Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Minusta on epäluonnollista olettaa, että vanhempi on aina vastuussa ja pitäisi olla aina lastaan vahvempi ja ylevämpi. Ja puhutaan siis täysi-ikäisistä ihmisistä. Tai no joskus voi olla, että vanhempi sairastuu vaikka alzheimeriin kun oma lapsi on vielä alaikäinen. Vanhempikin on vain ihminen joka voi olla lastaan monessa asiassa henkisesti heikompi.

On ok käsitellä lapsuutta, mutta outoa syyllistää päin naamaa. Ei se mitään muuta nykyhetkessä. 

Ne vanhemmat joilla ei ole empatiakykyä tai taitoja käsitellä omia tunteitaan tai tekojaan, ei sitä syyllistämällä opi.

Tämä on hyvä viesti! 

Ja toivoa antava. Ehkäpä me vähän kerrassaan voimme kasvaa tasapainoisemmiksi joka sukupolvessa. Aina seuraava sukupolvi saa vähän paremman kasvun,.

Nykyään on paljon mahdollisuuksia saada tukea omaan kasvuun. Toivottavasti ei juotetaan sen edellisen epätäydellisen äidin syyttelyyn vaan omaan kasvuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia huonoja fiiliksiään, masennusta tai muita ongelmia ei voi loputtomasti sysätä vanhempien niskoille. On olemassa myös yksilön oma vastuu. Kun ymmärtää tämän, niin voi selvitä mistätahansa. 

Tunnen paljonkin ihmisiä joilla on ollut järkyttävä lapsuus, alkoholismia ja vaikka mitä. Silti nämä porskuttaa kiitollisin mielin ja ovat väleissä vanhempiinsa. 

Avainsana on anteeksianto. Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni, siinä loppujenlopuksi satuttaa vain itseään. 

Ihmisillä on aikamoisia yleistyksiä asioista anteeksianto ja katkeruus ja ongelmien sysääminen toisten niskoille. Näissä on vaikka kuinka monta erilaista variaatiota. 

Eikä se kiitollinen porskuttaja välttämättä ole yhtään terveempi kuin se "katkera" masentunut. Olin itse kiitollinen porskuttaja 52-vuotia

Et sinä ollut antanut anteeksi. Olit lakaissut asiat maton alle ja jättänyt kaikki käsittelemättä.

En tarkoittanut anteeksiannolla sitä.

Ensin pitääkin olla vihainen. 

Sinä ehkä tarkoitit. Tässä ketjussa on siitä huolimatta ihmisiä, joiden mielestä anteeksianto on juurikin sitä, että suhtaudut vanhempaasi armollisesti, lakaiset asiat maton alle ja käyttäydyt normaalisti. Ilman sitä viha-kohtaa, koska se on heidän mielestään häiriintynyttä ja sairasta ja lapsen pitää kasvaa aikuiseksi ja käyttäytyä ja jokainen vanhempi tekee parhaansa ja jokainen vanhempi on viallinen ja menneet on menneitä, pitää keskittyä nykyhetkeen eikä saa olla katkera ja mitähän kaikkia muita ilmauksia onkaan, joilla pyritään vaientamaan toinen ihminen. 

Jännää venkoilua selittää, että koska on olemassa perheitä, joissa lapsia kohdellaan tasapuolisesti (mitä ei kukaan ole kiistänyt), siitä seuraisi, ettei ole olemassa perheitä, joissa lapsia kohdellaan epätasapuolisesti. Tai että ainakaan kukaan näistä anonyymeista keskustelijoista ei ole voinut tulla kohdelluksi epäreilusti, ei millään. 

Ylipäätään yksi aikamme ongelmista on semmoinen ylipsykologisointi, että aina on yhtä paljon vikaa molemmissa eikä faktoilla ole muka mitään merkitystä, kun jokaisen kokemus on hänelle itselleen tosi. Ei näin. Joskus joku ihan oikeasti käyttäytyy tuomittavalla tavalla ja on ihan normaalia, jopa suotavaa, että toiset reagoivat siihen ikävästi. Aika useinkin riidassa on selvästi olemassa se, joka ei käyttäytynyt, kuten pitää, ja sitten se, joka ihan aiheesta suuttui. Psykologian kannalta sitten puidaan yhtä lailla tai jopa enemmän sitä, että suuttunut osapuoli huusi tai sanoi rumasti, eikä välttämättä niinkään sitä muka triviaalia asiaa, että hänellä oli kyllä ihan täysi syy toimia niin. 

Tuommoisessa psykologisoinnin suossa useinkin menestyy se, joka pystyy yksisilmäisesti katsomaan asiaa vain omalta kannaltaan. Sovitteleva luonne hukkuu psykologisoinnin suohon, kun yrittää ymmärrellä kaikkea liikaa.

Ja tosiaan, sitten joku tokaisee, että tähän tarvitaan terapiaa 120 €/h, jotta voidaan kunnolla puida, minkä historiallisen vääryyden ja patouman vuoksi jesse heitti annin takin roskikseen ja minkä syvällisen vinouman vuoksi anni sitten kutsui jesseä idiootiksi.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saman perheen lapsia ei koskaan kohdella samoin. Eikä edes rakasteta yhtä paljon.

Kyllä kohdellaan ja rakastetaan. 

 

Tämä tulee nyt varmasti isona järkytyksenä, mutta et tunne kaikkia perheitä. Perheen lasten temperamentit voivat olla keskenään täysin erilaiset ja äiti valitsee suosikkinsa. 

Olet kuin isäs... totesi äiti minulle, hakuttuaan ensin isän läpimädäksi jälleen kerran. 

Se että sinun kokemus omasta perheestäsi on ollut epäoikeudenmukainen ei tarkoita etteikö olisi perheitä jossa kaikkia lapsia kohdeltaisiin tasapuolisesti ja yhtälailla rakastavasti temperamentista riippumatta.

Mutta nyt emme välttämättä puhu niistä perheistä. 

Ihan hyvin voidaan puhua. Onhan tässäkin ketjussa ollut useita jotka ovat kertoneet jonkun sisaruksensa olevan huonoissa väleissä vähän kaikkien, mukaanlukien vanhempiensa kanssa, vaikka ainakin kerrotun perusteella eväät elämään olivat kotoa käsin samat kaikille.

Oma pointtini on että vanhemmat ja kasvatus eivät ole välttämättä syitä kaikkeen. 

Omat sisarukseni ovat myös tuota mieltä. En tiedä miksi. Toinen sulki silmänsä vanhempien väkivallalta, toinen meni siihen mukaan. He ovat sitä tyyppiä jonka mielestä ihmisen luonnetta ja käytöstä enemmän vaikuttaa vuosikymmeniä sitten vaihdettujen eritteiden alkuperä siihen keiden kanssa aikuisen ihmisen on vuonna 2023 oltava tekemisissä. Sitä ei näet itse päätetä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On lopulta ihmisen oma valinta. Jos vielä 20 vuoden jälkeen on täynnä vihaa, ei ole päässyt eteenpäin. Se on silloin oma valinta.

Valitettavasti se on se syy, miksi jotkut ei ikinä parane esimerkiksi masennuksesta. 

Sa tuntea, vihata, katkaista välit.. mutta. Sieltä olisi päästävä pikkuhiljaa sopuun, anteeksiantoon, ymmärrykseen. Ihan itsensäkin vuoksi. 

Toimivaan ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä. Jos vain yksi pyrkii sopuun ja anteeksiantoon ja toinen lakaisemaan asiat maton alle tai kieltäytyy edes näkemästä niitä, mitään sopua on mahdoton saavuttaa. Ainoa vaihtoehto on luovuttaa ja muovata tilanne jatkossa sen mukaiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia huonoja fiiliksiään, masennusta tai muita ongelmia ei voi loputtomasti sysätä vanhempien niskoille. On olemassa myös yksilön oma vastuu. Kun ymmärtää tämän, niin voi selvitä mistätahansa. 

Tunnen paljonkin ihmisiä joilla on ollut järkyttävä lapsuus, alkoholismia ja vaikka mitä. Silti nämä porskuttaa kiitollisin mielin ja ovat väleissä vanhempiinsa. 

Avainsana on anteeksianto. Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni, siinä loppujenlopuksi satuttaa vain itseään. 

Ihmisillä on aikamoisia yleistyksiä asioista anteeksianto ja katkeruus ja ongelmien sysääminen toisten niskoille. Näissä on vaikka kuinka monta erilaista variaatiota. 

Eikä se kiitollinen porskuttaja välttämättä ole yhtään terveempi kuin se "katkera" mas

No tämä asia on hyvä tiedostaa ja tuoda ilmi. Ilmanmuuta Täytyykin käsitellä ja lapsella on oikeus tuntea vihaa. Moni patoo tunteensa , ei sekään ole hyvä.

Mutta jos sitä vihaa kestää mummoikäön saakka niitä omia vanhempia kohtaan,,niin silloinnsiihenntynteeseen on jääty jumiin. Anteeksiantoa kohti on hyvä mennä siinä kohtaa.

Mutta ei kaikki sinne pääse. Aina on niitä jotka kuolee masentuneina, katkerina ja valitettavasti usein yksinäisinä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On lopulta ihmisen oma valinta. Jos vielä 20 vuoden jälkeen on täynnä vihaa, ei ole päässyt eteenpäin. Se on silloin oma valinta.

Valitettavasti se on se syy, miksi jotkut ei ikinä parane esimerkiksi masennuksesta. 

Sa tuntea, vihata, katkaista välit.. mutta. Sieltä olisi päästävä pikkuhiljaa sopuun, anteeksiantoon, ymmärrykseen. Ihan itsensäkin vuoksi. 

Toimivaan ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi ihmistä. Jos vain yksi pyrkii sopuun ja anteeksiantoon ja toinen lakaisemaan asiat maton alle tai kieltäytyy edes näkemästä niitä, mitään sopua on mahdoton saavuttaa. Ainoa vaihtoehto on luovuttaa ja muovata tilanne jatkossa sen mukaiseksi. 

Miksi jotkut pyrkivät pahoinpitelijän kanssa sopuun ja palaavat pienen mielistelyn jälkeen takaisin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia huonoja fiiliksiään, masennusta tai muita ongelmia ei voi loputtomasti sysätä vanhempien niskoille. On olemassa myös yksilön oma vastuu. Kun ymmärtää tämän, niin voi selvitä mistätahansa. 

Tunnen paljonkin ihmisiä joilla on ollut järkyttävä lapsuus, alkoholismia ja vaikka mitä. Silti nämä porskuttaa kiitollisin mielin ja ovat väleissä vanhempiinsa. 

Avainsana on anteeksianto. Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni, siinä loppujenlopuksi satuttaa vain itseään. 

Ihmisillä on aikamoisia yleistyksiä asioista anteeksianto ja katkeruus ja ongelmien sysääminen toisten niskoille. Näissä on vaikka kuinka monta erilaista variaatiota. 

Eikä se kiitollinen porskuttaja välttä

Mutta jos sitä vihaa kestää mummoikäön saakka niitä omia vanhempia kohtaan,,niin silloinnsiihenntynteeseen on jääty jumiin. Anteeksiantoa kohti on hyvä mennä siinä kohtaa.

 

Mutta ei kaikki sinne pääse. Aina on niitä jotka kuolee masentuneina, katkerina ja valitettavasti usein yksinäisinä. 

Ei välien katkaisu tarkoita vihaa. Se tarkoittaa sitä, että henkilö suojelee itseään henkilöltä, jonka hän pitää ulkona elämästään tai että kyseinen henkilö ei merkitse hänelle mitään tai että hänellä ei ole mitään mielenkiintoa tuohon henkilöön. Vihainen ihminen yleensä haluaa taistella, jotta saa sen tunteen itsestään ja silloin hän nimenomaan lähestyy, toivoen asialle ratkaisua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia huonoja fiiliksiään, masennusta tai muita ongelmia ei voi loputtomasti sysätä vanhempien niskoille. On olemassa myös yksilön oma vastuu. Kun ymmärtää tämän, niin voi selvitä mistätahansa. 

Tunnen paljonkin ihmisiä joilla on ollut järkyttävä lapsuus, alkoholismia ja vaikka mitä. Silti nämä porskuttaa kiitollisin mielin ja ovat väleissä vanhempiinsa. 

Avainsana on anteeksianto. Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni, siinä loppujenlopuksi satuttaa vain itseään. 

Ihmisillä on aikamoisia yleistyksiä asioista anteeksianto ja katkeruus ja ongelmien sysääminen toisten niskoille. Näissä on vaikka kuinka monta erilaista variaatiota. 

Eikä se kiitollinen porskuttaja välttämättä ole yhtään terveempi kuin se "katkera" masentunut. Olin itse kiitollinen porskuttaja 52-vuotia

Höpö höpö taas. Mistä oikeasti tietää, että toisenlaiselta lapsuudella ei olisi noin paljon myöhemmin voinut tulla ongelmia? Siis noin pitkän ajan jälkeen. Ei objektiivisesti arvioiden mistään. 

Eihän vanhemmilla ole aikuiseen ihmiseen semmoista valtaa, että olisi valittava joko anteeksi antaminen tai kuolema masentuneena, katkerana ja yksinäisenä. Vähän nyt valoja.

Voi jättää sen epäkelvon vanhemman taakseen. Sitten ei tarvitse kuunnella jatkuvaa arvostelua tai käskytystä. Voi olla onnellinen perhe, ihanat lapset, aikanaan ihanat lapsenlapset. Voi olla paljon ystäviä. Hyvä työ ja rahaa, kivoja harrastuksia. Pitkä hyvä parisuhde.

Ja yleensä ne vanhemmat sitten jossain vaiheessa kuolevat poiskin. Kuvitteleeko joku, että sen jälkeenkin vielä vuosikymmenet ajateltaisiin vain sitä äitiä ja pieleen mennyttä äitisuhdetta? Jo on melkoiset käsitykset omasta merkityksestä maailmassa! 

Vierailija kirjoitti:

On olemassa myös todella vaativia ihmisiä.. eikös sellainenkinnpetsoonallisuyshäiriö ole olemassa? Eli kaikki voi olla täydellisesti, ihmiset täydellisiä mutta ikinä ei ole hyvä. 

Silloin vika ei ole äidissä, iskässä tai kotioloissa. Silloin täytyy tiedostaa omat vikansa ja lähteä niihin hakemaan apua. Että voisi olla tyytyväinen joskus johonkin.

 

T: se, jonka sisarella on mieli täynnänsä mustaa vaikka kaikki hänen elämässään on tälläkin hetkellä todella upeasti. Kaikki on suorastaan täydellistä. Mutta tyytymättömyys riivaa. 

Koko suku yrittää parhaansa että hänellä olisi hyvä, miellytetään ja mielistellään. Jopa se hirviö äiti.  Ehkä tässä on se syy? 

Myös jonkun vanhempi voi olla siskosi kaltainen ihminen. Silloin vika ei ole lapsissa tai puolisossa, mutta toimeen tuleminen edellyttää että kaikki pokkuroivat tämän henkilön ympärillä. Ja tuo on siskosi, jolta et tarvitse apua, tukea, isovanhemmuutta. Hän ei ole vastannut asioistasi ja kasvattanut sinua. Silti rasittaa. Asia mutkistuu, kun se on oma vanhempi joka on omannut valtaa ja yrittää sitä jatkossakin käyttää. Sitten on vielä sosiaalinen tabu sanoa, että nyt riittää. Mutta sen kyllä kestää vapauden edestä.

Tottakai välit voi katkaista vanhempiinsa. Mutta sen ratkaisun täytyy olla todella harkiten tehty, eikä palata aina sinne isän tai äidin helmoihin kun huomaakin jääneensä vaikka yksin ja ikävöivänsä. 

Joissain perheissä on tämmöinen kuvio, että se lapsi pompottelee omien mielihalujensa mukaisesti lapsuudenperhettään. Semmoinenkaan ei ole ok.

Jos päätät avata vielä oven ja antaa anteeksi niin silloin se tosiaankin tarkoittaa sitä että menneitä ei enää kaivella. 

Jos ei itse kykene tähän niin silloin kannattaakin katkaista välit. 

Tässä ketjussa on paljon ihmisiä (itsekin lukeudun heihin), jotka ymmärtävät äitiä, jonka toimintakyky ja voimat ovat alentuneet esimerkiksi oman masennuksensa, väkivaltaisen tai päihdeongelmaisen puolison, vaikean eron tms. vuoksi. Siksi pitää ymmärtää, että tämän henkilön paras on vähän sitä sun tätä. Ja näinhän se on. On vaikea toimia paremmin kuin mitä oma toimintakyky antaa myöten. Ja sitä ymmärrystäkin saattaa puuttua ja toimitaan sen rajoissa. Näin se menee. Äiti voi olla rakas ja lapsi tietää, että äiti on yrittänyt parhaansa eikä ole tarkoittanut pahaa. 

Voisiko tuon saman olosuhdeymmärräyksen ulottaa lapseen, koska ne vaikuttavat myös häneen. Ja lapsi on vasta kasvamassa ja riippuvainen vanhemmastaan, jolta tarvitsisi turvaa, huolenpitoa ja kasvatusta tuolta olosuhteiden rajoittamalta henkilöltä ja ne väkivaltaiset puolisot ja vaikeat erot kyllä osuvat myös lapseen. Silti jotkut edellyttävät lapselta loputonta ymmärrystä sekä sitä, etteivät nuo olosuhteet saisi masentaa lasta tai heikentää lapsen toimintakykyä. 

Jos vanhempaan katkaistaan täysin välit eikä olla missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se vanhempi ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Kehottaako terapeutti tällaiseen vai mistä tämän kaltainen kylmyys voi johtua? Kyseessä ei ole hirviövanhempi, ei väkivaltaa eikä alkoholia. Tässähän ei oteta huomioon, että voihan se poissuljettu vanhempi muuttuakin vuosien aikana. Jos on lapsuudessa ja nuoruudessa aiheuttanut trauman, miksei voi edes ohimennen tervehtiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkia huonoja fiiliksiään, masennusta tai muita ongelmia ei voi loputtomasti sysätä vanhempien niskoille. On olemassa myös yksilön oma vastuu. Kun ymmärtää tämän, niin voi selvitä mistätahansa. 

Tunnen paljonkin ihmisiä joilla on ollut järkyttävä lapsuus, alkoholismia ja vaikka mitä. Silti nämä porskuttaa kiitollisin mielin ja ovat väleissä vanhempiinsa. 

Avainsana on anteeksianto. Katkeruuteen ei kannata jäädä kiinni, siinä loppujenlopuksi satuttaa vain itseään. 

Ihmisillä on aikamoisia yleistyksiä asioista anteeksianto ja katkeruus ja ongelmien sysääminen toisten niskoille. Näissä on vaikka kuinka monta erilaista variaatiota. 

Eikä se kiitollinen porskuttaja välttämättä ole yhtään terveempi kuin se "katkera" mas

Höpö höpö taas. Mistä oikeasti tietää, että toisenlaiselta lapsuudella ei olisi noin paljon myöhemmin voinut tulla ongelmia? Siis noin pitkän ajan jälkeen. Ei objektiivisesti arvioiden mistään. 

Onko ACE-pisteytys tuttu? Ammattilaisille on. Ammattilaisille on myös tuttua lapsuudenaikaisen traumatisoitumisen vaikutukset henkilön loppuelämän fyysiseen ja henkiseen terveyteen. joihin voidaan toki vaikuttaa oikealla hoidolla sitten jos ja kun sinne jossain vaiheessa tajutaan hakeutua. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai välit voi katkaista vanhempiinsa. Mutta sen ratkaisun täytyy olla todella harkiten tehty, eikä palata aina sinne isän tai äidin helmoihin kun huomaakin jääneensä vaikka yksin ja ikävöivänsä. 

Joissain perheissä on tämmöinen kuvio, että se lapsi pompottelee omien mielihalujensa mukaisesti lapsuudenperhettään. Semmoinenkaan ei ole ok.

Jos päätät avata vielä oven ja antaa anteeksi niin silloin se tosiaankin tarkoittaa sitä että menneitä ei enää kaivella. 

Jos ei itse kykene tähän niin silloin kannattaakin katkaista välit. 

 

 

Sinäkö siis päätät, milloin toimen ihminen ei enää saa kaivella menneitä? Entä jos se käytös, joka annettiin anteeksi, jatkuu? Ulottuuko anteeksi antaminen mielestäsi myös tulevaisuuteen niin, että anteeksi annettu käytösmalli on vastedes hyväksytty tapa toimia eikä siitä saa enää suuttua?

Vierailija kirjoitti:

Tottakai välit voi katkaista vanhempiinsa. Mutta sen ratkaisun täytyy olla todella harkiten tehty, eikä palata aina sinne isän tai äidin helmoihin kun huomaakin jääneensä vaikka yksin ja ikävöivänsä. 

Joissain perheissä on tämmöinen kuvio, että se lapsi pompottelee omien mielihalujensa mukaisesti lapsuudenperhettään. Semmoinenkaan ei ole ok.

Jos päätät avata vielä oven ja antaa anteeksi niin silloin se tosiaankin tarkoittaa sitä että menneitä ei enää kaivella. 

Jos ei itse kykene tähän niin silloin kannattaakin katkaista välit. 

 

Kuka määrittää miten usein pitää olla vanhempiin yhteyksissä? Päivittäin, viikoittain, kuukausittain vai muutaman kerran vuodessa? 

-ohis

Minua kiinnostaa, mistä joku voi varmasti tietää, että kun hänelle tulee ongelmia töissä iässä 52 v, niin vika on nimenomaan 45 v sitten tapahtuneissa asioissa, ja nimenomaan äidissä?

Kun työelämä polttaa nykyään loppuun paljon nuorempiakin, niin mistä tiedämme että ongelma on nimenomaan äiti, eikä esimerkiksi huono johtaminen ja liian suuri kiire töissä? Tuossa iässä on jo vaihdevuosia ja muuta kremppaa usein ja ihminen ei jaksa samoin kuin 20 v aiemmin, eikö ole todennäköistä että ihminen on vaan väsynyt tähän arkeen, eikä epätäydellisellä äidillä ole asian kanssa erityisesti osaa eikä arpaa.

Jos työelämää on jo onnistuneesti takana 25-30v, niin miten se on onnistunut kun kerran vika on lapsuuden.

Miksi se itse ihmisten valitseminen elämäänsä tuntuikin aluksi niin väärältä? Miksi muka muita voisi pakottaa seuraansa tursottamalla ne alapäästään ja sitten sen tursottajan kanssa olisi pakko hengata, toisella ei saa olla mitään omaa tahtoa?

Tervehtyminen on alkanut ja elämä parempaa kuin olen koskaan kokenut, kun myrkylliset ihmissuhteet ovat poissa. Soimaan itseäni nyt siitä miksen tehnyt tätä aiemmin, niin monta hukkaan heitettyä vuotta ja niin paljon pahaa oloa turhaan. Traumat seuraavat mukana ja näen vanhemmista vielä painajaisia mutta ainakin he katoavat aamulla.

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempaan katkaistaan täysin välit eikä olla missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se vanhempi ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Kehottaako terapeutti tällaiseen vai mistä tämän kaltainen kylmyys voi johtua? Kyseessä ei ole hirviövanhempi, ei väkivaltaa eikä alkoholia. Tässähän ei oteta huomioon, että voihan se poissuljettu vanhempi muuttuakin vuosien aikana. Jos on lapsuudessa ja nuoruudessa aiheuttanut trauman, miksei voi edes ohimennen tervehtiä?

Yleensä ottaen traumatisoitunut ihminen haluaa olla mahdollisimman kaukana trauman lähteestä. Mistä hän voi tietää, mitä sen vanhemman mielessä on, jos näkee tämän kadulla? Eikö sen vanhemman kannattaisi vaikka lähettää kirje tai soittaa ja kertoa, että on miettinyt asioita ja suorittanut henkistä kasvua ja näkee nyt, mitä on tapahtunut ja on asiasta pahoillaan ja toivoo, että voitaisiin katsoa, voisiko yhteyttä yrittää rakentaa uudelleen.