Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä että aikuinen lapsi saa ulkoistaa omat ongelmansa muihin ja sanoa mitä vaan, miten vaan ja silti pitää ymmärtää.

 

****

Tässä kontekstissa lapsen yliymmärtäminen vanhempiaan kohtaan on sitä, että omista mt-ongelmistaan ja traumaoireistaan huolimatta, lapsi edelleen selittää, että lapsuus oli (riittävän) hyvä ja että vanhemmat rakastivat ja tekivät parhaansa. Pitää riisua yliymmärtämis-lasit ja alkaa nähdä asiat ja niiden seuraukset objektiivisesti. 

Monilla vanhempisuhde on edelleen vääristynyt, koska vanhempi ei ole kehittänyt itseään, joten tarvitaan yliymmärtämisen lopettamista, jotta suhde ei vahingoittaisi lasta lisää. 

Väitätkö sinä siis, että kaikki mt-ongelmat ja traumaoireetkin johtuvat nimenomaan huonosta lapsuudesta? Mistä ihmeestä sinä voit päättää toisen puolesta, et

Missään täällä ei ole sanottu että kaikki kurjuus elämässä lähtisi vanhemmista tai olisi heidän syytään. Terapiassa käydään kuka mistäkin syystä. Toki kodilla on merkitystä sille miten kestää ja hyväksyy elämän vastoinkäymisiä.

Hyvin sanottu, "lapsi" ei voi käyttäytyä kuten 3 vuotias. Siitähän tässä on kyse, ettei lapsi halua aikuistua ja ottaa aikuisen vastuuta itsestään ja muista, pahimmassa tapauksessa niistä oikeista lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkasteleminen ja hyväksyminen on ainoa tie aitoon paranemiseen. Suosittelen sitä myös teille vanhemmat, joiden mi

Todella erikoiset neuvot olet saanut. Vihalla et saa rakennettua mitään.

Viha on terve ja todella tarpeellinen tunne. Sen kieltäminen on kuin hakkaisit ihmiseltä pois käden tai jalan. Joo, jää henkiin, mutta vaikeaa on. Vihaa tarvitaan omien rajojen osoittamiseen ja niiden puolustamiseen. Se aikuisen lapsen vihanpurkaus voi olla ensimmäinen kerta, kun lapsi on päättänyt osoittaa omat rajansa, sanoi vanhempi mitä tahansa. Tuon olisi pitänyt tapahtua jo murrosiässä. 

https://yle.fi/a/3-11650013

https://lkkp.kauppakv.fi/sivu/tuote/vihainen-nainen/4130652

Suuttumus, loukkaantuminen, vahingollinen kilpailu, kateus, viha - aggressio on moni-ilmeinen tunne, jota kokee jokainen meistä. Joskus se on räjähdys, joskus epäsuora häivähdys, jomotus ohimoilla tai ärtymys, jolle ei tunnu olevan osoitetta.



Mitä aggressio kertoo? Mistä se nousee ja miten naisen aggressio vaikuttaa hänen elämäänsä? Voiko nainen tunnustaa aggression tunteitaan, kun häneltä useimmiten yhä oletetaan sopuisuutta?



Vihainen nainen avaa aggression moni-ilmeisyyttä ja johdattaa tarkastelemaan sen ilmenemistä omassa elämässä, ihmissuhteissa ja lähiympäristössä.



Pahimmillaan aggressio eristää meidät itsestämme ja muista. Parhaimmillaan oman aggression voi kääntää myönteiseksi voimaksi, joka tukee yhteyttämme itseen ja muihin ihmisiin.

 

Vanhemman ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Ei edes äidin. Vanhempi voi elää omaa elämäänsä virheineen kaikkineen, hänen ensisijainen tehtävänsä ei ole miettiä, miten elämässä väistämättä eteen tulevat haasteet tulevat lapsen toimesta tulkituiksi. Lapsesta pitää huolehtia, mutta kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole tuntea syyllisyyttä siitä, jos lapsi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sairastuu henkisesti. Vanhemmalla on oikeus olla myös ihan perseestä. Jos rakkaus ja anteeksipyyntö ei riitä, mikä sitten riittää. Minä haluankin olla äiti, joka on tehnyt virheitä. Täydellisyys on vastenmielistä. Enkä halua lapsenikaan olevan täydellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä vastuun, pahoitella ja pyrkiä parempaan.

"Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä vastuun, pahoitella ja pyrkiä parempaan."

En ole edellinen kirjoittaja eikä minulla ole mitään omaa lehmää ojassa tässä keskustelussa, koska minulla ei ole lapsia eikä huonoa lapsuuttakaan. Mutta ihmettelen tässä koko keskustelussa suurta ristiriitaa. Nykyäänhän meitä kannustetaan nimenomaan antamaan itsellemme anteeksi, luopumaan turhista syyllisyyden tunteista, tajuamaan että meillä ei ole vastuuta muiden tunteista, tunnistamaan vääristynyttä tunnemanipulaatiota, ja niin edelleen. Naisia etenkin on kautta vuosituhansien manipuloitu syyllistämällä. Jopa työelämässä sitä tehdään edelleen.

Alaikäisen lapsen äiti ei tietenkään voi ajatella vain itseään, mutta nyt puhutaankin aikuisista ihmisistä.

Kaikki tuo ylläoleva - etenkin se, ettei kenenkään pitäisi suostua manipuloitavaksi syyllistämisellä - on ristiriidassa sen kanssa, että totuudella ei mukamas ole väliä vanhemman ja aikuisen lapsen suhteessa. Vaan että vanhemman pitää heti ottaa vastuu ja pahoitella, jos lapsi on jostain eri mieltä. Tässä ketjussa hoetaan jatkuvasti, että sillä ei ole mitään väliä, onko lapsen kokemus totta vai ei: jos hän kokee jonkin asian niin, se on niin.

Sori, mutta minä en ainakaan ikinä tule allekirjoittamaan sellaista ajatusta, että fiilis on faktoja tärkeämpi.

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä.

 

Olen itsekin ratkaisukeskeinen ja toimija, mutta se ei sulje pois empatiaa ja toisen kohtaamista. Voi kohdata toisen tunnetasolla, antaa hänen kertoa tuntemuksensa ja sitten sen jälkeen, jos huolensa kertonut sitä kaipaa, voi auttaa ratkaisun etsimisessä ja toteuttamisessa. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvin sanottu, "lapsi" ei voi käyttäytyä kuten 3 vuotias. Siitähän tässä on kyse, ettei lapsi halua aikuistua ja ottaa aikuisen vastuuta itsestään ja muista, pahimmassa tapauksessa niistä oikeista lapsista.

Miten kolmivuotias käyttäytyy?

Vierailija kirjoitti:

Kyse on psyykkisestä vakaudesta ja kyvystä sopeutua elämään tuottamatta suurta vahinkoa niille, joista on vastuussa. Kyse on kyvystä hallita tunteitaan ja kyvystä asettua lapsen asemaan (silloin kun hän on lapsi). Kyse on kyvystä ymmärtää, että lapsi ei ole äitinsä jatke.

 

Tiedätkö, tämä ajatuksesi saa minut voimaan pahoin sekä henkisesti että fyysisesti. Millä ihmeen oikeudella jakelet tuollaisia tuomioita.  Jokaisen tavallisen vanhemman, josta Ap on esimerkki, pitäisi ymmärtää jättää kuvauksesi kaltaiset höpinät omaan arvoonsa. Missä helvetin minä-minä-maassa elät?

No mutta, nyt kyllä hämmennyin reaktiostasi. Miten päädyit siihen, että jakelisin jotain tuomioita? Ei se miksikään tuomioksi tai ap:n dissaamiseksi ollut tarkoitettu. Omaa pohdintaa aiheesta.

Kyllä, olen samaa mieltä siinä, että ap on esimerkki aika tavanomaisesta vanhemmasta. Moni MEISTÄ tavanomaisista vanhemmista ei ole ollut psyykkisesti riittävän vakaa lastensa kanssa. Asiat kasautuu.

Mun mielestä se johtuu omalla kohdalla siitä, etten ole saanut riittävää mallia vanhemmuudesta. Omia vanhempia kohtaan olen kipuillut ja antanut anteeksi. Omien lasten kanssa olen yrittänyt toimia paremmin - palautteesta päätellen olen onnistunut joissain asioissa, joissain en. Jälkipuinnit on vaatineet aika paljon kaikilta. Varsinkin tältä tavalliselta minä-minältä. 

Minä elän nyt sellaisessa minä-minä-maassa, jossa keskustelen av:lla toisten ihmisten kanssa. Jokaisella on omat mielipiteet, kokemukset ja ajatukset. Kaikki ovat jonkun lapsia ja suuri osa äitejä. En mä tuomitse vanhempia enkä lapsia. Puhun ylisukupolvisuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ihmisiä sekä toimivissa vanhempi-lapsi -suhteissa että toimimattomissa ja niissä, joissa asiat on saatu korjattua. Jos joku vanhempi aidosti haluaa kuulla ja oppia, saadakseen korjattua yhteyden lapseensa, kannattaisi esittää avoimia kysymyksiä nille vanhemmille, jotka ovat onnistuneet (miten he tekivät sen) sekä niille lapsille, joille on syntynyt tarve käsitellä asioita aikuisuudessa (mitä he kaipaavat). 

Itse voin lapsena sanoa että kyllä se on monesti lapsesta kiinni eikä vanhemmasta, onko välit kunnossa vai ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä

Sori, mutta minä en ainakaan ikinä tule allekirjoittamaan sellaista ajatusta, että fiilis on faktoja tärkeämpi.

Tunnesuhteessa tunne on oleellinen. Ja oleellisinta on tunne siitä, että ollaan samalla puolella eikä vastakkain. Lapsi huutaa vihaansa siitä, että tuntee vanhemman olevan itseään vastaan eikä rinnalla. Sama asetelma syntyy helposti parisuihteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun näkökulmastani sinulla on ollut ihan normaali, epätäydellinen lapsuus. 

Mutta sinä toki osaat omien lastesi kanssa paremmin, et koskaan väsy, sairastu tai koe omia kriisejä. Olet olemassa vain lapsen vuoksi, vailla omaa elämää tai tunteita tai tarpeita. 

Tai sitten et pärjää edes niin hyvin kuin äitisi.

Tässä vastauksessa on juuri sitä vastuuta pakenevan, ehkä jopa piilotajunnassa syyllisyyttäkin tuntevan toksisen ihmisen asennetta. Kyse ei ole siitä, että vaaditaan muuttamaan menneisyyttä tai että olisi pitänyt olla täydellinen - kyse on siitä että niitä vahinkoja voitaisiin korjata mutta siihen ei pysty jos se kykenemätön vanhempi ei kykene. Kyllä kaikissa muissa ihmissuhteissa jos toista kohtaan ollaan epäreiluja ja loukkaavia niin pyydetään anteeksi, miksi vanhemmat eivät tekisi samoin? Tuo tiuskiminen ja lapsen mahdollisen oman vanh

Miksi vanhemman täytyy pyytää anteeksi aikuisen lapsen terapiassa löytyneitä tunteita? Ne ovat kokonaan lapsen oma asia, jotain, minkä hän on itse kokenut ja joihin vanhemmalla ei ole osaa eikä arpaa. En minä laita lastakaan pyytämään anteeksi asioita, jotka eivät ole hänen vallassaan, miten vanhempana pyyytäisin anteeksi sitä, että kesällä 2003 satoi viikon verran?

Kummallista, että terapeutti ei koskaan neuvo lasta pyytämään anteeksi vanhemmiltaan ja myöntämään, että oli huono lapsi. Se voisi olla hyvin hedelmällinen keskustelu, mutta terapiassa käyvässä ei ole ikinä vikaa, vain kokemuksia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä että aikuinen lapsi saa ulkoistaa omat ongelmansa muihin ja sanoa mitä vaan, miten vaan ja silti pitää ymmärtää.

 

****

Tässä kontekstissa lapsen yliymmärtäminen vanhempiaan kohtaan on sitä, että omista mt-ongelmistaan ja traumaoireistaan huolimatta, lapsi edelleen selittää, että lapsuus oli (riittävän) hyvä ja että vanhemmat rakastivat ja tekivät parhaansa. Pitää riisua yliymmärtämis-lasit ja alkaa nähdä asiat ja niiden seuraukset objektiivisesti. 

Monilla vanhempisuhde on edelleen vääristynyt, koska vanhempi ei ole kehittänyt itseään, joten tarvitaan yliymmärtämisen lopettamista, jotta suhde ei vahingoittaisi lasta lisää. 

Väitätkö sinä siis, että kaikki mt-ongelmat ja traumaoireetkin johtuvat nimenomaan huonosta lapsuudesta? Mistä

C-PTSD ei liity pelkästään lapsuuden kokemuksiin. Minulle tuli nimenomaan C-PTSD tuosta aikuisena kokemastani pitkään jatkuneesta tilanteesta, kun useampi läheinen sairastui ja kuoli peräkkäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on ihmisiä sekä toimivissa vanhempi-lapsi -suhteissa että toimimattomissa ja niissä, joissa asiat on saatu korjattua. Jos joku vanhempi aidosti haluaa kuulla ja oppia, saadakseen korjattua yhteyden lapseensa, kannattaisi esittää avoimia kysymyksiä nille vanhemmille, jotka ovat onnistuneet (miten he tekivät sen) sekä niille lapsille, joille on syntynyt tarve käsitellä asioita aikuisuudessa (mitä he kaipaavat). 

Itse voin lapsena sanoa että kyllä se on monesti lapsesta kiinni eikä vanhemmasta, onko välit kunnossa vai ei. 

Voisit kuvailla tuota suhdetta vähän tarkemmin. Millainen on vanhempi ja millainen on lapsi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun näkökulmastani sinulla on ollut ihan normaali, epätäydellinen lapsuus. 

Mutta sinä toki osaat omien lastesi kanssa paremmin, et koskaan väsy, sairastu tai koe omia kriisejä. Olet olemassa vain lapsen vuoksi, vailla omaa elämää tai tunteita tai tarpeita. 

Tai sitten et pärjää edes niin hyvin kuin äitisi.

Tässä vastauksessa on juuri sitä vastuuta pakenevan, ehkä jopa piilotajunnassa syyllisyyttäkin tuntevan toksisen ihmisen asennetta. Kyse ei ole siitä, että vaaditaan muuttamaan menneisyyttä tai että olisi pitänyt olla täydellinen - kyse on siitä että niitä vahinkoja voitaisiin korjata mutta siihen ei pysty jos se kykenemätön vanhempi ei kykene. Kyllä kaikissa muissa ihmissuhteissa jos toista kohtaan ollaan epäreiluja ja loukkaavia niin pyydetään anteeksi, miksi vanhemmat eivät tekisi sam

Kummallista, että terapeutti ei koskaan neuvo lasta pyytämään anteeksi vanhemmiltaan ja myöntämään, että oli huono lapsi. Se voisi olla hyvin hedelmällinen keskustelu, mutta terapiassa käyvässä ei ole ikinä vikaa, vain kokemuksia.

Kyllä noinkin voi käydä. Siellä terapiassa kasvetaan. 

Te nuoret aikuiset, jotka olette poteneet huonoa oloa jo vuosia. Käyneet terapiassa ym.

Ajatelleet, - sitä aikaahan nyt siihen on -, että vanhemmat varsinkin äiti, on syynä teidän olotilaan.

Kuinka olette toimineet? Soittaneet, laittaneet viestä 'tulen sunnuntaina, meidän on syytä keskustella, kirjoittaneet kirjeen, jossa kerrotte syitä huonoon olotilaanne eritellen ja esittäneet tapaamista.

Nämä on mielestäni asioita, joita ei voi paiskata päin kasvoja yllättäen. Jotain konkreettisia esimerkkejä auttaisi vanhempia ymmärtämään, ehkä.

Nyt en tarkoita lapsuuden väkivaltaa, juomista, heitteille jättöä, vastuun siirtämistä lapselle, hylkäystä jne.

Onpa toksinen ketju. En yhtään ihmettele, miksi moni lapsi joutuu pakon edessä katkaisemaan välit vanhempiinsa, kun keskustelun taso on tämä. Uhriutumista ja jankkaamista, omien virheiden kieltämistä ja vastuun välttelyä.

Tunnistan kommenttityylistä oman äitini, joka oli esim sitä mieltä, että siskoni tulee aikuisena katumaan tokalla luokalla "tekemäänsä päätöstä", että ei uskalla ottaa hammasrautoja, koska nyt hampaat ovat sikin sokin suussa. Tämä päätös oli hänen mielestään pienen, tietysti hammaslääkäriä pelkäävän, lapsen vastuulla. Sen sijaan, että olisi vaikka kertonut, mitä hammaslääkäri tekee ja miten raudat laitetaan, rauhoitellut sekä mennyt lapsen tueksi sinne lääkäriin, niin vaikutti vieläpä jotenkin vahingoniloisesti hykertelevän, kuinka lapsi on tehnyt huonon päätöksen ja tulee katumaan.

Minä en vaan pysty millään järjellä ymmärtämään, että lasta vastuutetaan asiasta, joka aivan ilmiselvästi pitäisi olla aikuisen vastuulla. Ei lapsella ole kykyä tehdä tuon kokoluokan päätöksiä. Mutta tämä kuvastaa oikeastaan hyvin koko lapsuuttani ja aika monen uhriutuvan äidin kommentteja tässä ketjussa.

Ei kyetä itse kantamaan sitä vastuuta, joka kuuluisi aikuiselle ja vanhemmalle vaan sen sijaan työnnetään se vastuu sille lapselle ja syytetään häntä huonoista valinnoista. Eikä suostuta näkemään sitä, että ne lapsen huonot valinnat johtuu siitä, että vanhempi on tarjonnut niin sysipaskat eväät, ettei niillä kerta kaikkiaan voi pärjätä elämässä paremmin. Menkää itseenne lapselliset vastuunpakoilijat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

 

Sitä haittaa, jos ottaa vastaan kaltoinkohtelua vanhemmaltaan (sekä muissa ihmissuhteissa, koska siihen on oppinut), koska sillä vanhemmalla on ollut niin vaikeaa.

Tuohan on ihan eri asia. Kyllä kaltoinkohtelijan lähtökohdat voi ymmärtää mutta se että jää silti siihen ottamaan iskua vastaan on jotain ihan muuta. Se että ymmärtää mistä jokin johtuu ja se että ei osaa toimia järkevällä tavalla ovat kaksi eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Ei edes äidin. Vanhempi voi elää omaa elämäänsä virheineen kaikkineen, hänen ensisijainen tehtävänsä ei ole miettiä, miten elämässä väistämättä eteen tulevat haasteet tulevat lapsen toimesta tulkituiksi. Lapsesta pitää huolehtia, mutta kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole tuntea syyllisyyttä siitä, jos lapsi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sairastuu henkisesti. Vanhemmalla on oikeus olla myös ihan perseestä. Jos rakkaus ja anteeksipyyntö ei riitä, mikä sitten riittää. Minä haluankin olla äiti, joka on tehnyt virheitä. Täydellisyys on vastenmielistä. Enkä halua lapsenikaan olevan täydellinen.

Täydellisiä ei ole olemassakaan paitsi narsisti omassa pienessä päässään. 

Minä toivon läheisteni (ja koko maailman ihmisten) olevan henkisesti hyvinvoivia. Ja sillä arvomaailmalla toimin itse. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkasteleminen ja hyväksyminen on ainoa tie aitoon paranemiseen.

Todellakaan missään ei suositella masentunutta suuntaamasn vihaa "oikeaan kohteeseen".  Eli keskustelun aiheen mukaan kääyttäytymään aggressiivisesti äitiään kohtaan. Se ei koskaan johda mihinkään terveeseen eikä sen äidin missään tapauksessa kuulu olla aikuisen lapsensa jätesanko.

Terapiassa tätä vihaa voi purkaa kunnes on valmis kasvamaan siitä vihasta yli.

Vihanhallinta on erityisen tärkeää tunteiden käsittelyä ja elinehto elämässä selviytymiselle. Tasapainoisen elämän mitta.

Keskimäärin sellaiset ihmiset pariutuvat ja lisääntyvät tänä päivänä nuorempana ja hankkivat enemmän lapsia, joilla on vähiten itsetuntemusta, kykyä reflektioon  ja taitoja luoda terveitä ihmissuhteita. Tiedostamattomat ja biologiset vaistot ohjaavat elämää. Aiheuttaa paljon vahinkoa, mutta onneksi ihmisillä on kyky myös kestää paljon.