Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä.

Tämä. Nyt joku tulee kohta kertomaan että sinun tulisi aikuisen lapsesi takia korjata ratkaisukeskeisyytesi joksikin muuksi, sen sijaan että aikuisen lapsesi tulisi ymmärtää tämä asia sinusta ja sen  myötä mahdollisesti ymmärtää paremmin vanhempansa käyttäytymistä joissakin tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaava

Sitä kritiikkiä voi ottaa vastaan paremmin, jos se on rakentavasti esitetty. Eli sitä häpäisyä ei saa olla kumpaankaan suuntaan.

Ketjussa moni haluaa raivota ja nöyryyttää sen äitinsä ja sitten hämmästellään ettei "palautetta" otettu vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoitta

Tämä On juuri näin. Vihaa saa tuntea ja sen voi tunnistaa itsessään. Se ei kuitenkaan anna lupaa käydä aikuisena ihmisenä äitiään kohtaan toimimasta aggressiivisesti tai kuten ketjussa on suositeltu potkimaan maassa ja huutamaan eli kohdistamaan vihaa kuin pikkulapsi. Näissä on vieläpä oletettu sen äidin ottavan nämä vihanosoitukset kiitollisina vastaan.

En todellakaan suositellut ketään itkupotkuraivareihin vaan totesin, että niinkin voi käydä, jos se kokemus lapsuudesta puuttuu. Sitten vaan käy niin ja siitä pitää jatkaa eteen päin. 

Millaisesta aggressiosta tässä puhutaan? Lapsi tulee huutamaan nenä kiinni nenässä? Lyö seinään? Kaataa tuolin? Heittää esineitä? Juu, ei ole ok. Huutaa, on vihainen, sanat kertovat pettymyksestä ja suuttumuksesta -> on ok. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet väärässä. Lapsi tilaa tilaa itselleen ja tunteilleen ja niiden validointia vanhempansa suunnasta ja se jos mikä on rakentavaa ja eteen päin kuljettavaa. 

Voi luoja. Täällä edelleen keskustelemme ihan aikuisista ihmisistä eikä mistään taaperoista.

 

Joo, tuolla asenteella ei saa ikinä korjattua viallista äiti-lapsi -suhdetta. 

Vaikka äitini on tuollainen, olen onnistunut kasvattamaan itse itseni sellaiseksi, että ymmärrän erilaiset roolini erilaisissa ihmissuhteissa ja erilaiset vastuuni niissä.

 

Tällöin kannattaa joutuu päättämään millä tasolla suhdetta pitää. Onhan se ilmoja pidellyt  tapainen keskustelutaso ei aiheuta kellekään pahaa mieltä tai lisävahinkoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Ei edes äidin. Vanhempi voi elää omaa elämäänsä virheineen kaikkineen, hänen ensisijainen tehtävänsä ei ole miettiä, miten elämässä väistämättä eteen tulevat haasteet tulevat lapsen toimesta tulkituiksi. Lapsesta pitää huolehtia, mutta kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole tuntea syyllisyyttä siitä, jos lapsi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sairastuu henkisesti. Vanhemmalla on oikeus olla myös ihan perseestä. Jos rakkaus ja anteeksipyyntö ei riitä, mikä sitten riittää. Minä haluankin olla äiti, joka on tehnyt virheitä. Täydellisyys on vastenmielistä. Enkä halua lapsenikaan olevan täydellinen.

Mitä tarkoitat tuolla perseestä olemisella? Rakkaus ja anteeksipyyntö ei oikein riitä, jos on tasapainottomalla tavalla ihan perseestä ja esimerkiksi toistaa jatkuvasti vahingollista käyttäytymistä kuten vaikkap

Äitisi ei kyennyt säätelemään omia tunteitaan.

Miten hän nyt uhtäkkiä olisi muuttunut tasapainoiseksi tunne-elämältään?

"Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä vastuun, pahoitella ja pyrkiä parempaan."

En ole edellinen kirjoittaja eikä minulla ole mitään omaa lehmää ojassa tässä keskustelussa, koska minulla ei ole lapsia eikä huonoa lapsuuttakaan. Mutta ihmettelen tässä koko keskustelussa suurta ristiriitaa. Nykyäänhän meitä kannustetaan nimenomaan antamaan itsellemme anteeksi, luopumaan turhista syyllisyyden tunteista, tajuamaan että meillä ei ole vastuuta muiden tunteista, tunnistamaan vääristynyttä tunnemanipulaatiota, ja niin edelleen. Naisia etenkin on kautta vuosituhansien manipuloitu syyllistämällä. Jopa työelämässä sitä tehdään edelleen.

Alaikäisen lapsen äiti ei tietenkään voi ajatella vain itseään, mutta nyt puhutaankin aikuisista ihmisistä.

Kaikki tuo ylläoleva - etenkin se, ettei kenenkään pitäisi suostua manipuloitavaksi syyllistämisellä - on ristiriidassa sen kanssa, että totuudella ei mukamas ole väliä vanhemman ja aikuisen lapsen suhteessa. Vaan että vanhemman pitää heti ottaa vastuu ja pahoitella, jos lapsi on jostain eri mieltä. Tässä ketjussa hoetaan jatkuvasti, että sillä ei ole mitään väliä, onko lapsen kokemus totta vai ei: jos hän kokee jonkin asian niin, se on niin.

Sori, mutta minä en ainakaan ikinä tule allekirjoittamaan sellaista ajatusta, että fiilis on faktoja tärkeämpi.

En allekirjoita minäkään. Jos joku väittää minun lyöneen enkä ole lyönyt, en tietenkään lähde sellaisesta ottamaan vastuuta.

Jos taas olen jotakuta satuttanut, en edes kykenisi alkaa antamaan itselleni anteeksi, jos en olisi ensin ottanut vastuuta teoistani sen toisen ihmisen edessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ymmärtämisellä ei ole haittaa. Yliymmärtämisellä on. Tilanteen ikuisella sietämisellä on. 

Ja yliymmärtäminen taas täällä monelle on sitä että ei polta siltoja vanhempiensa kanssa tai hyökkää heitä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet väärässä. Lapsi tilaa tilaa itselleen ja tunteilleen ja niiden validointia vanhempansa suunnasta ja se jos mikä on rakentavaa ja eteen päin kuljettavaa. 

Voi luoja. Täällä edelleen keskustelemme ihan aikuisista ihmisistä eikä mistään taaperoista.

 

Joo, tuolla asenteella ei saa ikinä korjattua viallista äiti-lapsi -suhdetta. 

Vaikka äitini on tuollainen, olen onnistunut kasvattamaan itse itseni sellaiseksi, että ymmärrän erilaiset roolini erilaisissa ihmissuhteissa ja erilaiset vastuuni niissä.

 

Tällöin kannattaa joutuu päättämään millä tasolla suhdetta pitää. Onhan se ilmoja pidellyt  tapainen keskustelutaso ei aiheuta kellekään pahaa mieltä tai lisävahinkoa.

Ei aiheuta lisävahinkoa, ellei koko yhteys tai siinä usein kuultavat asiat ole traumatriggeri ja aiheuta jatkuvasti pahaa oloa ja hermostollista epävakautta. Sitähän voi hallita vain omia sanojaan, ei sitä, mitä toisen suusta tulee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ymmärtämisellä ei ole haittaa. Yliymmärtämisellä on. Tilanteen ikuisella sietämisellä on. 

Ja yliymmärtäminen taas täällä monelle on sitä että ei polta siltoja vanhempiensa kanssa tai hyökkää heitä vastaan.

Pakkohan sen on tehdä, jos vanhempaa ei saa ymmärtämään, miten normaalissa ja terveessä ihmissuhteessa ollaan. Lapsi on itse opetellut ne taidot muualla, mutta vanhempi ei. 

Vanhempieni mielestä he ovat hyviä vanhempia ja minun pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina jaksavat toistaa sitä kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä kuinka minulla on ruokaa, katto pään päällä, vanhemmat, sisaruksia, asutaan omakotitalossa ja olen saanut harrastaa. Mutta se kuitenkin unohdetaan, että meillä on tiukka kuri. Tukistamista, luunappeja, heittämistä seinään, tönimistä ja muutenkin epämukavaa koskemista. Vanhempani ovat alkoholisteja, ja alkoholia on kulunut paljon ja sen mukana on myön aina tullut kunnon riitelyä ja väkivaltaa. Poliisit on pari kertaa puuttuneet asiaan. Olin koulukiusattu. Pelkäsin olla koulussa ja ulkona. Pelkäsin myös olla kotona, sillä kotona oleminen oli aina kuin kävelisi kananmunien kuorien päällä. Ei saanut näyttää vihaa ja itkua. Surua sai olla mutta vain yhdenlaista surua ja vain jos vanhempani jaksoivat sitä. Iloakin sai olla vain sopivasti. Jos alkoi ilonkiljahdukset, niin isäni huusi siitä ja käski olla hiljaa. Minulla on sisaruksia, mutta meidän suhde on pintapuolinen. Tapeltiin paljon ja aina oli jotain kisailua. Ei ole hirveesti muistoja vanhemmista sisaruksista. Kukaan minun sisaruksistani ei auttanut tai puolustanut kun minua kiusattiin. Vanhempia sisaruksia ei kiinnostanut ja nuorin sisarus syrji ja jätti minut ulkopuolelle. Olen oppinut sen, että tunteita ei saa näyttää ja koko ajan pitää olla "naamio" päällä ja olla kaikesta kiitollinen... Ja sitten perheeni ihmettelee miten olen niin itsekäs, mielisairas, epäkiitollinen ja sosiopaatti. Niin miksiköhän?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, et

Tämä ei ole minkään terapian mielestä näin. Jos haetaan tätä kokemusta, se haetaan terapiassa terapeutin kanssa. Kukaan ei kuvittele, että se äiti yhtäkkiä olisi sen aikuisen lapseksi taantuneen ihmisen tunteiden ja lapsenkaltaisen raivon vastaanottaja. 

Jos sinulla on tällainen luulo jossain syötetty, on se terapeutti vaarallinen ja epäpätevä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kiitos tästä luennosta. Viestini oli toki provokatiivinen, enkä usko sodan tuovan hyvinvointia. 

kuitenkaan en usko, että tämä yksilökeskeisyys tuo myöskään mitään hyvää.

Nuorten pahoinvointi on ihan omalla levelillään , vaikka terapiassa käydään koko ajan enemmän. Voidakseen hyvin, ihminen tarvitsee kokemuksen, että hän on tärkeä.

Merkityksellisyyden kokemus ei tule omaan napaan katselusta, vaan syntyy vuorovaikutuksessa joko luontoon tai muihin ihmisiin. "

Alat pikkuhiljaa lähestyä oikeaa aihetta.

Vanhempien osuus näkyy juuri siinä koetussa vuorovaikutuksessa, sen mahdollisissa vinoumissa ja opituissa tai oppimatta jääneissä vuorovaikutustaidoissa.

Näitä sitten mm. terapiassa korjaillaan.

Niin sinä ehkä terapeuttina haluat uskoa. Valitettavasti tosi usein

No nyt ei kommenttisi alkuunkaan ollut enää vastaus minun viestiini. Toivottavasti et ole terapeutti, jos vedät viestistäni johtopäätöksen, että mielestäni suhde vanhempiin on merkittävämpi kuin itseen. Aika erikoinen.

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ei edelleenkään mitään, jos ei niiden pohjalta päädy hyväksymään ja ottamaan vastaan vanhemman huonoa käytöstä.

Kysytään näin päin, mitä hyötyä siitä on, että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat? Päivän päätteeksi ne eivät kuitenkaan oikeita satuttamaan toisia. Se täytyy toki lapsenakin lopulta hyväksyä, että vanhempi on, millainen on eikä pysty välttämättä muuttumaan. Sitten voi vain vetää tarvittavat rajat suojatakseen itseään siltä vanhemman käytökseltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti m

Huutavana ja raivoavana voit olla varma että saat samanlaisen reaktion takaisin.

Suosituksesi on huono.

"Aikuisilta sitä ei todellakaan kuulu sietää ja jäädä toisen alistamaksi. Ei parisuhteessa eikä myöskään aikuisten lastensa kohdalla."

Eikä vanhempiensa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kyetä itse kantamaan sitä vastuuta, joka kuuluisi aikuiselle ja vanhemmalle vaan sen sijaan työnnetään se vastuu sille lapselle ja syytetään häntä huonoista valinnoista. Eikä suostuta näkemään sitä, että ne lapsen huonot valinnat johtuu siitä, että vanhempi on tarjonnut niin sysipaskat eväät, ettei niillä kerta kaikkiaan voi pärjätä elämässä paremmin. Menkää itseenne lapselliset vastuunpakoilijat. 

Minä ainakin olen koko ajan puolustanut vanhemman oikeutta "olla oikeassa" esimerkkisi tilanteessa juuri toisinpäin; vanhempi on "pakottanut" lapsen ottamaan raudat vaikka tämä ei olisi niitä halunnut, eli kantanut vastuun ja oletetaan että tästä on jäänyt joku trauma lapselle jota sitten jälkeenpäin tuo esiin. Eli oma pointtini on koko keskustelussa ollut se, että ihan aidosti vanhempana ollaan tehty niin hyviä päätöksiä kuin on vaan sillä hetkellä tehty ja jos sitten aikuinen lapsi alkaa kipuilemaan ja syyttämään vanhempiaan asioista, niin onko se oikein tai reilua, kuten ap kysyy. 

Huutavana ja raivoavana voit olla varma että saat samanlaisen reaktion takaisin.

Suosituksesi on huono.

No sitten huudetaan ja raivotaan hetki, jos vanhempi ei pysty hillitsemään itseään. Se on oleellista, että sen jälkeen keskustellaan ja käydään läpi asiat. 

Itse olen opetellut sitä, että jos jollain on tarve suuttua minulle, en lähde siihen mukaan vaan yritän pysyä rauhallisena, jotta tilanne saadaan selvitettyä mahdollisimman nopeasti ja helposti - minulla ei ole tarvetta suuttua siksi, että joku on suuttunut minulle, hänellä on oikeus suuttua minulle. Ja jos minulla on tarve räjähtää jollekin, se tarkoittaa, että hän on tallonut omia rajojani todella kunnolla ja silloin toivon, ettei hän sekoittaisi pakkaa raivoamalla takaisin, mutta toki niinkin voi käydä. 

Nämä kuvatut ongelmat johtuvat välttelevästä kiintymystyylistä, ja tämä ketju tarjoaa siitä hyviä esimerkkejä. Tämähän on suomalaisten tyypillisin kiintymyssuhdemalli. 

Lapset hakevat läheisyyttä nostamalla esiin asioita, jotka ovat heitä loukanneet ja vanhemmat vetäytyvät loukattuina ja luovat lisää etäisyyttä. Ei ihme, että molemmat osapuolet jäävät näistä tilanteista katkeriksi. Välit menevät poikki siksi, että tunneyhteys pitää ihmissuhteet kasassa. Jos tunneyhteys ei toiselta osapuolelta onnistu, pitää toisen osapuolen päättää riittääkö asiallinen ja pinnallinen, vai antaako hiipua. En usko, että ilman terapiaa kukaan pystyy muuttamaan kiintymystyyliään. Kun joku perheenjäsen sen tekee, hän edustaa eri kieltä ja kulttuuria siitä eteenpäin. Mutta pakkohan tämä kansa on tervehdyttää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ymmärtämisellä ei ole haittaa. Yliymmärtämisellä on. Tilanteen ikuisella sietämisellä on. 

Ja yliymmärtäminen taas täällä monelle on sitä että ei polta siltoja vanhempiensa kanssa tai hyökkää heitä vastaan.

Pakkohan sen on tehdä, jos vanhempaa ei saa ymmärtämään, miten normaalissa ja terveessä ihmissuhteessa ollaan. Lapsi on itse opetellut ne taidot muualla, mutta vanhempi ei. 

Ja voi että miten se äiti nyt ei ota minun neuvojani vastaan ja muutu täydelliseksi ihmiseksi.

Niin surullista on nämä kaikki oletukset. Jos se äiti on "epänormaali ja epäterve ihmissuhteissaan", ei kai hän nyt kovistelemalla siitä "parane".

Itse en näe tätä syyksi katkaista välejä tai jatkaa loputonta syyttelyä. Ja todella minulla on kokemusta raskaalta äitisuhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyetä itse kantamaan sitä vastuuta, joka kuuluisi aikuiselle ja vanhemmalle vaan sen sijaan työnnetään se vastuu sille lapselle ja syytetään häntä huonoista valinnoista. Eikä suostuta näkemään sitä, että ne lapsen huonot valinnat johtuu siitä, että vanhempi on tarjonnut niin sysipaskat eväät, ettei niillä kerta kaikkiaan voi pärjätä elämässä paremmin. Menkää itseenne lapselliset vastuunpakoilijat. 

Minä ainakin olen koko ajan puolustanut vanhemman oikeutta "olla oikeassa" esimerkkisi tilanteessa juuri toisinpäin; vanhempi on "pakottanut" lapsen ottamaan raudat vaikka tämä ei olisi niitä halunnut, eli kantanut vastuun ja oletetaan että tästä on jäänyt joku trauma lapselle jota sitten jälkeenpäin tuo esiin. Eli oma pointtini on koko keskustelussa ollut se, että ihan aidosti vanhempana ollaan tehty niin hyviä päätöksiä kuin on vaan sillä hetkellä tehty ja

Tässä tapauksessa se trauma oli syntynyt siitä, että vanhempi ei nähnyt sitä vanhempana olemisen vaivaa, että olisi ottanut haltuunsa sen rautojen ottamisen. Toki siitäkin voi syntyä trauma, jos vanhempi pakottaa lapsen tekemään sen asian ja suoriutumaan siitä yksin ilman vahnemman tukea.