Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen yliymmärtänyt vanhempiani yli 40 vuotta ja todella moni muukin toimii niin. Me yliymmärtäjät olemme helposti niitä, jotka olemme vielä syvemmällä suossa kuin ne, jotka ovat osoittaneet tyytymättömyyttään asioihin läpi elämänsä. Me olemme kaasuvalottaneet itsellemme kaiken "normaaliksi" ja että vanhemmat ovat tehneet parhaansa meidän eteemme. No, läheskään aina eivät ole ja läheskään aina se paras ei ole lähellekään riittävää, vaikka olisivatkin yrittäneet.

Mitä tämä yliymmärtäminen tarkoittaa käytännössä? Mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

 

Sitä haittaa, jos ottaa vastaan kaltoinkohtelua vanhemmaltaan (sekä muissa ihmissuhteissa, koska siihen on oppinut), koska sill

Tuohan on ihan eri asia. Kyllä kaltoinkohtelijan lähtökohdat voi ymmärtää mutta se että jää silti siihen ottamaan iskua vastaan on jotain ihan muuta. Se että ymmärtää mistä jokin johtuu ja se että ei osaa toimia järkevällä tavalla ovat kaksi eri asiaa.

Niin, tuossahan keskusteltiinkin juuri YLIymmärtämisen ja ymmärtämisen eroista. Se konsepti näyttää olevan monelle vieras. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliymmärtäminen on sitä, että antaa toisen lyödä tai laiminlyödä henkisesti tai fyysisesti siksi, että ymmärtää syyt, miksi näin tapahtuu. Ymmärtäminen on sitä, että ymmärtää, miksi näin tapahtuu, mutta suojaa itsensä vastaavilta tapahtumilta jatkossa, vaikka se johtaisi välien etääntymiseen tai katkeamiseen (toki kannattaa antaa mahdollisuus välien korjautumiselle, mutta kuten tästä ketjustakin näkee, usein vastapuolella ei ole kykyä eikä halua muutokseen). 

Jos vanhempi edelleen lyö tai laiminlyö (outo termi kahden aikuisen väliseen suhteeseen?) aikuista lastaan niin totta hemmetissä se on yliymmärtämistä jos lapsi ei tässä kohtaa tee johtopäätöksiä ja irtaudu tilanteesta. Mutta miten tämä liittyy tähän keskusteluun jossa vanhempaa syytetään lapsuusajan virheistä?

Siitäkö tässä keskustellaan? Luepas uudelleen alusta asti ja ajatuksella. Tämäkin asia tullut esille useamman kerran.

kuten otsikossa mainitaan; "kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa". Sinä keskustelet jostain muusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaava

Aikuisilta sitä ei todellakaan kuulu sietää ja jäädä toisen alistamaksi. Ei parisuhteessa eikä myöskään aikuisten lastensa kohdalla.

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkastelemine

Todellakaan missään ei suositella masentunutta suuntaamasn vihaa "oikeaan kohteeseen".  Eli keskustelun aiheen mukaan kääyttäytymään aggressiivisesti äitiään kohtaan. Se ei koskaan johda mihinkään terveeseen eikä sen äidin missään tapauksessa kuulu olla aikuisen lapsensa jätesanko.

Terapiassa tätä vihaa voi purkaa kunnes on valmis kasvamaan siitä vihasta yli.

Vihanhallinta on erityisen tärkeää tunteiden käsittelyä ja elinehto elämässä selviytymiselle. Tasapainoisen elämän mitta.

Olen terapian ja self helpin kautta oppinut, että myös vihattomuus on vihanhallintaongelma. Vihan tulee tulla esiin silloin, kun sitä tarvitaan, ihan kuten muidenkin tunteiden. Ns. negatiivisten tunteiden patoaminen johtaa positiivistenkin tunteiden katoamiseen. 

Ja se, että suuntaa vihan itseään satuttanutta ihmistä kohtaan, ei tarkoita, että menisi huutamaan tälle tai vetämään kuonoon. Se tarkoittaa ihan vaan sen tunnistamista ja tunnustamista, että on tapahtunut asioita, joista on syytä ja aihetta olla vihainen ja tuntea se viha ja pettymys. Se kyllä vaikuttaa siihen ihmissuhteeseen, jos se ihmissuhde on edelleen olemassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten kukaan voi odottaa tai vaatia, että vanhemmat olisivat täydellisiä? Kenellä on ollut vanhemmat, jotka ovat kasvattaneet lapsensa psykologien neuvojen ja viimeisempien kasvatusopin kirjojen mukaisesti? Aikuisilla ihmisillä on erilaiset tavat käyttäytyä ja suhtautua erilaisiin tilanteisiin. Vaikka oman vanhemman käytösmalli ongelmatilanteessa ei olisikaan ollut paras mahdollinen, on mielestäni vähän kyseenalaista jälkeenpäin syyttää häntä siitä. Tottakai jokaisen elämässä on asioita, jotka juontavat juurensa lapsuudesta ja vanhempien käyttäytymisestä tai puheista. Ideaalitilanteessa jokaisella olisi täydellinen lapsuus, mutta valitettavasti ne vanhemmatkin ovat vain ihmisiä omine vikoineen ja ongelmineen.

Kukaan ei sitä odota eikä vaadi. Ihan vain sitä, että kun vajaavaisena ihmisenä satuttaa toista, osaisi ottaa siitä

On sellainen ajatus kuin viisaampi väistää ja etenkin itseään nuorempaa, kokemattomampaa ja usein myös aggressiivisempaa. Tai ehkä juuri tuota viimeistä. Jos toinen on tunnekuohussa eikä pysty ottamaan vastaan toisenlaista näkökulmaa hänet kannattaa jättää rauhaan. Todeta että toinen on jostain syystä niin vihainen että siihen ei halua itse lähteä mukaan.

Asiallinen keskustelu vaatii kaksi osapuolta. Joskus kummallakaan ei ole kykyä/halua tuohon, joskus vain toisella. Kaikella on aikansa. Ei ole harvinaista sekään että lapsen esittämä kritiikki mitätöidään ja lapsi häpäistään vaikka hän olisi jo aikuinen. Hänen kokemuksensa ei vain voi olla totta, koska se loukkaa liikaa kokijan käsitystä itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Ei edes äidin. Vanhempi voi elää omaa elämäänsä virheineen kaikkineen, hänen ensisijainen tehtävänsä ei ole miettiä, miten elämässä väistämättä eteen tulevat haasteet tulevat lapsen toimesta tulkituiksi. Lapsesta pitää huolehtia, mutta kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole tuntea syyllisyyttä siitä, jos lapsi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sairastuu henkisesti. Vanhemmalla on oikeus olla myös ihan perseestä. Jos rakkaus ja anteeksipyyntö ei riitä, mikä sitten riittää. Minä haluankin olla äiti, joka on tehnyt virheitä. Täydellisyys on vastenmielistä. Enkä halua lapsenikaan olevan täydellinen.

Mitä tarkoitat tuolla perseestä olemisella? Rakkaus ja anteeksipyyntö ei oikein riitä, jos on tasapainottomalla tavalla ihan perseestä ja esimerkiksi toistaa jatkuvasti vahingollista käyttäytymistä kuten vaikkapa oma äitini joka sai raivareita eikä kyennyt säätelemään tunteitaan ollenkaan. Vanhemman kuuluisi kyllä pyrkiä olemaan tasapainoinen ja vakaa. Ja tottakai vanhemman kuuluu miettiä miltä asiat näyttää ja tuntuu lapsesta!!! Jos lapsen kimppuun hyökkää koira ja lapsi pelkää ja itkee niin nauratko vain ja sanot että ei se mitään tee? Tai jos vanhempi sairastuu niin tottakai kuuluu olla kiinnostunut siitä miltä se lapsesta tuntuu. 

Sinällään olen samaa mieltä että lapsen kuuluu saada nähdä inhimillisyyttä, että jotkut asiat ja ihmiset suututtaa, ja on kaikenlaisia tunteita. Mutta sellainen mikä menee yli lapsen sietokyvyn, esimerkiksi kontrolloimaton huutaminen tai lapsen henkinen heittelejättö ei ole sitä arkielämän "perseestä olemista" kuten vaikkapa rajojen laittamista vaan se on emotionaalista kaltoinkohtelua tai vähintäänkin vaillejäämistä. 

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, mitä haittaa on siitä että ymmärtää vanhempiensa puutteet ja lähtökohdat?

Ymmärtämisellä ei ole haittaa. Yliymmärtämisellä on. Tilanteen ikuisella sietämisellä on. 

1236 (en saa lainattua viestiäsi), en tiedä miten vahingoniloisesti äitisi lällätteli siskollesi, mutta ei tuo ole valitettavasti mitenkään harvinainen tilanne, ettei hammaslääkärikammoisen lapsen hampaita saada hoidettua. Yhden perhetuttavan lapsi sai ysärillä jopa porttikiellon hammaslääkärille, kun puri lääkäriä niin että tuli verta. Ilokaasu ei auttanut. Hammaskalusto saatiin kuntoon vasta vuosia myöhemmin. En tiedä mitä nykyään sitten tehdään. Nukutetaan?

Minkäpäs siinä vanhempi asialle voi tehdä. Itsekin ehkä yrittäisin järkeillä sen kautta, että mieti nyt vielä, ettet kadu aikuisena kun olet jättänyt purentasi korjaamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

 

Itse taaperoikäisenä ilmaisin vihaa suoraan vanhemmalleni siitä, että asuimme saman katon alla toisen vanhemman kanssa, jota piti joka hetki pelätä. Sain tältä järkevämmän oloiselta vanhemmalta, joka sentään hoiti ruokaa nenäni eteen ja vaatteet niskaan, korvilleni. Vielä toisen kerran yritin, koska en ymmärtänyt sanoneeni mitään väärää. Hänen reaktionsa oli sama, joten opin, ettei aiheesta saanut puhua. Myöhemmin ajattelin, että olin varmaan ilmaissut itseäni pikkulapsena rumasti, siitä tuo reaktio. Parikymppisenä rauhallisesti istuin alas ja kerroin, että haluaisin puhua siitä, millaista perhe-elämämme oli ollut ja miten paha olo siitä tuli. Ei vain siellä menneisyydessä, vaan edelleen, aikuisena, jolloin en olisi halunnut kokonaan välejäni katkaista vanhempiini. Vanhempani reaktio oli silmitön raivokohtaus ja minun haukkumiseni maan rakoon, kuten oli toiminut koko elämäni ajan, kun hänen tekemisiään joku kyseenalaisti. Vihdoin ymmärsin, ettei ongelma ollut se, miten olin asian ilmaissut, vaan että ylipäänsä olin kehdannut suuni avata.

Sittemmin olen oppinut, että terveissä ihmissuhteissa tunteet, viha mukaanlukien, voi ihan vain yksinkertaisesti ilmaista suoraan, ilman että kenenkään tarvitsee pelätä esim. väkivaltaa. Entisen terapeuttini sanoin, terveissä suhteissa on turvallista riidelläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sairasta, että on olemassa ihmisiä jotka kuvittelevat voivansa sanella mitä toiset ihmiset tuntevat. Äärimmäistä manipulaatiota ja kontrollointia. 

Sairasta että jotkut ajattelevat vain oman tunnekokemuksensa olevan ainoa totuus ja semillä on merkitystä. Jos vaikka kuulet jonkun haukkuvan sinua mutta todellisuudessa olet kuullut väärin, onko oikein että omassa pyhässä tunnekuohussasi annat palaa ja purat vihat syyttömän niskään?

 

Onko tullut mieleen, ettei se vanhempi pysähdy aidosti miettimään, mikä on mennyt pieleen vaan suorilta käsin toteaa toisen väärässäolijaksi?

On. Se on täysin mahdollista. Oletko itse miettinyt sitä että lapsi saattaa aikuisena syyttää vanhempiaan asioista joista heitä ei ole kohtuullista syyllistää? Tai että hän ulkoistaessaan pahaa oloaan muihin tekee sen siksi ettei halua itse muuttaa mitään omassa ajatusmaailmassaan tai motiiveissaan, nähdä itsessään mitään vikaa?

Vierailija kirjoitti:

1236 (en saa lainattua viestiäsi), en tiedä miten vahingoniloisesti äitisi lällätteli siskollesi, mutta ei tuo ole valitettavasti mitenkään harvinainen tilanne, ettei hammaslääkärikammoisen lapsen hampaita saada hoidettua. Yhden perhetuttavan lapsi sai ysärillä jopa porttikiellon hammaslääkärille, kun puri lääkäriä niin että tuli verta. Ilokaasu ei auttanut. Hammaskalusto saatiin kuntoon vasta vuosia myöhemmin. En tiedä mitä nykyään sitten tehdään. Nukutetaan?

Minkäpäs siinä vanhempi asialle voi tehdä. Itsekin ehkä yrittäisin järkeillä sen kautta, että mieti nyt vielä, ettet kadu aikuisena kun olet jättänyt purentasi korjaamatta.

Siis ihan oikeasti laitat kahdeksanvuotiaan miettimään asiaa ja sen seurauksia ja selviytymään pelostaan ja paniikistaan ja hoitamattomuuden seurauksista ihan yksin. Mielestäni tuo on lapsen kaltoinkohtelua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaan tasolla olemista, ellei lapsi sitten heittäydy ma

Jos Aikuinen ihminen suuntaa toiseen aikuiseen vihaa, se ei johda mihinkään hyvään. Äiti ei ole aikuisen lapsensa nyrkkeilysäkki.

Yhyy, lapsi on paska, kun haluaa selvittää lapsuudessa tapahtuneita rankkoja kokemuksia, jotka ovat jääneet häntä vuosikymmeniksi vaivaamaan. Yhyy, vain minä ansaitsen ymmärrystä ja päänsilittelyä, lapsi ei sellaista tarvitse, kun MINULLE tulee siitä paha mieli. Viis siitä, että olen kymmeniä vuosia aiheuttanut muille pahaa oloa. Yhyy, lapsi on paska ja viallinen, kun se haluaa parantua terapiassa ja alkaa tunnistaa asioita ja ihmisiä, jotka hänet sairastutti alunperinkin.

Joo se on jännä, olishan siitä lapsesta pitäny parempi tulla passiivis-aggressiivisen uhrimarttyyrin kasvattamana, jolla ei itsellä ole alkeellisimpiakaan tunne- tai keskustelutaitoja. Kaikki keskusteluyritykset otetaan loukkauksena ja vedetään itkuraivarit sekä siilipuolustus päälle. Raivareiden jälkeen ihmetellään, että minne se lapsi katos ja miksi ei pidä yhteyttä. On se jännä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

 

Itse taaperoikäisenä ilmaisin vihaa suoraan vanhemmalleni siitä, että asuimme saman katon alla toisen vanhemman kanssa, jota piti joka hetki pelätä. Sain tältä järkevämmän oloiselta vanh

Ihan sama. Minut leimasi se "turvallisempi" vanhempi hankalaksi ja hermoheikoksi, kun muutaman kerran oireilin sen todella vaurioittavan vanhemman aiheuttamaa tilannetta. Erona on se, etten ole koskaan käynyt asioita läpi vanhempieni kanssa, molemmat ovat jo poissa elämästäni, mutta satavarmaa on se, ettei mitään ymmärrystä olisi herunut. 

Vierailija kirjoitti:

Olet väärässä. Lapsi tilaa tilaa itselleen ja tunteilleen ja niiden validointia vanhempansa suunnasta ja se jos mikä on rakentavaa ja eteen päin kuljettavaa. 

Voi luoja. Täällä edelleen keskustelemme ihan aikuisista ihmisistä eikä mistään taaperoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinun mielestäsi siis lapsen tulee kieltää vihansa, kun hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi? Kasvatat kynnysmattoa, jonka tulee läheisriippuvaisesti unohtaa omat tarpeensa ja tunteensa ja masentuneena palvella muita niin kauan kunnes voimat loppuu?

Ei, vaan lapsen tulee aikuisena pystyä käsittelemään asioita vanhempiensa kanssa aikuisen ihmisen tavoin, ei kolmevuotiaana lapsena. Sen sijaan että "purkaa vihaa", tulee ymmärtää myös ne tilanteet missä vanhempi on ollut silloin kun itse on ollut lapsi eikä suhtautua kaikkeen tapahtuneeseen ikäänkuin elämässä ei olisi ollut muita muuttujia kuin hän.

Se, että on vihainen ja osoittaa sen, ei ole kolmivuotiaa

Jos Aikuinen ihminen suuntaa toiseen aikuiseen vihaa, se ei johda mihinkään hyvään. Äiti ei ole aikuisen lapsensa nyrkkeilysäkki.

Äidin olisi kuitenkin kuulunut olla lapsen lapsensa nyrkkeilysäkki (uhmaikä ja murrosikä) ja jos se on jäänyt silloin tekemättä äidin kieltäydyttyä "kunniasta", se on tehtävä myöhemmin elämässä tai suhde jää vääristyneeksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi. 

Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.

Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen u

Tämä On juuri näin. Vihaa saa tuntea ja sen voi tunnistaa itsessään. Se ei kuitenkaan anna lupaa käydä aikuisena ihmisenä äitiään kohtaan toimimasta aggressiivisesti tai kuten ketjussa on suositeltu potkimaan maassa ja huutamaan eli kohdistamaan vihaa kuin pikkulapsi. Näissä on vieläpä oletettu sen äidin ottavan nämä vihanosoitukset kiitollisina vastaan.

"Tämä ei tietystikään mielestäsi koske sitä kuinka se aikuinen entinen lapsi käyttäytyy. Eipä näy vastuuta eikä pahoittelua."

Se koskee mielestäni jokaista aikuista. Itse toivon, että minulle kerrotaan, jos olen käyttäytynyt huonosti/satuttanut jotakuta. Osaan pyytää anteeksi ja olen sitoutunut loppuelämäkseni kehittämään itseäni ihmisenä. Nimenomaan, koska lapsuudenperheessä näin, ettei elämä toimi siten, että ongelmat lakaistaan maton alle ja toisten odotetaan vain kestävän huonoa kohtelua. Minua kiinnostaakin enemmän terveiden ihmissuhteiden vaaliminen kuin oma ego.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet väärässä. Lapsi tilaa tilaa itselleen ja tunteilleen ja niiden validointia vanhempansa suunnasta ja se jos mikä on rakentavaa ja eteen päin kuljettavaa. 

Voi luoja. Täällä edelleen keskustelemme ihan aikuisista ihmisistä eikä mistään taaperoista.

Joo, tuolla asenteella ei saa ikinä korjattua viallista äiti-lapsi -suhdetta. 

Vaikka äitini on tuollainen, olen onnistunut kasvattamaan itse itseni sellaiseksi, että ymmärrän erilaiset roolini erilaisissa ihmissuhteissa ja erilaiset vastuuni niissä.