittaa toista. Jopa lapsen rakkaus äitiä kohtaan VOI kuolla, jos tarpeeksi pontevasti ajaa asian siihen jamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ammattilaisen kanssa juttelemista erittäin vahvasti, jos tilanne on se että ei kykene olemaan missään tekemisissä vanhempansa/ vanhempiensa kanssa. 

Psykopaattinarsisteja on loppujenlopuksi erittäin minimaalinen osuus ihmisistä. Toki se äiti voi olla narsistisia piirteitä paljonkin omaava, mutta jos lapsuus ei ole ollut julmaa kaltoinkohtelua ja sadistista väkivaltaa syntymästä aikuisuuteen, niin tuskin on kyse narsistipsykopaatista. 

Näitä termejä viljellään nykyään ihan liikaa.

P.s. meissä kaikissa on narsistisia piirteitä. Pienet vauvat on äärimmäisen narsistisia syntyessään, että selviävät hengissä. Kuluu siis ihmisyyteen. 

Tämä. Aikuisena saa vihdoin itse valita seuransa. Jos valinta ei kohdistu narsistisen vauvan kaltaiseen äitiin, vika on lapsessa.

Siksi moni lisääntyy, koska pyrkii saamaan varmaa seuraa. Vaikeampaa olisi omilla avuilla saada joku valitsemaan seuransa.

Rajat. Rajat. Rajat. Jollain tapaa häiriintynyt on suhde vanhempiin, jos haukutaan mutta silti ollaan yhteydessä. Tähän lähtisin hakemaan syitä.. voiko se haukkuminen, arvosteleminen, motkottaminen olla paha tapa? 

Vaikka vastassa olisi Äiti Teresa, miin kohta hän jo muuttuisi hirviöksi kunnoikein alkaa kaivelee ja vikoja etsimään. Koska fakta on se, että kaikissa niitä on.

Mä luulen että oman sisareni kohdalla kyse on täydellisestä sokeudesta omia vikojaan kohtaan. Tai ne projisoidaan eli siirretään äitiin. Silloin kun syyttelee muita, ei tarvitse kohdata omia puutteitaan? Kato kun se äiti.. 

Voi s* atana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa, mistä joku voi varmasti tietää, että kun hänelle tulee ongelmia töissä iässä 52 v, niin vika on nimenomaan 45 v sitten tapahtuneissa asioissa, ja nimenomaan äidissä?

Kun työelämä polttaa nykyään loppuun paljon nuorempiakin, niin mistä tiedämme että ongelma on nimenomaan äiti, eikä esimerkiksi huono johtaminen ja liian suuri kiire töissä? Tuossa iässä on jo vaihdevuosia ja muuta kremppaa usein ja ihminen ei jaksa samoin kuin 20 v aiemmin, eikö ole todennäköistä että ihminen on vaan väsynyt tähän arkeen, eikä epätäydellisellä äidillä ole asian kanssa erityisesti osaa eikä arpaa.

Jos työelämää on jo onnistuneesti takana 25-30v, niin miten se on onnistunut kun kerran vika on lapsuuden.

En ole sanonut, että vika on ÄIDISSÄ, vaan vanhemmissa. Äiti kyllä yritti parhaansa, ehkä. Mutta se paras nyt vaan ei ollut kovin paljoa, ei

En vakuuttunut. Mikä ihmeen suorittaminen? Onko suorittamista onnistua elämässä, saada kiva ammatti, koti, harrastuksia, perhe jne? Ihan nurinkurinen ajatus.

Ja mistä tietää,  että erilaisella lapsuudella ei tuossa iässä vaan olisi väsynyt töissä joka tapauksessa, kun siellä väsyy nuoremmatkin. Omalla työpaikalla siinä 55 iässä porukka tuntuu katoavan sairaseläkkeelle, ei vaan jakseta älytöntä työkuormaa huonolla johdolla. Ja muualla on tilanne sama, sen perusteella mitä kuulee. 

Olisiko koko idea terapeutin, siellä aletaan kaivella lapsuutta ja kun kyllin kauan kaivaa, löytyy varmasti sellaista, joka olisi voinut olla paremmin. Se on minulle jäänyt epäselväksi, että miten se lapsuuden kaivelu edesauttaa jaksamista töissä, siihen kun joku vastaisi.

Kuulostaa että 45 v vanhojen asioiden sijaan pitäisi miettiä sitä elämää NYT. Onko elintavoissa tarkistamista, voisiko keventää töissä tai muuttaa vapaa-aikaa jne. Jos on myrkyllisiä ihmisiä joita tapaa vapaalla, niin luiskaan vaan. Työpaikan vaihto tuossa iässä voi olla alasta riippuen hyvin vaikeaa, mutta ei sekään vanhempiin liity.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on paljon ihmisiä (itsekin lukeudun heihin), jotka ymmärtävät äitiä, jonka toimintakyky ja voimat ovat alentuneet esimerkiksi oman masennuksensa, väkivaltaisen tai päihdeongelmaisen puolison, vaikean eron tms. vuoksi. Siksi pitää ymmärtää, että tämän henkilön paras on vähän sitä sun tätä. Ja näinhän se on. On vaikea toimia paremmin kuin mitä oma toimintakyky antaa myöten. Ja sitä ymmärrystäkin saattaa puuttua ja toimitaan sen rajoissa. Näin se menee. Äiti voi olla rakas ja lapsi tietää, että äiti on yrittänyt parhaansa eikä ole tarkoittanut pahaa. 

Voisiko tuon saman olosuhdeymmärräyksen ulottaa lapseen, koska ne vaikuttavat myös häneen. Ja lapsi on vasta kasvamassa ja riippuvainen vanhemmastaan, jolta tarvitsisi turvaa, huolenpitoa ja kasvatusta tuolta olosuhteiden rajoittamalta henkilöltä ja ne väkivaltaiset puolisot ja vaikeat erot kyllä osuvat myös lapseen. Silti jotkut edellyttävät lapselta loputont

Meillä on ollut elämässä paljon vastoinkäymisiä, sairautta ja kuolemaa, läheltä piti-tilanteita ja vaikka mitä. Lapset ovat hyvin varhain joutuneet selviytymään asioista, jotka useimmille tulevat vastaan vasta aikuisena, jos koskaan. Pakko tunnustaa, että mun oli vaikea sietää ajatusta siitä, että en olekaan ollut niin hyvä äiti, kuin olin kuvitellut. Kyllä, meillä on aina ollut ruokaa, on ollut siistiä, olen ollut paikalla, vaikka en ehkä läsnä. Mutta niinä vaikeina vuosina mun voimavarat menivät tulipalojen sammuttamiseen ja perustarpeiden hoitamiseen, ei minusta ollut käsittelemään edes omia tunteitani, saati lasten. Se oli vain selviytymistä. Mutta tähän syyllisyyteen liittyy myös oivallus armollisuudesta itseä kohtaan. Ei ole ihme, että en ihan kaikkeen venynyt, eikä mun kenties tarvitse siitä hirvittävästi syyllisyyttä kantaa, en ollut täydellinen ja ehkei mun tarvitse olla sitä tulevaisuudessakaan. Voin yrittää paikata puutteita nyt ja uskon, että lapsetkin jossain vaiheessa ymmärtävät, että yritin parhaani, vaikka se ei riittänyt. Oppia ikä kaikki, jos tällaista kulahtanutta fraasia haluaa käyttää.

Tämä vanhempien kanssa kokonaan välien katkaisu on varmaan joskus välttämätöntä, jos on jatkuvaa väärinkohtelua ym.eikä saa muuten pidettyä rajoja. 

Ei kuitenkaan kevyin perustein, koska tämä ei ole mikätahansa ihmissuhde vaan oman elämän ja kasvun kannalta tärkeä suhde. Siinä jää yksi oman elämän kehitystehtävä saavuttamatta.

Minusta nämä asialla tässä ketjussa lesoavat ja kauheaa kieltä käyttävät ovat epätasapainoisia ihmisiä ja he jakavat vaarallisia ohjeita muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli vähän kuin Scarlett OHara. Kun tarpeeksi paljon prseili tarpeeksi kauan, niin lopulta Rhettin rakkaus kuoli. Nyt hänen sitten pitää jatkaa elämäänsä ilman minua.

Kuka vertaa äitiään rakastettuun?

Itse asiassa aika monesti mielisairas äiti, ilmeisesti etenkin yksinhuoltajat, käyttäytyvät kuin lapsi olisi hänen kumppaninsa. Sulupuolella ei ole väliä. On jopa mustasukkainen, ihan samat käytösmallit kuin mitä parisuhteessa mutta vain platonisena. Tälle tulee varmasti alanuolia, mutta pitää ihan paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Rajat. Rajat. Rajat. Jollain tapaa häiriintynyt on suhde vanhempiin, jos haukutaan mutta silti ollaan yhteydessä. Tähän lähtisin hakemaan syitä.. voiko se haukkuminen, arvosteleminen, motkottaminen olla paha tapa? 

Vaikka vastassa olisi Äiti Teresa, miin kohta hän jo muuttuisi hirviöksi kunnoikein alkaa kaivelee ja vikoja etsimään. Koska fakta on se, että kaikissa niitä on.

 

Mä luulen että oman sisareni kohdalla kyse on täydellisestä sokeudesta omia vikojaan kohtaan. Tai ne projisoidaan eli siirretään äitiin. Silloin kun syyttelee muita, ei tarvitse kohdata omia puutteitaan? Kato kun se äiti.. 

Voi s* atana.

Joku sen siskosikin kasvatti tuollaiseksi. Kannattaa myös muistaa että häiriintyneissä perheissä ns golden child elää mukavaa elämää ymmärtämättä ollenkaan miten pahasti asiat on pielessä. Itsehän olin se golden child ja äidin uskottu ja olen vasta keski-iässä ymmärtänyt miten ikävä ihminen äitini on, omasta mielestään toki aina uhri. Eri. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ammattilaisen kanssa juttelemista erittäin vahvasti, jos tilanne on se että ei kykene olemaan missään tekemisissä vanhempansa/ vanhempiensa kanssa. 

Psykopaattinarsisteja on loppujenlopuksi erittäin minimaalinen osuus ihmisistä. Toki se äiti voi olla narsistisia piirteitä paljonkin omaava, mutta jos lapsuus ei ole ollut julmaa kaltoinkohtelua ja sadistista väkivaltaa syntymästä aikuisuuteen, niin tuskin on kyse narsistipsykopaatista. 

Näitä termejä viljellään nykyään ihan liikaa.

P.s. meissä kaikissa on narsistisia piirteitä. Pienet vauvat on äärimmäisen narsistisia syntyessään, että selviävät hengissä. Kuluu siis ihmisyyteen. 

Tämä. Aikuisena saa vihdoin itse valita seuransa. Jos valinta ei kohdistu narsistisen vauva

Täyttä puppua.

Äitisuhde on ihan eri kuin rakkaussuhde. Ensinnäkin ilman sitä äitiä ei olisi sinua. Jos vihaa äitiään, niin vihaa vähän niinkuin itseäänkin? Tätäkin syytä pohtia.. Ehkä kiitollisuutta voi lähteä hakemaan sitä kautta? Sain tämän elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija 

Tämmöinen keskustelu on ihan hyvä tapa selkiyttää ajatuksiaan aiheesta. Ja lisäksi ilmainen.

Minullekin tämä on ollut ylimääräinen ja ilmainen terapiatunti. 

Minä olen täällä oppiakseni ja miten saisin korjattua välit tyttäreeni. Pitäisi voida rakentavasti keskustella asioista ja mielipiteistä, mutta kun se menee toistuvasti niin, että sanon jotain mistä taas välit katkeaa. Koen sen niin, etten saa sanoa asioista mihin haluaisin korjausta. Jos sanon  kauniisti ei tule vastausta. Jos lopulta ärähdän katkeaa välit. Mikään ei etene mihinkään suuntaan. Enkä tarkoita nyt että ajan läpi omaa mielipidettäni, vaan rakentavaa keskustelua. Monista asioista. Ihan aiheellisista. 

 

Se menee niin etten uskalla sanoa tai kysyä, koska pelkään sitä loppua. Tuntuu siltä kun en ole käynyt läpi pitkää terapiaa niin en ymmärrä mistään mitään, ettei lukemalla tai miettimällä voi oppia mitään. Johan aikakin tekee tehtävänsä ja ihminen oppii. 

 

Täällä keskustelussa se tulee jotenkin hyvin ilmi se vastakkainasettelu, ne välit katkaisseet lapset vastaan äidit. Ettei sitä yhteistä säveltä vasn löydy, vaan sitä samaa puolustelua ja syyttelyä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli vähän kuin Scarlett OHara. Kun tarpeeksi paljon prseili tarpeeksi kauan, niin lopulta Rhettin rakkaus kuoli. Nyt hänen sitten pitää jatkaa elämäänsä ilman minua.

Kuka vertaa äitiään rakastettuun?

Itse asiassa aika monesti mielisairas äiti, ilmeisesti etenkin yksinhuoltajat, käyttäytyvät kuin lapsi olisi hänen kumppaninsa. Sulupuolella ei ole väliä. On jopa mustasukkainen, ihan samat käytösmallit kuin mitä parisuhteessa mutta vain platonisena. Tälle tulee varmasti alanuolia, mutta pitää ihan paikkansa.

Hyvin harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä vanhempien kanssa kokonaan välien katkaisu on varmaan joskus välttämätöntä, jos on jatkuvaa väärinkohtelua ym.eikä saa muuten pidettyä rajoja. 

Ei kuitenkaan kevyin perustein, koska tämä ei ole mikätahansa ihmissuhde vaan oman elämän ja kasvun kannalta tärkeä suhde. Siinä jää yksi oman elämän kehitystehtävä saavuttamatta.

Minusta nämä asialla tässä ketjussa lesoavat ja kauheaa kieltä käyttävät ovat epätasapainoisia ihmisiä ja he jakavat vaarallisia ohjeita muille.

Olen pääosin samaa mieltä, mutta että yksi oman elämän kehitystehtävä saavuttamatta? En minä voi äitiäni kehittää, ja kyllä minä sanoisin että viimeistään viisikymppisenä ne omat kehitystehtävät lapsen roolissa alkavat olla saavutettuja. 

Vierailija kirjoitti:

Rajat. Rajat. Rajat. Jollain tapaa häiriintynyt on suhde vanhempiin, jos haukutaan mutta silti ollaan yhteydessä. Tähän lähtisin hakemaan syitä.. voiko se haukkuminen, arvosteleminen, motkottaminen olla paha tapa? 

Vaikka vastassa olisi Äiti Teresa, miin kohta hän jo muuttuisi hirviöksi kunnoikein alkaa kaivelee ja vikoja etsimään. Koska fakta on se, että kaikissa niitä on.

 

Mä luulen että oman sisareni kohdalla kyse on täydellisestä sokeudesta omia vikojaan kohtaan. Tai ne projisoidaan eli siirretään äitiin. Silloin kun syyttelee muita, ei tarvitse kohdata omia puutteitaan? Kato kun se äiti.. 

Voi s* atana.

No ei meilläkään muut tiedä millainen äiti on. Saivat sen kivan version, kun kaikki kakka oli purettu minuun. Keksi vielä ties mitä kehitysvammaa tuskaisen käytökseni syyksi, ettei kukaan ihmettelisi. Vaikea pitää enää vahinkona tuota, joten ei paljoa kiinnosta äidin itsesääli ja rutina nyt. Ttu edes sitä astmaa ei ollut. Terveisin, koko ikänsä astmalääkkeitä vetänyt ahdistukseen.

Muiden mielestä äiti vaan vähän hassu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rajat. Rajat. Rajat. Jollain tapaa häiriintynyt on suhde vanhempiin, jos haukutaan mutta silti ollaan yhteydessä. Tähän lähtisin hakemaan syitä.. voiko se haukkuminen, arvosteleminen, motkottaminen olla paha tapa? 

Vaikka vastassa olisi Äiti Teresa, miin kohta hän jo muuttuisi hirviöksi kunnoikein alkaa kaivelee ja vikoja etsimään. Koska fakta on se, että kaikissa niitä on.

 

Mä luulen että oman sisareni kohdalla kyse on täydellisestä sokeudesta omia vikojaan kohtaan. Tai ne projisoidaan eli siirretään äitiin. Silloin kun syyttelee muita, ei tarvitse kohdata omia puutteitaan? Kato kun se äiti.. 

Voi s* atana.

Joku sen siskosikin kasvatti tuollaiseksi. Kannattaa myös muistaa että häiriintyneissä perheissä ns golden child elää mukavaa elämää ymmärtämättä ollenkaan miten pahasti asiat on pielessä. Itsehän olin se golden

Olet lukenut väärää tietoa ja uskot siihen liian yksioikoisesti. Mikä ihmeen golden child? Mitä johtopäätöksiä teet tuntematta ihmisiä!

Vierailija kirjoitti:

Äitisuhde on ihan eri kuin rakkaussuhde. Ensinnäkin ilman sitä äitiä ei olisi sinua. Jos vihaa äitiään, niin vihaa vähän niinkuin itseäänkin? Tätäkin syytä pohtia.. Ehkä kiitollisuutta voi lähteä hakemaan sitä kautta? Sain tämän elämän.

Tjaa, jos saisin palauttaa tämän lahjan näin jälkikäteen niin kieltäytyisin. Vaikka elämä on nyt ihan hyvää, jos saisin tietää että kaikki pitää aloittaa alusta samanlaisena, vetäisin sillä sekunnilla ranteet auki. 

1746, hyvin ymmärrettävää. Entä ne lapset, riittääkö ymmärrys heitä kohtaan, jos alkavat oireilla? Vai ovatko vain vaikeita ja yksi lisävaikeus, kun sait sitten mt-ongelmaiset lapsetkin?

Vierailija kirjoitti:

Äitisuhde on ihan eri kuin rakkaussuhde. Ensinnäkin ilman sitä äitiä ei olisi sinua. Jos vihaa äitiään, niin vihaa vähän niinkuin itseäänkin? Tätäkin syytä pohtia.. Ehkä kiitollisuutta voi lähteä hakemaan sitä kautta? Sain tämän elämän.

Miksi olisi välttämätöntä tuntea kiitollisuutta? Ei siihen aina ole aihetta.

Sain omat lapset. Kasvatin aikuiseksi. Annoin kaikki äidilleni anteeksi.