Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

1299/ toivoisin, että olisit äitini. 

Vähän on jäänyt näistä kommenteista sellainen kuva, että uniikit lumihuitaleet vielä 30- ja 40-vuotiaina itkevät äidilleen, kun hampaat on vinossa ja oli oma valinta ja se oli ihan paska valinta, mutta kun äidin olisi se pitänyt tehdä, ja nyt se on vahingoniloinen. 

Mitä sitten? Hohhoijjaa, narsistiset turhakkeet vonkumassa kaikkea muiden syiksi. Kyllä nyt ollaan hirveän vihaisia ja katkaistaan välit (mikä lienee vanhemmille aivan varmasti suuri helpotus). Mutta sekään ei riitä, vaan ulina jatkuu vuodesta toiseen. Mene korjauttamaan ne hampaasi, eheytä itsesi, aloita vaikka alahampaista. Ei tällaisia tyyppejä voi ottaa vakavasti, ja vanhempien kannattaa pitää tällaisiin ikiteineihin etäisyyttä, eikä pilata omaa vanhuutta näiden katkeruudella.

Onneksi jätin lapset tekemättä. Niin moni muukin varmasti tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyetä itse kantamaan sitä vastuuta, joka kuuluisi aikuiselle ja vanhemmalle vaan sen sijaan työnnetään se vastuu sille lapselle ja syytetään häntä huonoista valinnoista. Eikä suostuta näkemään sitä, että ne lapsen huonot valinnat johtuu siitä, että vanhempi on tarjonnut niin sysipaskat eväät, ettei niillä kerta kaikkiaan voi pärjätä elämässä paremmin. Menkää itseenne lapselliset vastuunpakoilijat. 

Minä ainakin olen koko ajan puolustanut vanhemman oikeutta "olla oikeassa" esimerkkisi tilanteessa juuri toisinpäin; vanhempi on "pakottanut" lapsen ottamaan raudat vaikka tämä ei olisi niitä halunnut, eli kantanut vastuun ja oletetaan että tästä on jäänyt joku trauma lapselle jota sitten jälkeenpäin tuo esiin. Eli oma pointtini on koko keskustelussa ollut se, että ihan aidosti vanhempana ollaan tehty niin hyviä päätöksiä kuin on vaan sillä hetkellä tehty ja

Ei tästä ole kyse ap:n asiassa.

Tietenkin vanhemman pitää kertoa miksi jokin välttämätön, mutta epämukava asia tehtiin miten tehtiin, jos se ei lapselle ole selvää.

Tämä ei poista sitä, että vanhempi ei voisi suhtautua empaattisesti lapsensa traumaan niistä hammasraudoista tai mistä vaan. Monia on niistä kiusattu ja terveydenhoitoon liittyvät toimenpiteet saattavat olla ollut hyvinkin kivuliaita ja pelottavia ilman, että kukaan on lohduttanut ja tukenut.

Yleensä ne lapsuuden traumat kuitenkin tulee jatkuvasta kaltoin kohtelusta, mikä sitten on jäänyt parhaiten muistiin ääritilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harvardissa on tehty tutkimus, jonka mukaan vain noin 10-15 % ihmisistä kykenee itsereflektioon, vaikka 95 % ihmisistä kuitenkin väittää olevansa itsetietoisia.

Se selittää tämänkin keskusteluketjun uhrivanhempien törkeitä kommentteja.

Se selittää kyllä todella hyvin näiden muita syyttelevien aikuislasten käytöstä.

 

Riita puoliksi: se selittää kumpienkin osapuolten käytöstä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni mielestä he ovat hyviä vanhempia ja minun pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina jaksavat toistaa sitä kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä kuinka minulla on ruokaa, katto pään päällä, vanhemmat, sisaruksia, asutaan omakotitalossa ja olen saanut harrastaa. Mutta se kuitenkin unohdetaan, että meillä on tiukka kuri. Tukistamista, luunappeja, heittämistä seinään, tönimistä ja muutenkin epämukavaa koskemista. Vanhempani ovat alkoholisteja, ja alkoholia on kulunut paljon ja sen mukana on myön aina tullut kunnon riitelyä ja väkivaltaa. Poliisit on pari kertaa puuttuneet asiaan. Olin koulukiusattu. Pelkäsin olla koulussa ja ulkona. Pelkäsin myös olla kotona, sillä kotona oleminen oli aina kuin kävelisi kananmunien kuorien päällä. Ei saanut näyttää vihaa ja itkua. Surua sai olla mutta vain yhdenlaista surua ja vain jos vanhempani jaksoivat sitä. Iloakin sai olla vain sopivasti. Jos alk

Haloo, noin teki 1970-luvulla KAIKKI. Ei silloin aikuiset sekaantuneet lasten leikkeihin.

Ihan epärealistinen vaatimus, valkotakkiset silloin olisi korjannut lasten kanssa leikkivän vanhemman. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä.

Täm

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni mielestä he ovat hyviä vanhempia ja minun pitäisi olla kiitollinen kaikesta. Aina jaksavat toistaa sitä kuinka minun pitäisi olla kiitollinen siitä kuinka minulla on ruokaa, katto pään päällä, vanhemmat, sisaruksia, asutaan omakotitalossa ja olen saanut harrastaa. Mutta se kuitenkin unohdetaan, että meillä on tiukka kuri. Tukistamista, luunappeja, heittämistä seinään, tönimistä ja muutenkin epämukavaa koskemista. Vanhempani ovat alkoholisteja, ja alkoholia on kulunut paljon ja sen mukana on myön aina tullut kunnon riitelyä ja väkivaltaa. Poliisit on pari kertaa puuttuneet asiaan. Olin koulukiusattu. Pelkäsin olla koulussa ja ulkona. Pelkäsin myös olla kotona, sillä kotona oleminen oli aina kuin kävelisi kananmunien kuorien päällä. Ei saanut näyttää vihaa ja itkua. Surua sai olla mutta vain yhdenlaista surua ja vain jos vanhempani jakso

Tuo on sairas tapa ajatella. Tarvitset ammattiapua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ei tarvitse olla kasvatuksen ammattilainen. Ei edes äidin. Vanhempi voi elää omaa elämäänsä virheineen kaikkineen, hänen ensisijainen tehtävänsä ei ole miettiä, miten elämässä väistämättä eteen tulevat haasteet tulevat lapsen toimesta tulkituiksi. Lapsesta pitää huolehtia, mutta kenenkään vanhemman velvollisuus ei ole tuntea syyllisyyttä siitä, jos lapsi hyvistä tarkoitusperistä huolimatta sairastuu henkisesti. Vanhemmalla on oikeus olla myös ihan perseestä. Jos rakkaus ja anteeksipyyntö ei riitä, mikä sitten riittää. Minä haluankin olla äiti, joka on tehnyt virheitä. Täydellisyys on vastenmielistä. Enkä halua lapsenikaan olevan täydellinen.

Mitä tarkoitat tuolla perseestä olemisella? Rakkaus ja anteeksipyyntö ei oikein riitä, jos on tasapainottomalla

Kyllä siinä on paljonkin väärää, jos äiti on tunne-elämältään epätasapainoinen ja satuttaa siksi käytöksellään muita. Varsinkin omia perheenjäseniään, joita pitäisi rakastaa ja vaalia, eikä purkaa kaiken paskan sisältään niiden niskoille.

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapia on puoleksi uskontoa. Alalle koulutettavat joutuvat itse terapiaan ja käymään uudelleen lävitse mm. oman syntymänsä, siis kuvittelemaan tuollaisen asian terapeutin johdattamana. Se, että ihminen voisi muistaa jotain syntymästään, on silkkaa pötyä. Muitakin Freudin teorian virheitä toistellaan kuin jumalan sanaa. Freud oli merkittäväi tiedemies ja se että opetuslapset tekivät kaikista hänen väitteistään uskonnollisia dogmeja, ei ole hänen vikansa.

Puhut nyt omiasi. Psykoanalyysi perustuu Freudin teoriaan, psykodynaaminen on siitä edelleen kehittynyt suuntaus. Muita psykoterapiasuuntauksia ovat mm. humanistinen, eksistentiaalinen, kognitiiviset suuntaukset, ratkaisu-- ja voimavarasuuntautuneet, narratiiviset, systeemiset perheterapiat, ekspressiiviset ja integroivat suuntaukset. Jos psykoanalyysissä mennään syntymämuistoihin (tuskin) niin muissa suuntauksissa ei ainakaan.

Itse keskusteluun kommentoisin, että ihan hirveän monet sekoittavat oman tarinansa Hesarin juttuun, eikä osaa pohtia yhtään objektiivisesti muita vaihtoehtoja. Kyllä juttu antoi mahdollisuuksia monenlaisiin tulkintoihin, mutta useimmat näkevät ainoastaan yhden totuuden - omansa - jonka täytyy päteä myös kaikkien muiden narratiiveihin. Vähän laajempaa perspektiiviä soisi löytyvän ja ymmärrystä siitä, ettei kaikkien tarinat ole sinun. Jokainen tarina on omansa eikä niitä ole kuin yksi maailmassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vähän on jäänyt näistä kommenteista sellainen kuva, että uniikit lumihuitaleet vielä 30- ja 40-vuotiaina itkevät äidilleen, kun hampaat on vinossa ja oli oma valinta ja se oli ihan paska valinta, mutta kun äidin olisi se pitänyt tehdä, ja nyt se on vahingoniloinen. 

 

Mitä sitten? Hohhoijjaa, narsistiset turhakkeet vonkumassa kaikkea muiden syiksi. Kyllä nyt ollaan hirveän vihaisia ja katkaistaan välit (mikä lienee vanhemmille aivan varmasti suuri helpotus). Mutta sekään ei riitä, vaan ulina jatkuu vuodesta toiseen. Mene korjauttamaan ne hampaasi, eheytä itsesi, aloita vaikka alahampaista. Ei tällaisia tyyppejä voi ottaa vakavasti, ja vanhempien kannattaa pitää tällaisiin ikiteineihin etäisyyttä, eikä pilata omaa vanhuutta näiden katkeruudella.

 

Onneksi jätin lapset tekemättä. Niin moni muukin varmasti tekee.

Luojan kiitos et ole kenenkään äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

1236 (en saa lainattua viestiäsi), en tiedä miten vahingoniloisesti äitisi lällätteli siskollesi, mutta ei tuo ole valitettavasti mitenkään harvinainen tilanne, ettei hammaslääkärikammoisen lapsen hampaita saada hoidettua. Yhden perhetuttavan lapsi sai ysärillä jopa porttikiellon hammaslääkärille, kun puri lääkäriä niin että tuli verta. Ilokaasu ei auttanut. Hammaskalusto saatiin kuntoon vasta vuosia myöhemmin. En tiedä mitä nykyään sitten tehdään. Nukutetaan?

Minkäpäs siinä vanhempi asialle voi tehdä. Itsekin ehkä yrittäisin järkeillä sen kautta, että mieti nyt vielä, ettet kadu aikuisena kun olet jättänyt purentasi korjaamatta.

Siis ihan oikeasti laitat kahdeksanvuotiaan miettimään asiaa ja sen seurauksia ja selviytymään pelostaan ja paniikistaan ja h

 

"En ole ollut tuollaisessa tilanteessa. Ensin selvittäisin, kuinka tarpeellinen oionta on. Jos se on, mentäisiin lääkäriin/psykiatrille juttelemaan siitä, mitä pitää tehdä, että kauhusta päästäisiin yli. Ja sitten siitä sen mukaisesti. "

Okei. No ehkä nykyään psykiatrisia palveluita tosiaan on saatavilla hammaslääkäripelkoisille lapsille, joten nykyajan lapsilla ja vanhemmilla lienee sitten helpompaa. Mutta ysärillä ei kyllä ollut.

(Muille (?) aiemmille kirjoittajille haluaisin myös mainita, ettei hammaslääkäripelon tarvitse yhdistyä mihinkään traumaattiseen hylkäämis- tai kiusaamiskokemukseen, vaan aika iso osa lapsista pelkää hammaslääkäriä ja neuloja ihan vain siksi että ne sattuvat jonkin verran.)

Heh, ikäänkuin ennen joku hammaslääkärikammoinen olisi päässyt jonnekin psykiatrille. 

Silloin tehtiin väkisin ja sillä selvä. Jälkikäteen ajateltuna eihän se kivaa ollut, mutta pakkohan ne hampaat oli hoitaa, itsekin lapsena pelkäsin. Ihan älytön vaatimus vanhemmalle, ei maailma vaan toiminut niin.

Nykyään hampaat varmaan jätettäisiin mätenemään vaan,  pääasia ettei vaan tule paha mieli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on k

Minust

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohdallani suuri(n) ongelma on se, että olen ratkaisukeskeinen ihminen. Jos minulle kuka tahansa vaikkapa tytär  kertoo jonkun pulman, niin minä alan heti miettiä ja ehdottaa siihen ratkaisua. Ajattelen sen niin, että minun tehtäväni on koittaa auttaa asian ratkaisemisessa. Ellen koita auttaa, teen väärin. Tästä tulee taas sanomista, etten näe häntä omana itsenään ja tyrkytän neuvoja. 

 

Oli helpottavaa kun vastikään luin, että olen ratkaisukeskeinen ja se on ihmisen luonteenpiirre. Siis ihmisen ominaisuus eikä se ole virhe minussa. Itse olen usein tätä piirrettäni tarvinnut. Surku vaan että se voi koitua myös vahingoksi.

 

Ei sellaista luonnetta saa itsestään pois, sama kuin henkilö joka ei ole ratkaisukeskeinen yrittäisi alkaa ratkoa ongelmiaan että mitä nyt pitäisi tehdä. Toiset vaan on köytännönläheisiä

Hienoa että joku on ratkaisukeskeinen ja siitä on varmasti aivan kiistatta apua ja hyötyä joissain tilanteissa. Mutta ongelmallista on jos sitä alkaa tarjota vaihtoehdoksi kaikkeen ongelmasta riippumatta. Tässä näkökulmassa siinä keskiössä on se ratkaisukeskeinen ja miten hänellä kuuluisi olla oikeus toimia aina itsestäsi parhaalta tuntuvalla tavalla ja saada ymmärrystä siitä ettei pysty mukauttamaan käytöstä lapsensa tarpeiden mukaan. Minä olen enemmän tunneihminen mutta osaan keksiä ratkaisuja, mutta tapaan kysyä että haluatko että jutellaan miltä tuntuu vai toivotko ratkaisujen miettimistä. Voi tuntua kornilta mutta toimii. Ei se että jokin on vaikka vahva luonteenpiirre tai toimintatapa tarkoita etteikö voisi opetella myös muunlaista auttamaista, jos lapsi haluaisi vaikka "vain" henkistä tukea. Tietenkin jos on jokin oikeasti ratkaistavissa oleva asia eli olen hukannut passini tai rikoin kännykän mitä teen. Mutta esimerkiksi ihmissuhdeongelmissa on tärkeä opetella kuuntelemaan ja eikä lähteä ratkomaan toisen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

1299/ toivoisin, että olisit äitini. 

Kiitos! Olen tämän kuullut molemmilta lapsiltanikin. Usein niiden suurimpien mokien, riitojen ja sovintojen jälkeen. 

Täällä joku sekopää diagnosoi muita. Jep jep :)

Kukaan ei ole täydellinen, mutta niin vaan otti silmään aloituksessa tuo "lapsenikaan ei ole täydellinen".

Eli tuo kertoo susta ja sun suhtautumisesta lapseesi paljon. Yök.

Toi yksi raivoaja kuulostaa äitihullulta. 

Vierailija kirjoitti:

Heh, ikäänkuin ennen joku hammaslääkärikammoinen olisi päässyt jonnekin psykiatrille. 

Silloin tehtiin väkisin ja sillä selvä. Jälkikäteen ajateltuna eihän se kivaa ollut, mutta pakkohan ne hampaat oli hoitaa, itsekin lapsena pelkäsin. Ihan älytön vaatimus vanhemmalle, ei maailma vaan toiminut niin.

Nykyään hampaat varmaan jätettäisiin mätenemään vaan,  pääasia ettei vaan tule paha mieli.

Kyllä ysärilläkin yhden tuttavaperheen lapsen hampaat tosiaan jätettiin mätänemään, kunnes lapselle tuli iän myötä vähän järkeä päähän. Sanoinkin aiemmassa viestissä, että se lapsi sai porttikiellon hammaslääkäriin purtuaan lääkärille haavan käteen.

Vierailija kirjoitti:

Heh, ikäänkuin ennen joku hammaslääkärikammoinen olisi päässyt jonnekin psykiatrille. 

Silloin tehtiin väkisin ja sillä selvä. Jälkikäteen ajateltuna eihän se kivaa ollut, mutta pakkohan ne hampaat oli hoitaa, itsekin lapsena pelkäsin. Ihan älytön vaatimus vanhemmalle, ei maailma vaan toiminut niin.

Nykyään hampaat varmaan jätettäisiin mätenemään vaan,  pääasia ettei vaan tule paha mieli.

 Jätetään hoitamatta, joku vuosi sitten Ruotsissa kuoli lapsi verenmyrkytykseen, joka lähti tulehtuneesta hampaasta.