Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Yhyy, lapsi on paska, kun haluaa selvittää lapsuudessa tapahtuneita rankkoja kokemuksia, jotka ovat jääneet häntä vuosikymmeniksi vaivaamaan. Yhyy, vain minä ansaitsen ymmärrystä ja päänsilittelyä, lapsi ei sellaista tarvitse, kun MINULLE tulee siitä paha mieli. Viis siitä, että olen kymmeniä vuosia aiheuttanut muille pahaa oloa. Yhyy, lapsi on paska ja viallinen, kun se haluaa parantua terapiassa ja alkaa tunnistaa asioita ja ihmisiä, jotka hänet sairastutti alunperinkin.

Joo se on jännä, olishan siitä lapsesta pitäny parempi tulla passiivis-aggressiivisen uhrimarttyyrin kasvattamana, jolla ei itsellä ole alkeellisimpiakaan tunne- tai keskustelutaitoja. Kaikki keskusteluyritykset otetaan loukkauksena ja vedetään itkuraivarit sekä siilipuolustus päälle. Raivareiden jälkeen ihmetellään, että minne se lapsi katos ja miksi ei pidä yhteyttä. On se jännä.

Niin. Tai sitten lapsi sekoittaa aikuisena elämänsä ja syyttää sitten myöhemmin vanhempaansa siitä koska ei ollut mielestään rakastettu kun muistaa kun ei saanut taloudellisesti tiukassa tilanteessa yhtä paljon viikkorahaa kuin kaverinsa. 

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä.

Täm

Kyllä minäkin olen ratkaisukeskeinen ihminen, vaikka olen se aikuinen lapsi, joka on kyseenalaistanut vanhempiensa tekoja. Uskon, että ratkaisukeskeisyys vaikuttaa juuri siihen, että en vaan anna asioiden olla, vaan jos jokin on pielessä, sille pitää tehdä jotain. Kaivella vaikka ikäviä menneisyyden asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ymmärtämisellä ei ole haittaa. Yliymmärtämisellä on. Tilanteen ikuisella sietämisellä on. 

Ja yliymmärtäminen taas täällä monelle on sitä että ei polta siltoja vanhempiensa kanssa tai hyökkää heitä vastaan.

Pakkohan sen on tehdä, jos vanhempaa ei saa ymmärtämään, miten normaalissa ja terveessä ihmissuhteessa ollaan. Lapsi on itse opetellut ne taidot muualla, mutta vanhempi ei. 

 

Ja voi että miten se äiti nyt ei ota minun neuvojani vastaan ja muutu täydelliseksi ihmiseksi.

Niin surullis

Olet kuin alkoholisti, joka puolustelee juomistaan. On olemassa objektiivisesti katsottuna haitallista käytöstä ja siitä huomauttaminen ja muun vaatiminen on ihan ok ja oikein. Se ei ole mitään "täydellisyyden" vaatimista. Te ette itse edes näe, miten sairaita nämä kommenttinne ovat. 

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Olen itse huomannut, että itsereflektio vaatii korkeaa älykkyyttä. Silti kaikilla älykkäillä ihmisillä ei ole kykyä (tai ehkä halua?) itsereflektioon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet väärässä. Lapsi tilaa tilaa itselleen ja tunteilleen ja niiden validointia vanhempansa suunnasta ja se jos mikä on rakentavaa ja eteen päin kuljettavaa. 

Voi luoja. Täällä edelleen keskustelemme ihan aikuisista ihmisistä eikä mistään taaperoista.

 

Joo, tuolla asenteella ei saa ikinä korjattua viallista äiti-lapsi -suhdetta. 

Vaikka äitini on tuollainen, olen onnistunut kasvattamaan itse itseni sellaiseksi, että ymmärrän erilaiset roolini erilaisissa ihmissuhteissa ja erilaiset vastuuni niissä.

Sinä tunnut ymmärtävän sen mikä sinusta tuntuu turvalliselta. Minusta aikuisen äidin ja lapsen välinen kommunikointi on kahden tasavertaisen ihmisen kommunikointia.

Vierailija kirjoitti:

Huutavana ja raivoavana voit olla varma että saat samanlaisen reaktion takaisin.

Suosituksesi on huono.

No sitten huudetaan ja raivotaan hetki, jos vanhempi ei pysty hillitsemään itseään. Se on oleellista, että sen jälkeen keskustellaan ja käydään läpi asiat. 

Itse olen opetellut sitä, että jos jollain on tarve suuttua minulle, en lähde siihen mukaan vaan yritän pysyä rauhallisena, jotta tilanne saadaan selvitettyä mahdollisimman nopeasti ja helposti - minulla ei ole tarvetta suuttua siksi, että joku on suuttunut minulle, hänellä on oikeus suuttua minulle. Ja jos minulla on tarve räjähtää jollekin, se tarkoittaa, että hän on tallonut omia rajojani todella kunnolla ja silloin toivon, ettei hän sekoittaisi pakkaa raivoamalla takaisin, mutta toki niinkin voi käydä. 

Sinä näytät olevan hyvin tasainen ja esimerkillinen ihminen. Ehkä et oleta yhtä tasaisten ja ihanien ihmisten joutuvan kovin usein aikuisten lastensa huutoraivon kohteeksi?

Tämä on se oleellinen kysymys. Miksi oletetaan, että lapsiaan väärin kohdellut ihminen muuttuu yhtäkkiä tasapainoiseksi ihmiseksi, joka kiitollisena ottaa vastaan raivon ja keskustelee sen jälkeen rakentavasti kaikista vioistaan ja virheistää äitinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1236 (en saa lainattua viestiäsi), en tiedä miten vahingoniloisesti äitisi lällätteli siskollesi, mutta ei tuo ole valitettavasti mitenkään harvinainen tilanne, ettei hammaslääkärikammoisen lapsen hampaita saada hoidettua. Yhden perhetuttavan lapsi sai ysärillä jopa porttikiellon hammaslääkärille, kun puri lääkäriä niin että tuli verta. Ilokaasu ei auttanut. Hammaskalusto saatiin kuntoon vasta vuosia myöhemmin. En tiedä mitä nykyään sitten tehdään. Nukutetaan?

Minkäpäs siinä vanhempi asialle voi tehdä. Itsekin ehkä yrittäisin järkeillä sen kautta, että mieti nyt vielä, ettet kadu aikuisena kun olet jättänyt purentasi korjaamatta.

Siis ihan oikeasti laitat kahdeksanvuotiaan miettimään asiaa ja sen seurauksia ja selviytymään pelostaan ja paniikistaan ja hoitamattomuuden seurauksista ihan yksin. Mielestäni tuo on lapsen kaltoinkohtelua.

No en tosiaan laita "kahdeksanvuotiaan miettimään asiaa ja sen seurauksia ja selviytymään pelostaan ja paniikistaan ja hoitamattomuuden seurauksista ihan yksin", mutta olen utelias, miten sinä saat hoidettua sellaisen lapsen hampaat, joka ei suostu avaamaan suutaan tai puree lääkäriä? Pakottaa ei tietenkään voi, järkeily ja lohduttaminen ei auta, niin mitä teet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutavana ja raivoavana voit olla varma että saat samanlaisen reaktion takaisin.

Suosituksesi on huono.

No sitten huudetaan ja raivotaan hetki, jos vanhempi ei pysty hillitsemään itseään. Se on oleellista, että sen jälkeen keskustellaan ja käydään läpi asiat. 

Itse olen opetellut sitä, että jos jollain on tarve suuttua minulle, en lähde siihen mukaan vaan yritän pysyä rauhallisena, jotta tilanne saadaan selvitettyä mahdollisimman nopeasti ja helposti - minulla ei ole tarvetta suuttua siksi, että joku on suuttunut minulle, hänellä on oikeus suuttua minulle. Ja jos minulla on tarve räjähtää jollekin, se tarkoittaa, että hän on tallonut omia rajojani todella kunnolla ja silloin toivon, ettei hän sekoittaisi pakkaa raivoamalla takaisin, mutta toki niinkin voi käydä. 

 

 

&nbs

Tämä on se oleellinen kysymys. Miksi oletetaan, että lapsiaan väärin kohdellut ihminen muuttuu yhtäkkiä tasapainoiseksi ihmiseksi, joka kiitollisena ottaa vastaan raivon ja keskustelee sen jälkeen rakentavasti kaikista vioistaan ja virheistää äitinä?

Ei varmaan oletetakaan, mutta annetaan työkaluja siihen, jos joku alkaa kokea tarvetta muuttua. Täällä joku sanoi olevansa ketjussa oppimassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ymmärtämisellä ei ole haittaa. Yliymmärtämisellä on. Tilanteen ikuisella sietämisellä on. 

Ja yliymmärtäminen taas täällä monelle on sitä että ei polta siltoja vanhempiensa kanssa tai hyökkää heitä vastaan.

Pakkohan sen on tehdä, jos vanhempaa ei saa ymmärtämään, miten normaalissa ja terveessä ihmissuhteessa ollaan. Lapsi on itse opetellut ne taidot muualla, mutta vanhempi ei. 

 

Ja voi että miten se äiti nyt ei ota minun neuvojani vastaan ja muu

Miksi sinä oletat, että se äiti muuttuu yhtäkkiä terveeksi ja tasapainoiseksi?

Koko viestisi on pelkästään.laiska ja epärehellinen. Se mihin vastaat, ei liity mitenkään minuun eikä minun kieltomekan8smiin. Se on vain kysymys.

Luuletko, että se tasapaino on sen äidin valinta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä.

 

Minä olen käytännönläheinen ja haluan toimia, jos jotain ongelmia on. Usein ongelmat olisivat helpostikin ratkaistavissa, mutta harvoin ihminen haluaa ratkaisuja. Haluaa vain tulla kuulluksi, mutta en voi paljon itselleni. Haluan, että lapsellani on hyvä olla ja näen ratkaisuehdotuksia ja tarjoan niitä. En pahuuttani, vaan siksi, että lapsellani olisi parempi olo. 

Toisaalta haluan myös, että lapseni oppii myös tekemään itse omaa elämäänsä koskevat ratkaisut ja oppii toimimaan silloin, kun siihen on tarve. Tiedätte kaikki varmasti sen ihmistyypin, joka vain valittaa valittamasta päästyään, eikä mikään kelpaa, kaikki on aina huonosti ja syyllisiä muut. En haluaisi, että lapsestani kasvaa sellainen. Haluan, että hän oppii tekemään valintoja ja kantamaan niiden seuraukset. Tietystikään en hylkäisi lastani väärien valintojen takia, koska kaikki tekevät virheitä, mutta jotta hänen elämänsä olisi helpompaa, niin olisi opittava sitä omaakin vastuuta kantamaan ja miettimään eri ratkaisujen vaikutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Se selittää kyllä todella hyvin näiden muita syyttelevien aikuislasten käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni mielestä he ovat hyviä vanhempia ja minun pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina jaksavat toistaa sitä kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä kuinka minulla on ruokaa, katto pään päällä, vanhemmat, sisaruksia, asutaan omakotitalossa ja olen saanut harrastaa. Mutta se kuitenkin unohdetaan, että meillä on tiukka kuri. Tukistamista, luunappeja, heittämistä seinään, tönimistä ja muutenkin epämukavaa koskemista. Vanhempani ovat alkoholisteja, ja alkoholia on kulunut paljon ja sen mukana on myön aina tullut kunnon riitelyä ja väkivaltaa. Poliisit on pari kertaa puuttuneet asiaan. Olin koulukiusattu. Pelkäsin olla koulussa ja ulkona. Pelkäsin myös olla kotona, sillä kotona oleminen oli aina kuin kävelisi kananmunien kuorien päällä. Ei saanut näyttää vihaa ja itkua. Surua sai olla mutta vain yhdenlaista surua ja vain jos vanhempani jaksoivat sitä. Iloakin sai olla vain sopivasti. Jos alkoi ilonkiljahdukset, niin isäni huusi siitä ja kä

En halua kertoa kenellekään, miten omiin sisaruksiin pitäisi suhtautua, mutta itse tunnen heitä kohtaan armoa. Me oltiin kaikki lapsia ja jokainen meistä yritti vain selviytyä niissä olosuhteissa. Kukin tavallaan. Meillä on etäiset välit aikuisena ja tapeltiin myös paljon lapsena.

Kukaan aikuinen ei puuttunut meidän riitoihin tai tullut opettamaan yhdessä leikkimistä ja normaalia vuorovaikutusta. Ei tuollaiset taidot tule lapselle luonnostaan, kyllä ne pitäisi sille lapselle opettaa rai vähintään nähdä esimerkkiä hyvästä sosiaalisesta käytöksestä.

Jos puututtiin, niin sitten sen takia, että lähti liikaa ääntä leikeistä. Silloin joku saattoi randomisti saada vaikka vyöstä. Ei mitään väliä esim kuka riidan aiheutti, kuka löi ketä jne. Nykyään en siedä minkäänlaista epäoikeudenmukaista kohtelua tuon takia, en itseäni, enkä ketään muutakaan kohtaan.

Anyway, pointti oli se, että meidät jätettiin kasvamaan ja selviytymään keskenään kuin villikoiralauma. En voi syyttää silloin sisaruksia, vaikka osasivat kyllä muakin höykkyyttää, josta tulee edelleen välillä kiukun tunteita. Hiuksia revittiin tuppoina päästä jne. Me oltiin silti pelkkiä lapsia, vailla mitään aikuisen ohjusta ja valvontaa. Meistä jokainen sai yhtä vähän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1236 (en saa lainattua viestiäsi), en tiedä miten vahingoniloisesti äitisi lällätteli siskollesi, mutta ei tuo ole valitettavasti mitenkään harvinainen tilanne, ettei hammaslääkärikammoisen lapsen hampaita saada hoidettua. Yhden perhetuttavan lapsi sai ysärillä jopa porttikiellon hammaslääkärille, kun puri lääkäriä niin että tuli verta. Ilokaasu ei auttanut. Hammaskalusto saatiin kuntoon vasta vuosia myöhemmin. En tiedä mitä nykyään sitten tehdään. Nukutetaan?

Minkäpäs siinä vanhempi asialle voi tehdä. Itsekin ehkä yrittäisin järkeillä sen kautta, että mieti nyt vielä, ettet kadu aikuisena kun olet jättänyt purentasi korjaamatta.

Siis ihan oikeasti laitat kahdeksanvuotiaan miettimään asiaa ja sen seurauksia ja selviytymään pelostaan ja paniikistaan ja hoitamattomuuden seurauksista ihan yksin. Mielestäni

No en tosiaan laita "kahdeksanvuotiaan miettimään asiaa ja sen seurauksia ja selviytymään pelostaan ja paniikistaan ja hoitamattomuuden seurauksista ihan yksin", mutta olen utelias, miten sinä saat hoidettua sellaisen lapsen hampaat, joka ei suostu avaamaan suutaan tai puree lääkäriä? Pakottaa ei tietenkään voi, järkeily ja lohduttaminen ei auta, niin mitä teet?

En ole ollut tuollaisessa tilanteessa. Ensin selvittäisin, kuinka tarpeellinen oionta on. Jos se on, mentäisiin lääkäriin/psykiatrille juttelemaan siitä, mitä pitää tehdä, että kauhusta päästäisiin yli. Ja sitten siitä sen mukaisesti. 

1261. En saa lainattua. Kiitos

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huutavana ja raivoavana voit olla varma että saat samanlaisen reaktion takaisin.

Suosituksesi on huono.

No sitten huudetaan ja raivotaan hetki, jos vanhempi ei pysty hillitsemään itseään. Se on oleellista, että sen jälkeen keskustellaan ja käydään läpi asiat. 

Itse olen opetellut sitä, että jos jollain on tarve suuttua minulle, en lähde siihen mukaan vaan yritän pysyä rauhallisena, jotta tilanne saadaan selvitettyä mahdollisimman nopeasti ja helposti - minulla ei ole tarvetta suuttua siksi, että joku on suuttunut minulle, hänellä on oikeus suuttua minulle. Ja jos minulla on tarve räjähtää jollekin, se tarkoittaa, että hän on tallonut omia rajojani todella kunnolla ja silloin toivon, ettei hän sekoittaisi pakkaa raivoamalla takaisin, mutta toki niinkin voi käydä. 

Kovasti sitä oletusta ketjussa on. 

Tuo opettaminen ketjussa on kyllä ylimielisyyden huippu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni mielestä he ovat hyviä vanhempia ja minun pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina jaksavat toistaa sitä kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä kuinka minulla on ruokaa, katto pään päällä, vanhemmat, sisaruksia, asutaan omakotitalossa ja olen saanut harrastaa. Mutta se kuitenkin unohdetaan, että meillä on tiukka kuri. Tukistamista, luunappeja, heittämistä seinään, tönimistä ja muutenkin epämukavaa koskemista. Vanhempani ovat alkoholisteja, ja alkoholia on kulunut paljon ja sen mukana on myön aina tullut kunnon riitelyä ja väkivaltaa. Poliisit on pari kertaa puuttuneet asiaan. Olin koulukiusattu. Pelkäsin olla koulussa ja ulkona. Pelkäsin myös olla kotona, sillä kotona oleminen oli aina kuin kävelisi kananmunien kuorien päällä. Ei saanut näyttää vihaa ja itkua. Surua sai olla mutta vain yhdenlaista surua ja vain jos vanhempani jaksoivat sitä. Iloakin sai olla vain sopivasti. Jos alk

Joillainhan on ihan aidosti sellainen mentaliteetti, että antaa lasten (ja koirien) selvittää välit keskenään tai on ok kiusata jotain lapsista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Ei edes äidin. Vanhempi voi elää omaa elämäänsä virheineen kaikkineen, hänen ensisijainen tehtävänsä ei ole miettiä, miten elämässä väistämättä eteen tulevat haasteet tulevat lapsen toimesta tulkituiksi. Lapsesta pitää huolehtia, mutta kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole tuntea syyllisyyttä siitä, jos lapsi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sairastuu henkisesti. Vanhemmalla on oikeus olla myös ihan perseestä. Jos rakkaus ja anteeksipyyntö ei riitä, mikä sitten riittää. Minä haluankin olla äiti, joka on tehnyt virheitä. Täydellisyys on vastenmielistä. Enkä halua lapsenikaan olevan täydellinen.

Mitä tarkoitat tuolla perseestä olemisella? Rakkaus ja anteeksipyyntö ei oikein riitä, jos on tasapainottomalla tavalla ihan perseestä ja esimerkiksi toistaa jatk

Äiti voi myös olla epätasapainoinen tunne-elämältään eikä siinä ole mitään väärää.

 

Mun teini-ikäiset lapset antaa mulle jatkuvasti palautetta. Teemat on tosi oleellisia. He huomaavat, kun en ole läsnä, jos olen epäreilu,  teen oletuksia ja väärinymmärryksiä ja en vaivaannu keskustelemaan, yritän vaikuttaa heidän arvoihinsa oman arvomaailmani pohjalta, en kysy heidän kuulumisiaan. He ovat aina oikeassa, jolloin keskustellaan, haetaan molemminpuolista ymmärrystä ja läheisyyttä. Pyydän anteeksi ja joka kerta saan. Myös lapseni osaavat pyytää anteeksi. Ei jää mikään kaivelemaan. Heillä on aivan uskomattoman viisaita ajatuksia ja mulla on taipumus kääntää huomiota liikaa kiireeseen, työhön, suorittamiseen. Onneksi lapset oikaisee mua säännöllisesti. Muuten häviäisin paljon, koko äitiyden oikeastaan. 

Mutta ei mulla tällaista oman äidin kanssa ole. Olen surrut sen asian, että ei ole. Meillä on jutut säästä, siirtä kuka on missäkin töissä minkälainen auto on kelläkin, joulu on iso puheenaihe... olisin valtavan pettynyt itseeni, jos en itse äitinä yltäisi parempaan. Se vähän ärsyttää, että äitini on valtavan tyytyväinen omaan äitiyteensä. Minä olen omien puutteideni kanssa jatkuvasti tekemisissä. Minusta se kuuluu vanhemmuuteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyetä itse kantamaan sitä vastuuta, joka kuuluisi aikuiselle ja vanhemmalle vaan sen sijaan työnnetään se vastuu sille lapselle ja syytetään häntä huonoista valinnoista. Eikä suostuta näkemään sitä, että ne lapsen huonot valinnat johtuu siitä, että vanhempi on tarjonnut niin sysipaskat eväät, ettei niillä kerta kaikkiaan voi pärjätä elämässä paremmin. Menkää itseenne lapselliset vastuunpakoilijat. 

Minä ainakin olen koko ajan puolustanut vanhemman oikeutta "olla oikeassa" esimerkkisi tilanteessa juuri toisinpäin; vanhempi on "pakottanut" lapsen ottamaan raudat vaikka tämä ei olisi niitä halunnut, eli kantanut vastuun ja oletetaan että tästä on jäänyt joku trauma lapselle jota sitten jälkeenpäin tuo esiin. Eli oma pointtini on koko keskustelussa ollut se, että ihan aidosti vanhempana ollaan tehty niin hyviä

"Tässä tapauksessa se trauma oli syntynyt siitä, että vanhempi ei nähnyt sitä vanhempana olemisen vaivaa, että olisi ottanut haltuunsa sen rautojen ottamisen."

Esimerkkisi on sikäli vähän huono tähän keskusteluun, että rautoja ei vastentahtoisen lapsen suuhun väkisin saa laitettua.

Olisit nyt käyttänyt esimerkkinä vaikka rokotusten ottamista, se hoituu nopeasti vaikka lapsi siitä kovasti itkisi ja karjuisi vihaavansa äitiään.