Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Tämän ketjun aihe on : "aikuinen lapsi syyttelee vanhempaansa". Eli käsittelee juurikin sitä, että väleissä ollaan , mutta lapselta tulee noottia vuodesta toiseen. Siinä on jääty jumiin. 

Myös vanhemmat voi laittaa välit poikki? Ehkä sekin voi olla ratkaisu.

Mutta todella vaikeita nämä tilanteet voi perheissä olla. Tämmöinen kissahiiri-leikki voi jatkua loppuun saakka. 

Itse ajattelen että parempi laiha sopu, kuin lihava riitä. Sopuun tarvitaan kaksi. Myös sen aikuisen lapsen täytyy ottaa jossain kohtaa vastuu omasta käytöksestään. Eli hänellekin täytyy asettaa rajat. 

Olen seurannut lähes koko keskustelun ja kommentoijat vaikuttavat olevan tyttäriä, joilla on vaikea äitisuhde ja äitejä, jotka puolustautuvat. Toki tämä on vauvapalsta, mutta silti voisi päätellä, että:

- poikien perheeseen voi jättää molemmat vanhemmat

- tytön synnyttyä äiti on viimeistään imetysjakson jälkeen poistettava perheestä ja isä jää huolehtimaan lapsesta

Vai onko niin, että psyykkisten ongelmien kohdatessa miehet eivät halua sitoutua vuosien ajaksi selvittämään naispuolisen terapeutin johdolla tunteiden narukerää? Ehkä mieluummin enemmän järjellä toimiva ratkaisu ongelmaan ja elämässä (joka on ainoa) eteenpäin?

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempaan katkaistaan täysin välit eikä olla missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se vanhempi ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Kehottaako terapeutti tällaiseen vai mistä tämän kaltainen kylmyys voi johtua? Kyseessä ei ole hirviövanhempi, ei väkivaltaa eikä alkoholia. Tässähän ei oteta huomioon, että voihan se poissuljettu vanhempi muuttuakin vuosien aikana. Jos on lapsuudessa ja nuoruudessa aiheuttanut trauman, miksei voi edes ohimennen tervehtiä?

 

 

Vastaan vain omasta puolestani: Siitä, että on riittävän monta kertaa jo kokeillut, olisiko se vanhempi muuttunut, mutta ei se ole. Ihmisellä on vain yksi elämä. Esimerkiksi 45 vuotta on jo ihan riittävä aika sen toteamiseen, että muutos on hyvin epätodennäköinen. Jossain kohtaa on hyvä vaan siirtyä eteenpäin ja lisätä se vanhempi omaan listaan asioista, jotka eivät ole semmoisia kuin minä olisin halunnut. Ei sillä sitten tarvitse vaivata sen enempää päätänsä enää. 

Jos nainen katkaisee hakkaavaan mieheen täysin välit eikä ole missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se mies ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempaan katkaistaan täysin välit eikä olla missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se vanhempi ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Kehottaako terapeutti tällaiseen vai mistä tämän kaltainen kylmyys voi johtua? Kyseessä ei ole hirviövanhempi, ei väkivaltaa eikä alkoholia. Tässähän ei oteta huomioon, että voihan se poissuljettu vanhempi muuttuakin vuosien aikana. Jos on lapsuudessa ja nuoruudessa aiheuttanut trauman, miksei voi edes ohimennen tervehtiä?

Yleensä ottaen traumatisoitunut ihminen haluaa olla mahdollisimman kaukana trauman lähteestä. Mistä hän voi tietää, mitä sen vanhemman mielessä on, jos näkee tämän kadulla? Eikö sen vanhemman kannattaisi vaikka lähettää kirje tai soittaa ja kertoa, että on miettinyt asioita ja suor

Ei kiitos vainoamista. Jättää vaan vihdoin rauhaan. Yksi elämä ja sitä on jo häiriköity tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Minua kiinnostaa, mistä joku voi varmasti tietää, että kun hänelle tulee ongelmia töissä iässä 52 v, niin vika on nimenomaan 45 v sitten tapahtuneissa asioissa, ja nimenomaan äidissä?

Kun työelämä polttaa nykyään loppuun paljon nuorempiakin, niin mistä tiedämme että ongelma on nimenomaan äiti, eikä esimerkiksi huono johtaminen ja liian suuri kiire töissä? Tuossa iässä on jo vaihdevuosia ja muuta kremppaa usein ja ihminen ei jaksa samoin kuin 20 v aiemmin, eikö ole todennäköistä että ihminen on vaan väsynyt tähän arkeen, eikä epätäydellisellä äidillä ole asian kanssa erityisesti osaa eikä arpaa.

Jos työelämää on jo onnistuneesti takana 25-30v, niin miten se on onnistunut kun kerran vika on lapsuuden.

En ole sanonut, että vika on ÄIDISSÄ, vaan vanhemmissa. Äiti kyllä yritti parhaansa, ehkä. Mutta se paras nyt vaan ei ollut kovin paljoa, ei lähellekään riittävää. (Työ)elämää on ollut "onnistuneesti" takana ja se onnistui ihan samalla tavalla kuin koulukin, suorittamalla (ei traumatisoituminen tee välttämättä tyhmäksi, vaikka voi tehdä senkin), selviytymällä ja sinnittelemällä. Siihenhän sitä oppi jo lapsena, selviytymään mahdottomissa oloissa ja painamaan alas kipunsa ja tarpeensa, olemaan olemassa vain esineellistettynä hyvänä lapsena, tunnollisena veronmaksajana, hyvänä ja reiluna pomona jne. 

Onhan niitä paljon miljonäärejäkin, jotka ovat nousseet vaikeista oloista (Jari Sarasvuo, Noora Fagerström jne.), ei se silti tarkoita sitä, etteikö noillakin ihmisillä olisi jälkiä siitä lapsuudesta ja tuollainen hullu pärjääminen voi usein nimenomaan olla yksi merkki siitä, että niitä jälkiä on. 

Monella ne ongelmat nousevat pintaan vasta vanhemman kuoltua, se on turvallista vasta sitten. Ja joillain se vaatii vielä puolisonkin kuoleman/ eron, jotta asioiden käsittelylle on tilaa. Ja joo, moni niistä "parhaansa yrittävistä" vanhemmista on vaikeista oloista ja omat traumat hoitamatta, eli sinänsä ymmärrän kyllä heitäkin, että noin se nyt vaan valitettavasti meni, että tuli laitettua vahinko kiertämään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempaan katkaistaan täysin välit eikä olla missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se vanhempi ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Kehottaako terapeutti tällaiseen vai mistä tämän kaltainen kylmyys voi johtua? Kyseessä ei ole hirviövanhempi, ei väkivaltaa eikä alkoholia. Tässähän ei oteta huomioon, että voihan se poissuljettu vanhempi muuttuakin vuosien aikana. Jos on lapsuudessa ja nuoruudessa aiheuttanut trauman, miksei voi edes ohimennen tervehtiä?

 

 

Vastaan vain omasta puolestani: Siitä, että on riittävän monta kertaa jo kokeillut, olisiko se vanhempi muuttunut, mutta ei se ole. Ihmisellä on vain yksi elämä. Esimerkiksi 45 vuotta on jo ihan riittävä aika sen toteamiseen, että muutos on hyvin epätode

Niin niin niin niin. Sinähän olet sitten saanut ratkaisun ongelmaan? Miksi selittelet. 

Tässä ketjussa keskustellaan niistä vanhemmista ja lapsista, joiden lapset syyttelee vanhempiaan eli ovat tekemisissä. 

Minun äitini oli vähän kuin Scarlett OHara. Kun tarpeeksi paljon prseili tarpeeksi kauan, niin lopulta Rhettin rakkaus kuoli. Nyt hänen sitten pitää jatkaa elämäänsä ilman minua.

Voi olla myös niin, että äiti on erityisen vaativa persoonallisuus. Vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin, on aina jossakin jotakin vikaa. Myös omissa lapsissa. 

Vierailija kirjoitti:

Eihän vanhemmilla ole aikuiseen ihmiseen semmoista valtaa, että olisi valittava joko anteeksi antaminen tai kuolema masentuneena, katkerana ja yksinäisenä. Vähän nyt valoja.

Voi jättää sen epäkelvon vanhemman taakseen. Sitten ei tarvitse kuunnella jatkuvaa arvostelua tai käskytystä. Voi olla onnellinen perhe, ihanat lapset, aikanaan ihanat lapsenlapset. Voi olla paljon ystäviä. Hyvä työ ja rahaa, kivoja harrastuksia. Pitkä hyvä parisuhde.

Ja yleensä ne vanhemmat sitten jossain vaiheessa kuolevat poiskin. Kuvitteleeko joku, että sen jälkeenkin vielä vuosikymmenet ajateltaisiin vain sitä äitiä ja pieleen mennyttä äitisuhdetta? Jo on melkoiset käsitykset omasta merkityksestä maailmassa! 

Vaikeaa kuvitella, että näin peruskatkeralla ihmisellä olusi ihana perhe. En usko hetkeäkään, että nämä jaksavat hoitaa lapsiaan kunnolla. Ehkä esittävät hoitavansa. Viha on hyvä moottori hetken.

Syyttely on sama kuin "nalkuttaminen" eli ilmaus, jolla kieltäydytään itse ottamasta vastuuta ja syytetään henkilöä, joka yrittää saada ihmissuhteen ongelmaa ratkaistua. Monesti se ainoa vaihtoehto on kyseisen ihmissuhteen lopettaminen, koska henkilö, joka kokee toisen puheen syyttelynä tai nalkuttamisena, ei ole kovinkaan innokas ratkaisemaan ongelmia vaan jatkamaan valitsemallaan tiellä. 

Jos asiat hoidetaan, käydään läpi ja sovitaan, syyttely loppuu. Se kuitenkin vaatii sen psykologisen tosiseikan, että se sovitaan sitä asian esille nostanutta tyydyttävällä tasolla, ei sen syytöksen kohteen valitsemalla tasolla. 

1727:lle.

Vaikka olen jättänyt vanhemman taakseni, tiedän hänen olevan nyt minua kohtaan katkera, kuten tämän ketjun aloittaja on lastansa kohtaan. Siksi osallistun keskusteluun. Tämmöinen keskustelu on ihan hyvä tapa selkiyttää ajatuksiaan aiheesta. Ja lisäksi ilmainen. 

 

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini oli vähän kuin Scarlett OHara. Kun tarpeeksi paljon prseili tarpeeksi kauan, niin lopulta Rhettin rakkaus kuoli. Nyt hänen sitten pitää jatkaa elämäänsä ilman minua.

Kuka vertaa äitiään rakastettuun?

Vierailija kirjoitti:

1727:lle.

Vaikka olen jättänyt vanhemman taakseni, tiedän hänen olevan nyt minua kohtaan katkera, kuten tämän ketjun aloittaja on lastansa kohtaan. Siksi osallistun keskusteluun. Tämmöinen keskustelu on ihan hyvä tapa selkiyttää ajatuksiaan aiheesta. Ja lisäksi ilmainen. 

 

Minullekin tämä on ollut ylimääräinen ja ilmainen terapiatunti. 

Näissä keskusteluissa on mielenkiintoinen piirre. Millä oikeudella nämä lapset kiusaavat isäänsä, äitiänsä tai molempia vanhempiaan vuosikaudet? 

Jos vanhemmat on olleet niin hirveitä, että ihmissuhde ei ole aikuisena mahdollinen niin jättäkää hyvänen aika ne vanhempanne sitten rauhaan. 

Millä oikeudella lapsi terrorisoi äitiään loputtomiin? 

Tunteet on sallittuja, riidat on ok. Mutta silloin mennään metsään Jos tämmöinen käytös jatkuu jatkumistaan. 

Missä kohtaa tulee tämä vanhempien hyvinvointi kyseeseen? Vai eikö sillä ole väliä? Millä lapsi oikeuttaa tämmöisen käytöksen? 

Kasvakaa aikuisiksi ja antakaa olla. Tai sitten jättäkää ne vanhemmat kokonaan rauhaan. Tuokin on väkivaltaa jatkuessaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän vanhemmilla ole aikuiseen ihmiseen semmoista valtaa, että olisi valittava joko anteeksi antaminen tai kuolema masentuneena, katkerana ja yksinäisenä. Vähän nyt valoja.

Voi jättää sen epäkelvon vanhemman taakseen. Sitten ei tarvitse kuunnella jatkuvaa arvostelua tai käskytystä. Voi olla onnellinen perhe, ihanat lapset, aikanaan ihanat lapsenlapset. Voi olla paljon ystäviä. Hyvä työ ja rahaa, kivoja harrastuksia. Pitkä hyvä parisuhde.

Ja yleensä ne vanhemmat sitten jossain vaiheessa kuolevat poiskin. Kuvitteleeko joku, että sen jälkeenkin vielä vuosikymmenet ajateltaisiin vain sitä äitiä ja pieleen mennyttä äitisuhdetta? Jo on melkoiset käsitykset omasta merkityksestä maailmassa! 

 

 

Vaikeaa kuvitella, että näin peruskatkeralla ihmisellä olusi ihana perhe. En usko hetkeäkään, että nämä jaksavat hoitaa lapsiaan

Eri mutta minulla oli tuo kaikki kunnes vanhempien sairastelun myötä olen joutunut olemaan enemmän tekemisissä heidän kanssaan ja vaikutus omaan mielenterveyteen on ollut välitön. Haluan periaatteessa auttaa, mutta joudun miettimään olenko valmis tekemään sen oman mielenterveyden ja elämänilon menetyksen uhalla. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi se itse ihmisten valitseminen elämäänsä tuntuikin aluksi niin väärältä? Miksi muka muita voisi pakottaa seuraansa tursottamalla ne alapäästään ja sitten sen tursottajan kanssa olisi pakko hengata, toisella ei saa olla mitään omaa tahtoa?

Tervehtyminen on alkanut ja elämä parempaa kuin olen koskaan kokenut, kun myrkylliset ihmissuhteet ovat poissa. Soimaan itseäni nyt siitä miksen tehnyt tätä aiemmin, niin monta hukkaan heitettyä vuotta ja niin paljon pahaa oloa turhaan. Traumat seuraavat mukana ja näen vanhemmista vielä painajaisia mutta ainakin he katoavat aamulla.

Kovin terve ei ole ihminen, joka kuvaa äitiään tursottajaksi.

Jotam on todella pielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eihän vanhemmilla ole aikuiseen ihmiseen semmoista valtaa, että olisi valittava joko anteeksi antaminen tai kuolema masentuneena, katkerana ja yksinäisenä. Vähän nyt valoja.

Voi jättää sen epäkelvon vanhemman taakseen. Sitten ei tarvitse kuunnella jatkuvaa arvostelua tai käskytystä. Voi olla onnellinen perhe, ihanat lapset, aikanaan ihanat lapsenlapset. Voi olla paljon ystäviä. Hyvä työ ja rahaa, kivoja harrastuksia. Pitkä hyvä parisuhde.

Ja yleensä ne vanhemmat sitten jossain vaiheessa kuolevat poiskin. Kuvitteleeko joku, että sen jälkeenkin vielä vuosikymmenet ajateltaisiin vain sitä äitiä ja pieleen mennyttä äitisuhdetta? Jo on melkoiset käsitykset omasta merkityksestä maailmassa! 

 

 

Vaikeaa kuvitella, että näin peruskatkeralla ihmisellä olusi ihana perhe. En usko hetkeäkään, että nämä jaksavat hoitaa lapsiaan

Onko katkera joku palstan muotisana? En minä ole katkera. Ajoittain olen kyllä edelleen vihainen siitä, että minua on kohdeltu niin pitkään niin väärin. Viha on myös hyvä asia, se suojaa minua menemästä enää mukaan tuohon.

Keskittyminen niihin asioihin, jotka ovat elämässä hyvin (lähes kaikki muu), vähentää sitä vihan tunnetta. Aika auttaa, jos ei koko ajan tule lisää kestettävää. 

Ja perheeni on ihana, vaikka sinä et sitä usko. Uskotko sinä siis, että jos ihmisellä on kamala äiti, hänellä ei voi olla milloinkaan mitään hyvää? Aikamoista. Ei kenelläkään ole tuollaista valtaa toiseen ihmiseen.

 

Vierailija kirjoitti:

Jos vanhempaan katkaistaan täysin välit eikä olla missään tekemisissä, jos tulee kadulla vastaan mennään ohi kuin ilmaa. Mistä monien vuosien jälkeen voi tietää ettei se vanhempi ole muuttunut? Miten vaikka 10 vuoden jälkeen voi olla ettei halua edes nähdä?

Kehottaako terapeutti tällaiseen vai mistä tämän kaltainen kylmyys voi johtua? Kyseessä ei ole hirviövanhempi, ei väkivaltaa eikä alkoholia. Tässähän ei oteta huomioon, että voihan se poissuljettu vanhempi muuttuakin vuosien aikana. Jos on lapsuudessa ja nuoruudessa aiheuttanut trauman, miksei voi edes ohimennen tervehtiä?

 

 

Ei tämä ole mikään leikin asia. Pääsääntöisesti tuollaisen ratkaisun takana on niin haitalliset ja haavoittavat asiat, että olisi täysin järjetöntä lähteä kokeilemaan, onko toinen muuttunut. Riskit ovat aivan kauhistuttavat ja usein päätöksen taustalla on pitkällinen surutyö, luopuminen. Sillä on myös seurauksia. Sitä on mahdotonta käydä läpi uudestaan ja uudestaan, jos aikoo jotain muutakin elämässä tehdä. Luottamuksen rikkoonnuttua, ei sitä aina ole aina mahdollista mielekkäästi palauttaa. Siksi ei välttämättä ole väliä, onko toinen "muuttunut". On liian suuri haavoittumisen riski luottaa sen vertaa, että näkisi onko näin.

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut lähes koko keskustelun ja kommentoijat vaikuttavat olevan tyttäriä, joilla on vaikea äitisuhde ja äitejä, jotka puolustautuvat. Toki tämä on vauvapalsta, mutta silti voisi päätellä, että:

- poikien perheeseen voi jättää molemmat vanhemmat

- tytön synnyttyä äiti on viimeistään imetysjakson jälkeen poistettava perheestä ja isä jää huolehtimaan lapsesta

Vai onko niin, että psyykkisten ongelmien kohdatessa miehet eivät halua sitoutua vuosien ajaksi selvittämään naispuolisen terapeutin johdolla tunteiden narukerää? Ehkä mieluummin enemmän järjellä toimiva ratkaisu ongelmaan ja elämässä (joka on ainoa) eteenpäin?

Tällä palstalla käy selkeästi enemmän naisia kuin miehiä. Isät ovat valitettavan usein perheensä ulkojäseniä. Oma isäni ei onneksi ollut vaan lähinnä pelasti psykkeeni. Äidit käyttävät myös poikiaan kohtaan pimeästi, pojat eivät välttämättä hae apua itselleen. 

-ohis